Elämäni on menettänyt tarkoituksensa :(

Kasva aikuiseksi, mene eteenpäin elämässäsi avoimin mielin ja ota vastaan kaikki ihanat asiat mitä elämällä on sulle tarjota. Ettet kulje onnesi ohi vahingossa... Etkö ole ajatellut, että ehkä elämä on järjestänyt sulle opetuksen josta olisi pitänyt jotain ottaa opiksi...?

mutta ei se vauva olisi teidän, sitä vauvaa ei olisi syntynytkään jos te olisitte yhdessä, sillä se on saanut alkunsa sen naisen munasolusta..

olla välittämästä siitä. Kesä tulee ja luulen että olet jo unohtanut tai ainakin jotenkin hyväksynyt asian. Aika parantaa..

Mun mies sai aikoinaan exältään kirjeitä sun muuta, että kuinka vielä rakastaa tätä ja ei haittaa vaikka miehellä onkin jo lapsi. Voi kuulemma hyväksyä lapsenkin kunhan he vain jatkaisivat yhdessä.



Voi YÖK! Miehen kanssa hämmästeltiin ja naureskeltiin naiselle. Säälittävää käytöstä naiselta.



Eikö ihmiset oikeesti tajua, että elämä jatkuu??



Koita sinäkin.

erostamme on kulunut jo monta vuotta, ja puhuimme asioista muutama vuosi sitten, ja mieheni olisi tahtonut lähteä kanssani, mutta en voinut mennä hänen ja tyttöystävänsä väliin, joten väistyin taka-alalle, kuvittelin että kun annan pölyn laskeutua ja olen kärsivällinen, niin saan mitä haluan.

Vuodet eivät ole helpottanut tuskaani, vaan edelleen mietin jos asiat olisivat menneet toisin sinä yhtenä iltana..

se mitä meillä oli, oli elämää suurempaa. Samaa olen myöhemminkin etsinyt, mutta en ole löytänyt enkä tule löytämäänkään.

kohtalo järjestää teidän vaikka vanhaikodissa yhteen :)

Asiat ovat nyt niin kuin ne ovat, jos todella rakastat miestä niin silloinhan olet onnellinen hänen puolestaan että hän on onnellinen. Sillä tosi rakkaushan ei " etsi omaansa" jne...

Luultavasti kyseessä on enemmänkin kolaus itsetunnollesi, kun et ollutkaan miehelle korvaamaton.

Omalla kohdallani samankaltaisessa tilanteessa tein vain kovasti töitä unohtaakseni ja ollakseni ajattelematta. Seurustelin itsekin, opiskelin ja kävin töissä - pidin itseni kiireisenä, etten ehtisi ajatella asiaa.

Nyt naurattaa koko juttu. Itsellänikin on jo lapsi ja yhteinen asuntolaina rakastamani miehen kanssa.

En olisi voinut kasvaa tällaiseksi ihmiseksi kuin nyt olen, jos olisin jatkanut suhdetta. Ne asiat, joista haaveilin ja jotka olen toteuttanut, olisivat jääneet haaveeksi tuossa suhteessa.

Sure surusi, itke kun itkettää.

Nosta kuitenkin jo katsetta kohti uusia ulapoita - anna menneen mennä menojaan.

Tsemppiä!

ymmärrän tunteen!



Yritä lohduttautua vaikkapa ajatuksella, että kaikki ei olisi ollut niin ihanaa kuin mistä nyt kuvittelet. On niin helppo ajatella asioista, jotka eivät tapahtuneet, että ne olisivat olleet juuri sellaista kun olisit halunnut / olit kuvitellut.



Tuolla asialla on varmasti joku tarkoitus. Ainakin mulla jotkut nuoruuden suhteet vaikuttavat jälkeenpäin ajateltuna siltä, että niissä oli " elämää suurempia tunteita" , mutta sellainen on jotain menneen haikailua ja aika epärealistista mun kohdalla ainakin. Ja turha hukata elämäänsä haikailuun, koita mennä eteenpäin! Voimia:)