Te, joiden läheinen on kuollut: Mikä oli pahinta, mitä teille kommentoitiin rakkaanne

siis ystäväni joka ilmeisesti yritti lohduttaa.

t.4

Juuri sen vuoksi kun en itkenyt muiden nähden ja pyrin jatkamaan elämääni eteenpäin.



Se sääli oli kuitenkin pahinta. Tuli sellainen olo, että ajateltiin, että en selviä.

eräs ystäväni kysyi, olinko ajatellut sen mahdollisesti johtuvan pahoista teoistani?

kun täydellinen, pieni vauvani kuoli kohtuun...

töissä pomo kehotti jo lopettamaan mustiin pukeutumisen. Itselleni suruaika oli tärkeä riitti, ja tuntui pahalta, ettei joku ymmärtänyt sen merkitystä.



Ihmisten uteliaisuus oli kamalaa, ihmiset olivat kuin haaskat raadolla ja se ällötti. Puolitututkin halusivat tulla juttelemaan ja ennen kaikkea kyselemään.



Lääkäri ei suostunut kirjoittamaan kahta viikkoa pidempää saikkua, jotta ihmiset töissä eivät luulisi että _haluan_ olla tekosyyn varjolla pois töistä.



Ja monta, monta muuta... Toisaalta olin aivan ihmisraunio, ja tulkitsin aivan kaiken pahimman mukaan, joten lähelläni oli varmasti aivan mahdotonta olla....

kukaan sanoi minulle mitään ikävää tahallaan. Läheisen suruun on tosi vaikea suhtautua ja löytää oikeita sanoja ja sitten kun yrittää vain jotain puhua ja osoittaa että on läsnä ja tukena saattaa tulla jotain sammakoita.

Minäkin muuten hymyilin isäni hautajaisissa. Minusta isä oli elänyt hyvän elämän mutta loppuelämä oli sairauden takia synkkää eikä olisi siitä enää paremmaksi muuttunut. Musta hautajaiset oli kaunis tilaisuus ja kunnioitti isää eikä se vain itkettänyt. Itkin kyllä silmät päästäni heti kun kuulin kuolemasta ja viikkoja ja kuukausiakin. Muistelen että joskus 2kk:n kohdalla tuli päivä kun huomasin etten ollut itkenyt koko päivänä.

noh, vauvoja saa hankittua lisää!

mutta ex-anoppi kertoili kuinka hautatoimistot ja hautakivimyyjät ym. alkoivat heti pommittaa mainoskirjeillä ja puheluilla, ja kuinka se ahdisti häntä. Siis kun hänen miehensä kuoli.

(valitsi sitten sellaisen toimiston joka ei tyrkyttänyt itseään)

minusta tuli itkumuuri. kaikki kertoivat minulle omista menetyksistään. Ei helpottanut. Ehkä typerin tai loukkaavin juttu oli kun tuttavan koira oli kuollut, ja hän soitti siitä minulle, ja sanoi että ymmärrän häntä varmaan hyvin. En ole koiranomistaja, joten oli vaikea ymmärtää.

Ja vihasin kaikenmaailman kukka-adresseja. Olisivat tulleet mieluummin käymään ja tukemaan normaalissa elämässä, kuin lähettäneet jotain jatkuvia muistutuksia.

Suru on yksilöllistä.

Appi totesi siihen, että se oli varmaan hoitovirhe. Ei osanottoja, ei mitään.

hautajaisissa aina ja paljon, varsinkin kun urut alkavat pauhata en voi estää kyyneleitä ja yleensä annankin itkun tulla...



Mummoni, joka oli minulle erittäin läheinen, hautajaisissa itkin ihan reilusti ääneen ja eräs toinen, mummolleni kaukaisempi sukulainen sanoi koppavasti että: "Taidat nyt vähän liioitella tuon surusi kanssa..." Samperi että suututti..Miksi tukahduttaa pahaolo jos sen saa itkulla purettua ...

Kaverin lapsi (omien lasten kaveri) kuoli tapaturmaisesti.

Lapsi oli ainokainen ja minulla oli 3 lasta. Kaveri sanoi, että olisipa kuollut minulta lapsi kun minulla on niitä enemmän.

Tähän eräs toinen tuttava kommentoi, että kyllähän sinäkin tietenkin surit, mutta on sen Matin suru suurempi.

Varsinkaan kenenkään yksittäisiä sanomisia.

että vanhemmat sisarukseni surevat vielä enemmän koska ovat tunteneet kuolleen kauemmin. Joo, äidistämme kyse...

Mun hyvä ystävä, jonka olin tuntenut lapsesta asti kuoli ja kun yritin avautua asiasta, niin aina ekat kommentit oli, että olikos meillä jotain muutakin kuin vain ystävyyttä? Hän oli siis vastakkaista sukupuolta. Ihan niinku ei vois olla ystävä vastakkaista sukupuolta olevan kanssa. En sitten viittiny enää puhua mitään koko asiasta kenellekään, kun heti oikeen udeltiin tommosia.

äiti, etkö sä rakastanutkaan X:ää kun et yhtään itke? En kyllä loukkaantunut, mutta minäkään en osannut itkeä hautajaisissa, kun ajattelin että jonkun pitää vetää tää show alusta loppuun kunnialla läpi... (muut omaiset olivat täysin lyhistyneitä surunsa alla). Olin siis reipas ja itkin myöhemmin yksin omissa oloissani.