Näin vanhaa (entisät) ystävääni ja hän alkoi heti kehumaan lapsensa

asuttiin kyllä samassa pihapiirisä. Hänen lapsensa olivat jotain kuin ekstraa, pienimmän piti todistaa että osasi mekaanisesti lukea, luki monotomisesti, tuskin älysi mitä maitotölkin kupeessa luki...Mutta kaikki heidän perheen asiansa olivat niin paremmin kuin toisten, meidän kerrostalomme, jossa asuimme, oli kuulema kastunut rakennusvaiheessa, - heidän viereinen ei päässyt kastumaan, heillä oli siis parempi. Hän kiikutti kolmannesta kerroksesta ompelemiaan lasten vaatteita pihalle päivittäin näyttääkseen kuinka hienoja teki (oikeasti kyllä osasikin, mutta se tapa...) huusi kerran kadun toiselle puolelle kun näki minut kaukaa, kuinka heidän pojallaan on bootsit, ilmeisesti just ostettu...Heidän kaksi lastaan sitä ja tätä, hän, hän, hänellä...Lapsensa olivat yleenä viikonloput miehensä mukana mummolassa, anopillaan, että saikin tehtyä kaikkea mistä kehui...lähti mies jossain vaiheessa kokonaan.

Elää koko ajan "muiden silmin" eli tilittää elämästään muille silmät ja korvat täyteen (minä-minun-minulla...) eikä vahingossakaan kysy, mitä muille kuuluu ja kuuntele.



Kehuu sumeilematta omia keitoksiaan, pihaansa, itseään, lapsiaan ja heidän osaamisisaan. Kuulijaa hävettää hänen puolestaan... Kaikki aina vaihtavat vaivihkaa bileissä muihin maisemiin, koska eivät jaksa kuunnella tätä muijaa. Hänellä ei ole muuta elämää kuin koti ja perhe.



Kaiken huipuksi aloitti blogin perheensä tylsästä elämästä, että saisi retostaa lisää sitä hirveästi haluaville (?).