Noudatatko vanhaa kasvatusneuvoa olla kehumatta lasta "ettei se liikaa ylpisty"?

Ettei tule ylpeäksi. Minähän kehun, ja sillä siisti!

En tosin ihan mistä vaan, vaan aiheesta. Mutta pienikin aihe kelpaa. :) Minua on myös kehuttu lapsena paljon, ja mulla on rautainen itsetunto.

saa takuuvarmasti huonon itsetunnon.

Aiheesta kehun kyllä. Ei sekään tietty ole hyvä, että hehkutetaan olemattomista. Siinä taas vääristyy käsitys itsestä.

Kehun niin paljon kun voin, mutta en koskaan valehdellen.

Onneksi ikä korjannut tuon itsetunto-ongelman.

En ole perättömästi kehunut, mutta aina kun on syytä, niin olen kehunut.



Nyt poika on liki 9 v ja tänään hän on ärsyttänyt. Hän on niiiiiin itsetietoinen ja oma napa on se tärkein napa. Tämän ketjun avauksen kuin luin, niin ihan heti ensimmäiseksi mieleeni pälkähti ajatus, että josko se väite onkin totta.......



Minua itseäni kehuttiin lapsena valtavasti. Isäni mukaan olin nero. Muistan, että olin 19-vuotiaana kaikkivoipa ja jouduin tipahtamaan aika korkealta :-). No, olihan se pudotus aikamoinen, mutta aina minulla on ollut hyvä itsetunto.

Minun vanhempani noudattivat sitä, varsinkin isä.



Olin aina ysin ja kympin oppilas, mutta eipä koskaan kehuttu koulumenestystä tai mitään muutakaan juttua. Vaatteistakin sanottiin vain, että rumat ne vaatteilla koreilee... Nyt aikuisena olen huomannut, että isäni on luonteeltaan vaan niin hemmetin katkera; mistään ei voi olla tyytyväinen, mutta toisaalta mitään ei yritä muuttaa tai tehdä eri tavalla kuin ennen.



Minä kehun ja kannustan lapsiani. Kerron, että he voivat omalla toiminallaan vaikuttaa elämäänsä. Yläasteikäisten kanssa olen jutellut koulusta, opiskelusta ja työelämästä ja siitä, kuinka tärkeää on tehdä itselle merkityksellisiä asioita.

Nyt poika on liki 9 v ja tänään hän on ärsyttänyt. Hän on niiiiiin itsetietoinen ja oma napa on se tärkein napa. Tämän ketjun avauksen kuin luin, niin ihan heti ensimmäiseksi mieleeni pälkähti ajatus, että josko se väite onkin totta.......

Tunnen parikin tyyppiä, jotka olivat tuossa iässä tooodella rasittavia näsäviisastelijoita. Ihan normaaleja nuoria miehiä nykyään. :)

omat vanhempani, varsinkin isäni, usein kertovat miten heitä suorastaan mollattiin lapsena :( Seurauksena oli sitten vaikeita itsetunto-ongelmia ja muutenkin ongelmia tunne-elämässä.



En mäkään kehu omia lapsiani esim. vertaamalla 6-vuotiaan piirustusta Botticellin teoksiin, vaan ihastelen ja kehun kun on aihetta (ja aihetta voi esim. olla sen piirustuksen kauniit värit tai kun taapero kiskoo sukat itse jalkaan, vaikka ne ehkä menevätkin väärin päin ;) )

ja sitä samaa oppia olen noudattanut omieni suhteen.

mutta sitten jäin pohtimaan, että tuossa vanhassa "viisaudessa" on se perä, että ihan kaikesta nico-petterin toiminnasta ei kyllä kannata kehua. Eli liika kehuminen ei suinkaan tuota hyvää itsetuntoa, vaan kehuja ja kiitosta kaikessa odottavan ihmisen. Eli kohtuus kaikessa. Toki pitää kehua aiheesta, mutta oikeasti sellainen on rasittavaa, jos vanhemmat kehuvat ihan kaikkea lapsen tekemistä ja jopa väärin tekemistä. "Kylläpä sinä osasit hienosti tönäistä naapurin Pentin pois sinun hiekkalaatikoltasi". Eli oikeastaan aika ongelmallinen asia. Toisen mielestä jostain asiasta pitää kehua, toisen mielestä ei tietenkään.

Taitaapa olla ihan tutkittu, että jos lasta ei kehu ja kannusta, hänestä toden totta kasvaa lannistunut tyyppi. Nykyäänhän erikseen kehotetaan kehumaan lasta toisten kuullen, tietenkin aiheesta. Näin hän oppii ymmärtämään, että häntä arvostetaan.

Kannustamalla saa aina paljon enemmän aikaan kuin moittimalla.