Mikä olisi tehokas tapa katkaista marttyyrikäyttäytyminen?

Onneksi olen "isäni tytär", kuten äitini muistaa aina muistuttaa, eli jonkun verran on tervettä itsekkyyttä kertynyt.



Jokainen on oman onnensa seppä, marttyyria ei tosiaan taida voida parantaa/ auttaa. Itse pidän turvallista välimatkaa, muuta en keksi.

ja sano vain: no onpa harmillista sinulle, että olet noin allerginen tms.



Älä ainakaan ala pyydellä anteeksi, eli älä lähesty heitä tuossa tilanteessa "minä"-muodossa.



Jossain vaiheessa he kyllästyvät ilkeilemään Sinulle, sillä ilkeilystähän tässä oikeastaan on kysymys. Ja siihen tehoaa parhaiten se kun et ole huomaavinasi

ilkeilyä.

Mun anoppi juuri tuollainen. Harvoin käy kun asuu kaukana. Mutta just tota valitusta. Kun lähdetään kauppaan, ei halua mitään, kaikki käy. Mutta sitten huokailee ja pudistelee päätään jääkaapilla, kun ei mitään voi syödä. Ei myöskään syö muiden kanssa samaan aikaan ym ym.



En ole löytänyt ratkaisua lähes 10 vuodessa. Mutta kiitos hyvästä, osuvasta aloituksesta.



Meillä anoppi kaikin puolin katkeroitunut vanha elämäänsä tyytymätön nainen. Elänyt vaatimatonta elämää, joutunut raatamaan yksin perheen eteen, mies tehnyt reissuhommia, juopotellut kotona ollessaan. Nyt kun olisi mahdollisuus hieman parempaan, tuemme rahallisesti, mutta ei tästäkään ole iloinen. Olisi aikaa tehdä jotain mistä itse tykkää, mutta ei kun ei ole ikinä voinut niin ei nytkään....



toivon, ettei minusta tule samanlaista vanhana akkana;)

Ja pahenee vaan vanhetessaan. Voisi siis yksinkertaisesti sanoa että äitini elämä on ihan yhtä tasaista helvettiä. Hän on köyhä ja kipeä ja kaikki vihaavat häntä, ja hänellä on ikuinen väsymys sekä asiat todella muutenkin huonolla tolalla. Olen ihan loppu häneen. Lisäksi häntä raivostuttaa kun minä en ole samanlainen marisija. Lisäksi tähän syndroomaan kuuluu kamala muiden ihmisten arvostelu. Ja ihan kaiken muunkin arvostelu. Oikeasti äidillämme on todella helppo ja mukava elämä.

Oma äitini on marttyyri parhaasta päästä, ei koskaan mielestään riitele, mutta on parhaimmillaan kahdenkin viikon mykkäkouluja pitänyt, kun asiat eivät ole menneet hänen odotustensa mukaan. Hän saattoi esimerkiksi tehdä perheelle ruoat ja itse jättää tulematta pöytään, istua pimeässä olkkarissa kädet sylissä ja huokailla niin, ettei telkkarista tahtonut puhetta kuulla.



Paras on olla piittaamatta kaiken maailman henkäilyistä ja hönkäilyistä.

Tai, jos marttyyri saa vaikkapa "tautikohtauksia", siihen auttaa kun reippaasti tarttuu puhelimeen ja sanoo että voi kauheaa, nyt täytyy soittaa ambulanssi. :D

Meidän äiti, olen siis tuon toisen marttyyriäiti-kijoituksen kirjoittanut, huokailee kanssa jatkuvasti. Aina ottaa sydämestä ja kädet puuskassa istutaan, ja huokaillaan kuuluvasti. Olenkin todennut miehelle, että täällä taitaa taas olla jossain Darth Wader. Huoh huoh....

Olen aina miettinyt, että mikä piru tuota äitiäni vaivaa. Hänellä on näköjään paljon hengenheimolaisia. Omasta mielestäni tämä taipumus siirtyy sukupolvelta toiselle, sillä mummonikin on samanlainen ja olen huomannut itsessänikin marttyyriyttä.



Sitä ei voi kitkeä toisesta pois. Marttyyrin on itse muutettava itsensä. Paras keino puuttua siihen on siis varoa itse tulemasta marttyyriksi, joten omat lapsetkaan eivät altistu typerille tomintamalleille.

Mun vapaa tulkinta huokailusta on "minä teen kaiken teidän eteenne, ja kukaan ei välitä tai arvosta"...

Meidän äiti, olen siis tuon toisen marttyyriäiti-kijoituksen kirjoittanut, huokailee kanssa jatkuvasti. Aina ottaa sydämestä ja kädet puuskassa istutaan, ja huokaillaan kuuluvasti. Olenkin todennut miehelle, että täällä taitaa taas olla jossain Darth Wader. Huoh huoh....

Olen kun en huomaisikaan, totean vaan että "ahaa, no miksi sitten söit jos mahasi ei kestä tuota vieläkään?".

Miehen mummo oli aivan helvetillinen marttyyri kuolemaansa asti, ja 15 vuotta katsoin vierestä, kun anoppi yritti tehdä kaiken mummon (äitinsä) mielen mukaan ja mahdotontahan se oli. Kuolema sen paransi sitten, ei mikään muu...