Tunnetko ketään tosi ärsyttävää lasta?

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että on eräs (ystäväni) nelivuotias poika, josta en pidä. En tietenkään sano/ilmaise sitä mitenkään...



Tämä lapsukainen vinkuu, huutaa ja rikkoo tavaroita liian rajulla " leikillä" . Näkymä ja kuuluma ovat kuin sotatantereelta kyläilyn aikana. Pääasia tuntuu olevan tavaroiden riittävä hajonta ja jatkuva huutaminen ei niinkään leikkiminen, kaikki lautapelien nappuloita myöten pitää levittää lattialle joka kerta (tosin nykyään karsin ennen vierailua ko. asiat lastenhuoneesta). Lasta kyllä kielletään, mutta ei näy menevän perille. Itsellänikin on kaksi poikaa, joten tiedän kyllä minkälaista se joskus on... mutta että aina ja kylässä..?

ja sellaiset rollikellot, jotka on koko ajan hihassa roikkumassa että se ja se teki sitä ja tätä, kaikki pienetkin asiat pitää tulla kertomaan. Tätä siis tapahtuu päiväkodissa, yksi tyttö on juuri tällainen.. arg mikä inhottava tärkeilijä..

le päätä eikä häntää, samaa asiaa jankuttaa tai kyselee " turhia" asioita, kuten tivaa jatkuvasti kelloa yms.

kuvailit juuri erään tuttavaperheen täystuhon. En voi käsittää miten joku lapsi haluaa hajottaa kaiken ja juuri tuo pelien levittäminen ympäri huushollia on ärsyttävää. Palapeleistä häviää osat ja pikkuautot hajotetaan alkutekijöihinsä.

Kuulostaa aivan siltä tapaukselta, jonka itse meinasin sanoa. Omani vain sattuu olemaan perheen kuopus.

Ihan kuin meidän esikoinen. Viime syksynä hän sai tarkkaavaisuushäiriödiagnoosin (ADD) ja lääkityksen. Nyt lääkityksen ansiosta hän osaa antaa toisillekin puheenvuoron eikä puhu enää koko ajan. Ja hänen kanssaan voi KESKUSTELLA, mikä oli ennen todella vaikeaa. (Lapsi kohta 11.)

Säilytetään asiallinen linja, pliis!

Jokainen tuntee varmasti ainakin yhden huonosti kasvatetun lapsen :/

Kolme sisarusparia kyseessä.



Kaikkea edellämainittua heistä löytyy, jatkuvaa päälle puhumista, riehumista, aikuisten ja lasten lyömistä, nenäkkyyttä, nirsoilua, ilkeilyä, tavaroiden rikkomista jne.



Ja kaikkien kohdalla syy on päivänselvästi VANHEMMISSA.



Yhden parin vanhemmat ovat sokeita omiensa teoille, syyttävät niistä muita. Jo pieni nelivuotias valehtelee kirkkaasti äidilleen, eikä rangaista mistään.



Toisella parilla vanhemmat eivät rajaa mitään, lapset saavat tehdä mitä haluavat ja myös kaiken tavaran mitä haluavat. Vanhemmat tästä hyvin ylpeitä.



Kolmas pari kasvaa kuin pellossa, vanhemmat ei jaksa ja viitsi puuttua heidän käytökseensä, omat ongelmat aina tärkeämpiä.

Nelivuotias jätkä, joka on niiiiiiin kiinni äidissä ja mummossa.. Esim. mummo ei saa pitää muita lapsenlapsia sylissä kun tämä herra on paikalla. (Ja mummo suostuu siihen, sekin ärsyttää! >:( )



Sitten on aikoja, kun hän ilmoittaa (kun tulevat kylään) että häntä ei saa katsoa! Sitten saa itkupotkuraivarit, kun häneen päin katsoo.. Mä kun _en_ tottele, jos mua komentaa nelivuotias. Äitinsä sitten on, että joo, ei sua kukaan katso.. Hyshys vaan, pieni!



Inisee.. Siis juoksee ympyrää ja huutaa INI INI INI.. On lisäksi oikein kielikello, ilmoittaa heti jos häntä kiusataan.. Kiusaamista on mm. se, jos hänelle ei anneta sellaista lelua, jonka hän sillä hetkellä haluaa. Lelua ei siis ole otettu häneltä pois, hän vain haluaa sen ja raivostuu, jos ei saa.



Jos ollaan mummolassa koko jengi, siis mieheni sisarukset perheineen, muut lapset eivät saa leikkiä mummolan leluilla, koska hän tarvitsee niitä kaikkia jossain tietyssä leikissä.. Ei siis leiki, vain omii tavaroita. :(



Mulla on kärähtänyt hermo ihan täysin tähän alamittaiseen pomottajaan, jos tiedän heidän perheen olevan esim. mummolassa käymässä, ajoitan meidän menon johonkin muuhun ajankohtaan.. Harmi sinänsä, koska tämä poika on kuitenkin lastemme serkku.



Mua poika tosin inhoaa, koska " aina komennan ja olen ilkeä" .. Eli tuskin hänkään haluaa meidän perheen kanssa olla tekemisissä. Mulla vain on sellainen paha aavistus, että pienestä miehestä, joka on aina saanut tahtonsa läpi, kasvaa tosi paha iso mies.. Joka ei koskaan opi hyväksymään kielteisiä tunteita eikä vastoinkäymisiä.. :' (

On ollut pienestä pitäen jollain tapaa ilkeä luonteeltaa. Kokeilee tahallaan kuinka saa ihmiset ärsytettyä ja nauttii siitä ihan selvästi.



Ärsyttävyys on sekä luonnekysymys että kasvatuskysymys. Tuo lapsi menee kohta toiselle luokalle, eikä edelleenkään osaa esim. käyttäytyä kyläpaikassa, vaan saattaa kahvipöydässä todeta isoon ääneen, ettei tykkää mistään ja kaikki on pahaa, vinkuu äidilleen, että " lähdetään jo, täällä on tylsää" . Vanhemmat vaan suhisee ja on olevinaan, ettei muka kuule.

Sitten sellaiset super ärsyttävät saa karvat pystyyn. Tekis mieli navetan takana kouhia.

Ala-asteikäinen kakara, jolla ei mitään käytöstapoja.

Meidän lapset ei kyllä koskaan tuollaista ääneen sanoisi. :DD

erään ystäväni lapsi on todella kova puhumaan, asiaa on ihan koko ajan. Ja äidin on kuunneltava kaikki, eli me aikuiset emme voi puhua mistään sanaakaan keskenämme, kun tapaamme. Kyseessä on kuitenkin kouluikäinen lapsia. Jos äitinsä yrittää kuitenkin puhua minulla, lapsi puristaa käsillään äitinsä kasvoja ja huutaa täysillä, että häntä pitää kuunnella.

Asiaan... Meidän 3-vuotias on kyllä joskus ärsyttää itseäni. Pikkuvanha, puhuu taukoamatta varsinkin jos aikuisia kylässä ja yritetään keskustella. Ja käytöstavat!? No joo, on yritetty saada syömään pöydässä kovinkaan sotkematta ja suu kiinni. Ja on yritetty opettaa, että kylässä ei saa joka paikkaa kaivella. Ja niin etelllleeeen...



Liekö uhma iskenyt, kun ei enää olekaan niin kiltti ja hyväkäytöksinen kuin vuosi sitten.

hänen huutoaan. En tajua, että miksi nykyään monet äidit ajattelevat, että se on jotenkin haitaksi lapselle, jos tulee paha mieli siitä, että ei saa tahtoaan periksi. Aargh!! Todella ärsyttävää...

Tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Kun yritän syödä aamiasta/lounasta/ihan mitä vaan, lapsi roikkuu lahkeessa kiinni, itkee ja huutaa että: " äiti, tuu leikkimään!" , " äiti, ota syliin!" jne. Todella ärsyttävää ja pilaa oman ruokahetkeni ihan täysin. Yleensä olen ihan raivon rajamailla kun lopulta olen saanut korjattua ruoat pöydästä, sillä koko sen ajan saan kuunnella tauotonta kiukuttelua, huutoa ja itkua.



Sama kuvio toistuu kun alan tekemään kotitöitä, lapsi heittäytyy lattialle huutamaan että äidin pitää tulla nyt sinne, leikkiä sitä ja tätä jne.



Kyläpaikassa lapsi saattaa alkaa ilkeilemään minulle tyyliin " Äiti ei istu siinä, äiti menee pois" (lapsen vieressä).



Mitä olen tehnyt väärin että lapseni terrorisoi minua näin?

nssa tekemisissä juuri tuon lapsen takia. Muita " ärsyttäviä" lapsia en tunne :)

Jos siis ihan rehellisesti sanotaan, niin en pidä niistä lapsista, enkä halua, että omani leikkivät heidän kanssaan.



Asia on toki vaikea, kun noille lapsille itselleen ei saisi mitenkään näyttää, mitä tuntemuksia he minussa herättävät. Kolttosiin tietysti reagoin, olen pannut ko. koltiaiset korjaamaan jälkiään pihapiirissä kerran jos toisenkin. Mutta muuten pyrin olemaan ystävällinen ja asiallinen.



Ja tietenkään lapsia itseään ei voi oikein syyttää tuollaisista asioista.