Lue keskustelun säännöt.
Minusta ei olisi tullut hyvää äitiä alle kolmikymppisenä.
10.03.2009 |
Elämänkokemusta, näkemystä, ymmärrystä ja kykyä puuttui liikaa. Nyt onnellisesti ja seesteisesti raskaana. Joskus olen surkutellut, että olen aika vanha ensisynnyttäjäksi (33 v), ja etenkin täällä palstalla siitä saa välillä aina lukea, mutta jos olisin esimerkiksi 25-vuotiaana tullut raskaaksi, niin lapseni siitä olisi joutunut kärsimään.
Tarvitsin näin pitkään viisaampien naisten kokemuksia, ystävien lapsiperhearjen seuraamista, lukemista, pohtimista ja asian kypsyttelyä. Olen vakuuttunut, että ilman niitä olisin monella tavalla raaempi tähän elämänmuutokseen.
Terv. vanhempien äitien puolesta, onnellinen odottaja :-)
Kommentit (30)
että en HALUA lasta alle 30-v. Halusin ensin opiskella ja vakiinnuttaa asemani työelämässä (=toteuttaa lapsuuden haaveeni), nauttia elämästä yhdessä mieheni kanssa ja nyt vasta on jälkikasvun aika. Toivottavasti saamme vielä joskus lapsen.
t. esikoistaan yrittävä 33-v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihmiset kypsyvät lapsentuloon ja vanhemmuuteen raskauden aikana, olivat sitten iältään minkä ikäisiä tahansa. Jos olisi saanut vauvan aiemmin olisi myös ollut valmis riittävän hyväksi äidiksi aiemmin. Kyllä luonto oitaa asiat, useimmiten.
millaiseksi naiset kokevat oman lapsuutensa ja oman äitinsä äitiyden? Oma äitini oli oikein tyypillinen pullantuoksuinen, nuori äiti ja lapsuuteni onnellinen. Mulle on aina ollut itsestään selvää, että haluan lapsia ja haluan tulla äidiksi nuorena, ennen kolmeakymmentä.
En ole myöskään tuntenut hirveitä paineita siitä, millainen on Hyvä Äiti, koska 70-luvulla lapset kasvoivat aika vapaina, seurasivat porukoissa äitin jumppatunnille ja lentopallokentälle, sekä hihittelivät kotibileissä hiprakassa lautapelejä pelaaville vanhemmille. Omat lapseni eivät mua hiprakassa näe, eikä nykyään katsottaisi hyvällä, jos veisin kakarat meluamaan joogatunnille, mutta enköhän mä pysty lapseni kasvattamaan ihan ok jos vanhempanikin. ;)
31-v kahden lapsen äiti
Ikää alkaa olla kohta 30-vuotta (aina olen ajatellut että lapset pitää olla "tehtyinä" alle 30-vuotiaana...) mutta jotenkin en enää ole niin ehdoton;)
Tunnen monia nuorina äideiksi tulleita, ja he ovat todella hyviä äitejä...! Mutta toisaalta tuttavapiiriin kuuluu myös niitä nuoria äitejä, jotka eivät ole/ole olleet valmiina äideiksi niin nuorina. Elämä on ehkä hymyillyt jne. mutta rki tullut vastaan ja menojalka alkanut vipattamaan lasten saannin jälkeen ---> ei hyvä juttu.
Itselläni on vielä sekin, että olen saanut kasvaa aika huolettomasti. Tehnyt hanttihommia, saanut rahaa sukulaisilta tarvittaessa ---> minua on pidetty aika "lapsena", mikä on ollut HYVÄ asia sinänsä. Mutta tunnen että olen kypsynyt aika hitaasti...
Opiskelutkin aloitin (lukion jälkeen) vasta useamman vuoden haahuiltuani.
Nyt olisi tavallaan hyvä aika saada lapsi, mutta tuntuu että en vieläkään ole valmis. Tahdon vielä elää ja kokea monia asioita joihin lapsen kanssa en pysty (opiskelua/töitä ulkomailla jne.)
Ymmärrän sen että lapsi antaa PALJON ja asettaa arvomaailman uuteen järjestykseen. Mutta pelkään sitä että minusta tulee huono äiti (tuttavissa näitä; huudetaan lapsille, pidetään heitä "riesoina", laitetaan sukulaisille hoitoon jotta päästään baariin juhlimaan jne.)
En todellakaan ole perfektionisti, mutta mietin sitä että koen henkisesti olevani aika "teini" vielä. Ymmärrän ettei minun tarvitse olla mikään superhyvä äiti, mutta pelkään jopa sitä että hylkäisin lapsen koska en jaksa sitä vastuuta:(
Ehkä mielipiteeseeni vaikuttaa se, että koen tiettyjen tuttujen "painostavan" lapsen hankintaan, vaikka he ovat juuri niitä joita ehkä "kaduttaa" se lapsen saaminen nuorena...?
Tuntuu että haluavat muut samaan "loukkoon", koska toisinaan aistin heissä kateutta omaa vapaata elämääni kohtaan (mikä siis _ei_ tarkoita baareissa rymyämistä tmv. vaan matkustelua ja vapautta ajatella vain itseään)
että saat lapsen ja olet noin onnellinen... mitä itse olen havainnut on, että tulee äidiksi kuinka "seesteisessä" tilassa tahansa niin suurimmalle osalle jossain vaiheessa tulee kriisi, on äiti sitten 20 tai 30... itsekin tulin raskaaksi hienossa elämäntilanteessa ja olin varma, että mulle ei sitten mitään ahdistuksia tai ikäkriisejä tms enää tule... tuli kuitenkin.... ja niin kaikille kaveripiirissäkin... en tarkoita olla pahanilmanlintu, elämähän on ihanaa ja teillä on hienoja kokemuksia edessä, mutta ei kannata tuudittautua siihen että kriisit on nyt ohi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että oma lapsuus ja omien vanhempien -joko positiivinen tai negatiivinen- esimerkki
vaikuttaa vahvasti siihen, missä iässä itse kypsyy ajatukseen äitiydestä.
Olen myös elänyt erittäin turvattoman lapsuuden (alkoholismia ja väkivaltaa), vanhempani olivat vielä lähes teini- ikäisiä kun synnyin.
Ajatuskin omista lapsista tuntui minusta täysin absurdilta ja jopa epämiellyttävältä asialta noin kolmikymppiseksi.
Silloin molemmat vanhempani olivat jo kuolleet, eikä minulla ollut enää huolta ja murhetta heidän pärjäämisestään, sain vihdoinkin olla oma itseni.
Ja huomasin tulenpalavasti haluavani lapsen, jonka sainkin 34 vuotiaana.
Ja sitten taas esim. tuttavani, jotka ovat poteneet vauvakuumetta 15- vuotiaasta, heillä on yleensä itselläänkin nuori äiti, mutta toisin kuin minun tapauksessani, heillä nuoret vanhemmat ovat olleet hyviä ja huolehtivaisia, joten positiivinen malli tulee kotoa.
Nuorena pitää saada opiskella, käydä töissä, matkustaa ja juhliakin "rauhassa". Ei tarvitse haikailla sitten perheellisenä nuoruuden perään. Ja kun on kertynyt elämänkokemusta, ei tarvitse niin kovasti stressata sitä lapsen hoitoa ja kasvatusta.
Naisen pitäisi myös elää yksin, siis ilman miestä. Silloin oppii pitämään itsestään huolta, eikä ole niin riippuvainen miehistä.
Mutta sitä en vaan käsitä, että miksi monet tarvitsevat siihen niin PALJON vuosia! Mä olen bailannut ankarimmat bailaukseni ikävuosina 17-20, elänyt 23-vuotiaaksi "itsellisenä naisena" opiskellen, matkustellen. Olin siihen mennessä asunut vieraassa maassa, ryypännyt ja tanssinut ja heilastellut satunnaisten miesten kanssa, työskennellyt oman alani töissä joka kesä sekä seurustellut vakituisesti pari vuotta nykyisen mieheni kanssa. 24-vuotiaana menin naimisiin ja vuotta myöhemmin syntyi esikoiseni.
Ottaen huomioon, että aloin laukata "kylillä" jo 15-vuotiaana, mulla oli esikoisen saadessani takana kymmenen vuoden vapaa nuoruus. Minä olin niiiin valmis lapsille. Ja sitten taas, _ei se elämä lopu lasten saamiseenkaan_. Kyllä mä edelleen voin käydä tyttöjen kanssa ulkona, elokuvissa, toteuttaa itseäni, työskennellä, opiskella. Oikeastaan mitä vaan paitsi naiskennella vieraita miehiä, mutta sitä en todellakaan kaipaa! Mitään ei ole jäänyt elämättä, ja kaikenlaista on vielä edessäpäinkin. Meillä kaikilla. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse sain lapsen 26-vuotiaana ja koen silti, että olen ehtinyt 'tehdä ne asiat jotka nuorena täytyy'; opiskelin yliopistossa 5 vuotta, sinä aikana ehti osallistua jos jonkinmoisiin opiskelijabileisiin, asuin tuon ajan yksin ja vietin paljon aikaa ystävien kanssa, tein monenlaisia osa-aikatöitä opintojen ohella, kävin joka vuosi ulkomailla, olin oman alani töissä valmistumiseni jälkeen lähes kaksi vuotta (tästä ajasta osa raskaana), ostin asunnon ja menin naimisiin. Myönnetään, etten pitänyt yhtään välivuotta ja seurustelin saman miehen kanssa koko opiskeluaikani, mutta asuimme myös koko ajan eri paikkakunnilla, eli sain yhdistää sinkkuelämän (ilman muita miehiä toki) ja suhteen rakentamisen. Kun valmistuin, toimimmekin aika vauhdilla.
Ja lapsen kanssakin olemme matkustelleet, laittaneet uutta kotia (asuimme kaksiossa vauvan ensimmäisen vuoden ja vasta sen jälkeen on hankittu se lähiöomakotitalo) ja nyt teen väitöskirjaa.
Toki kannattaa kuunnella omia tunteitaan. Lapsi on kaikenikäisille ja kaikissa elämäntilanteissa kuitenkin niin mullistava suuri muutos, että siihen ei kannata ryhtyä siksi koska muutkin. Toisaalta koska siihen muutokseen ei koskaan voi täysin varautua, kannattaa myös jossain määrin luottaa siihen, että luonto opettaa.
Vielä tuosta lukemisesta ja vaistoista: On asioita, joita ei oikein voi vaistollaan tietää, esimerkiksi se että Suomessa lapselle pitää antaa d-vitamiinia. Mutta 'vaistollaan' voi huomata, että tipat aiheuttavat vauvalle vatsanväänteitä. Tällöin täytyy tehdä päätös, ottaako riskin siitä että lapsi kärsii pari kuukautta d-vitamiinin puutoksesta vai että lapsi kärsii pari kuukautta kovista vatsavaivoista. Tässä päätöksessäkin tarvitaan tietoa esimerkiksi siitä, onko parin kuukauden vitamiinin puutoksesta paljon haittaa, ja toisaalta mitä haittaa jatkuvasta kivusta voi olla vauvalle. Ja sitten tähän yhdistyy äidin tunteet, voinko antaa pienokaiseni huutaa kipuaan, kestänkö itse kuunnella huutoa. Tämä nyt vaan yksinkertaistettuna esimerkkinä tiedon ja tunteiden yhdistämisestä. Olen sitä mieltä, että perustietoja tarvitaan, mutta soveltamisessa äidin täytyy kuunnella itseään ja etenkin lastaan.
Eipä se ikä ratkaise. Työni puolesta olen nähnyt kaksi ääripäätä
Lapset hankittu 35v+ ikäisinä ja ne yritetään pitää pumpulissa. Lapset ovat suorastaan jumalhahmon roolissa vanhemmilleen jne.
Lapset hankittu 20v- iässä ja niistä ei sitten jaksetakaan pitää huolta.
Molemmissa tapauksissa seuraukset lapselle ihan yhtä haitallisia
Eipä se ikä ratkaise vanhemmuutta vaan se oma valmius olla vanhempana ja sitä voi olla ihan yhtä vähän tai paljon 19v/40v äidillä/isällä
esikoisen äiti 27v
kuopuksen äiti 30v
(ja haaveissa vielä yksi ennen 35v ikää)
terveisin ammatikseen kasvattava
Nuorena pitää saada opiskella, käydä töissä, matkustaa ja juhliakin "rauhassa". Ei tarvitse haikailla sitten perheellisenä nuoruuden perään. Ja kun on kertynyt elämänkokemusta, ei tarvitse niin kovasti stressata sitä lapsen hoitoa ja kasvatusta.
Naisen pitäisi myös elää yksin, siis ilman miestä. Silloin oppii pitämään itsestään huolta, eikä ole niin riippuvainen miehistä.