Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yh-äidit, kertokaapas (ainoana vanhempana olemisen rankkkudesta kyse)
01.01.2006 |
Ystäväni on yksinhuoltaja, ja ihan tietoisesti sellainen, isä ei ole ollut kuvioissa edes raskausaikana. Aika rohkea ratkaisu, sanoisinko, ja aivan varmasti voimia ja kärsivällisyyttä vaativa, kun itsestä tuntuu että joskus on ihan puhki lapsen kanssa vaikka mieskin on :-)
Nyt mua on, anteeksi vaan, alkanut ihan kummastuttamaan tämän ystävän ainainen, loputon valitus siitä, kuinka väsynyt ja uupunut hän on. Lapsi on reilu 3 v., ollut päiväkodissa 1v 2kk ikäisesti lähtien osapäivähoidossa (4 krt viikossa 9-15). Äiti on koko ajan ollut kotona, siis lapsen ollessa hoidossakin, nyt marraskuussa hän meni jollekin työllistämiskurssille jolla oli muutaman viikon ajan 9-15 päivittäin. Tämä oli tietenkin aivan ylirankkaa hänelle, ja nyt hän opiskelee jotain yhtenä päivänä viikossa. Muuten siis kotona koko ajan, ja tälle kurssille mennessään lapsi siirtyi täyspäivähoitoon.
Periaatteessa hänellä on siis ollut " omaa" aikaa 4 krt viikossa 6 h kerrallaan aikaisemmin siitä lähtien, kun lapsi oli reilun vuoden, ja nykyään siis edelleen neljä täyttä tarhassaolopäivää viikossa. Hänen vanhempansa asuvat naapuritalossa, ja vaikka lapsi ei käsittääkseni esim. yökylässä juuri ole ollut heillä, syövät he lähes päivittän ruoan heidän luonaan, ja poika on muutenkin tunnin-pari melkein joka ilta isovanhemmillaan.
Mun mielestä ei kuullosta mitenkään ylivoimaisen rasittavalta systeemiltä, varmaan aika harvalla äidillä on noinkaan paljon ns. omaa aikaa. Silti kaverini valittaa koko ajan, kuinka raskasta on ja kuinka hän ei saa mitään omaa tehtyä yms. Kertokaapa yksinhuoltajat, mitä mieltä olette tilanteesta? Mitä kohtaa tästä tilanteesta mä, kaksivuotiaan " kaksinhuoltaja" , en tajua?
Kommentit (23)
Käytännön asiat sujuvat hyvin yksinkin, ei siinä mitään. Mutta kumppanin tuki ja vastuun jakaminen on se mitä kaipaan kaikkein eniten. Toki voi olla yksin myös parisuhteessakin tässä mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minun mieheni menehtyi onnettomuudessa kun vauvani oli muutaman kuukauden ikäinen. Siitä lähtien olen hoitanut lapsen ja kantanut yksin vastuun. Omat vanhempani kyllä auttavat jos on tarpeen, mutta yökylässä hän on siellä vain noin kerran kahdessa kuukaudessa. Muuten hoidan hänet lähestulkoon itse. Nyt hän on muutaman vuoden ikäinen ihana veijari ja pakkohan se on sanoa, että uhmaikäisen kanssa on välillä rankkaa. Mutta päivääkään en silti vaihtaisi pois. Lapsi oli ja on enemmän kuin toivottu. Tosin kuvittelin että hänestä vastuun jakaisi kaksi ihmistä....
Ehkä se on jotenkin pettymistä elämään? Siihen, että hän olisi toivonut jotain ihan muuta? Ehkä hän alunperinkin tiedostamattaan halusi lapsen paikkaamaan " tyhjyyden" - sitten hän huomasi, ettei tunne poistunutkaan.
Luulen, että hänellä ongelma liittyy ihan sellaisiin elämän peruskysymyksiin " kuka minä olen/mitä tarkoitusta varten olemme maapallolla/onko täällä minullekin oma paikka" --- joillakin voi kestää hyvin kauan sen " oman onnen" löytyminen.
En usko, että hänen pulmansa ratkeaisivat sillä ettei hänellä olisi lasta. Hän voi olla vähän alakuloinen ja pettynyt. Voi olla, että samoista ongelmista juontaa juurensa hänen yksinhuoltajuutensa.
(mitenhän nyt selittäisin tuon viimeisen ajatuksen ilman, että se kuulostaisi siltä että KAIKILLA yh:lla on ongelmia...)
Siis: Ehkä hänellä on ongelmia vastakkaiseen sukupuoleen sitoutumisen kanssa - jotain pelkoa - tai ehkä hän on vanhemmissaan vielä kovin kiinni. En tarkoita, että parisuhde on jokaiselle välttämättömyys tai että kaikki yksinhuoltajat olisivat ongelmakimppuja. Mutta joskushan parisuhdekin voi täyttää " väärää" tarvetta - samoin yksinhuoltajuus ei aina ole " tasapainoisen ihmisen itsenäinen valinta" .
Olen joskus itse ollut siinä tilanteessa, että pienetkin arkiaskareet ovat tuntuneet kohtuuttoman suurilta, jopa mahdottomilta. Voin kuvitella sellaisen saamattomuuden suon, kun siihen uppoaa, on vaikea pulikoida pinnalle. Vaikka toisaalta, jos jostain asiasta oikein innostuu tai sitten vaikkapa rakastuu, energiaa virtaa yhtäkkiä kuin keskisuuressa voimalassa ;)
Näin siis minä pohdiskelisin, terv 33v yh-äiti
eli periaatteessa henkinen puoli on rankkaa, vaikka käytäntö sujuukin. Varmasti henkisesti rankkaa yksin, kun lapsi on kipeä tai jotain muuta ikävää tapahtuu. Mutta tämä kaverini sanoo nimenomaan sitä, että hän on aina väsynyt ja uupunut, ei ehdi tehdä mitään, ei ehdi siivota jne. Mua kummastuttaa siis se, että miten se on mahdollista kun hänellä kuitenkin on huomattavasti enemmän aikaa kuin esim. itselläni, kaksivuotiaan äidillä.
ap
Silloin kaikki tuntuu ylipääsemättömän vaikealta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että on vain olemassa tietty ihmistyyppi, joka aina valittaa, oli asiat miten päin vain. Minulla ihan päinvastainen kokemus: eli olen itse yh (tyytyväinen sellainen, vaikka tietysti välillä rankkaakin on) ja perheelliset mulle sitten valittelee omaa kurjuuttaan ja jaksamistaan. Ehkä minua puolestaan pidetään hyvänä kuuntelijana...
Jotain tuollaista siinä varmasti on. Nyt kun alan miettimään, niin sopisi periaatteessa hyvin kuvaan että hän halusi (=ihan määrätietoisesti hankki) tuon lapsen jonkinlaisessa joko-tai tilanteessa; biologinen kello tikitti kovasti, takana pitkä ja henkisesti huono parisuhde, josta mies lähti kävelemään.
Miten parhaiten tukisin ystävääni? Olen tosi usein tarjoutunut lapsenvahdiksi, mutta periaatteessa se on yhtä tyhjän kanssa, koska hänellä on aina tarvittaessa lapsenvahti. Olen aina pystyessäni tarjoutunut auttamaan muutenkin arjen asioissa, mutta käytännössä sekään ei oikein toimi, koska ei oikeastaan tarvitse apua siihenkään, koska hänellä on kuitenkin niin paljon aikaa tehdä asioita päivällä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otatte hiukan vaikka viiniä, katsotte jonkun ajatuksia (mitä hyvänsä) herättävän leffan. Leffasta saa usein tosi hyviä aasinsiltoja syvällisempäänkin keskusteluun.
eli että hän itse alkaisi syvällisemmin miettimään ihan sitä oikeaa syytä siihen. Myös asiaa voisi auttaa jos hän saisi mentyä keskustelemaan vaikkapa terapeutin kanssa elämäntilanteestaan. Monesti ulkopuolisen ammatti-ihmisen kanssa keskustelu auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ystävällisesti tietenkin ja siis juuri sen takia, että hän itsekin jotenkin tajuaisi tilanteen ja ehkä vähän tarttuisi itseään niskasta kiinni. Koska hän ON jollain tavalla aika vetelä tällä hetkellä ja säälii itseään. Hän kuitenkin suhtautuu tähän kysymykseen tyyliin " hei, minähän olen yh, TOTTAKAI minä olen väsynyt ja uupunut, hyvähän sulla kun on mies." Ikäänkuin hän näkisi oikeudekseen ja suorastaan velvollisuudekseen olla väsynyt ja uupunut? Eihän se niin voi olla? Vaikka itsekin varmasti joskus kitkutan kun olen ihan väsynyt, niin silti voittopuolisesti ajattelen, että arjen pienistä asioista se ilo on revittävä, sillä mitään maatamullistavia suuria onnenjäristyksiä kuitenkin sattuu niin harvoin. Eikä kai se mies voi ainoa avain olla onneen ja tyytyväisyyteen arjen asioissa?
Käsittääkseni hän tämän kurssin ja nyt opintojensa ohella on käynytkin jollain ammattipsykologilla, toivottavasti niistä olisi apua.
ap
Vierailija:
eli että hän itse alkaisi syvällisemmin miettimään ihan sitä oikeaa syytä siihen. Myös asiaa voisi auttaa jos hän saisi mentyä keskustelemaan vaikkapa terapeutin kanssa elämäntilanteestaan. Monesti ulkopuolisen ammatti-ihmisen kanssa keskustelu auttaa.
Eli riippuu ihmisestä miten asioihin suhtautuu.
Minä olen neljän lapsen yh.Isä ei lapsiaan tapaa.
Hoidan lapset kotona,kukaan ei ole tarhassa.Kerhossa käymme välillä.
En ikinä koe olevani väsynyt vaikka joskus joutuu valvomaan lapsien sairastaessa ym.
Jos näin,nukun päiväunet yhdessä lasten kanssa.
Masennukselta tuo kyllä kuulostaa jos aina uupunut.
Itselläni hyvän musiikin kuuntelu,eläimet,ystävät ja netissä surffailu tuovat piristystä elämään.
Eli omasta asenteesta pitkälti kiinni..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Käytännön asiat sujuvat hyvin yksinkin, ei siinä mitään. Mutta kumppanin tuki ja vastuun jakaminen on se mitä kaipaan kaikkein eniten. Toki voi olla yksin myös parisuhteessakin tässä mielessä.[Minulla ei ole omaa aikaa ollenkaan. Töissäkäyminen,kotityöt ja lapsi vievät kaiken aikani.
mutta se ei kuitenkaan ole se raskain asia. Kaikki me välillä väsymme. Minusta suurin asia on juuri sen vastuun kantaminen yksin ja tällä tarkoitan sitä, että jos lapsi on esimerkiksi kovin sairas, niin olisi ihanaa jos joku halaisi ja sanoisi, että kyllä se siitä ohi menee. Tai jos pitää tehdä päätöksiä lasta koskien niin olisi ihanaa jos voisi omia ajatuksiaan peilata jonkun kanssa.
t. nuori leski
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun yksin aikuisena on nämä pimeät illat kotona, niin se hiljaisuus ja yksin oleminen korostuu. Ei voi yhtäkkiä ottaa ja halata tai lähteä käymään suihkussa kun siltä tuntuu vaan ihan pienissäkin asioissa se lapsi on koko ajan sinun kanssasi. Itse olen lapseni kanssa 24/7 ja suurin syy hetkittäisiin väsymyskohtauksiin on yksinäisyys. Vaikka ystäviä on suunnattomasti ja heiltä saan tuen ja avun niin se oma kulta on se mikä uupuu. Kun iltaisin lapsen mentyä nukkumaan näen ulkona lumisateessa halaavan parin, tulee pakostakin haikea tunne. Silloin on yksin. Lapsen hoito ei ole se raskain, ei todellakaan, se antaa paljon. Mutta pitempään kestänyt yksinäisyys ei anna. Voisitko ajatella meneväsi vaikak yökylään kaverillesi? Pelaisitte pelejä ja ottaisitte viiniä kun lapsi mennyt unille. Se voisi tuoda helpotusta hetkeksi. Vain se että olet siinä lähellä kun on ilta/yö.
Itse olin kanssa kokoajan väsynyt ja ajattelin että se johtuu työttömyydestä, kolmen pienen lapsen hoidosta ja omakotitalon rakentamisesta. Vasta vähän aikaa sitten sain tietää sairastavan hormonipuutostautia, eli minulla on kilpirauhasen varaatoiminta joka aiheuttaa mm. väsymystä. Oikean lääkityksen aloittaminen oli kuin siunaus, yhtäkkiä lähti kaikki väsymys pois. Varmasti on tämän lisäksi paljon muitakin salakavalia tauteja jotka pikkuhiljaa pahenee ja tekee saamattomaksi ja väsyneeksi, mutta jotta saisi apua niin hänen pitää kyllä ensin tajuta mistä on kyse, eikä hän sitä välttämättä itse tajua vaan ehkä voisit siinä häntä auttaa ja lääkärihän se on se joka sen diagnoosin tekee, oli sitten kysymys masennuksesta tai jostain muusta.
Lapsen asioita hän voi varmasti jutella vanhempiensa kanssa, jos asuvat lähellä ja lapsi on siellä paljon.
Monet sinkut ja YH:t luulevat (itsekin kuuluin joukkoon), et parisuhde ratkaisee kaikki ongelmat ja yksinäisyyden. Ei se välttämättä niin mene! Yleensä tulee vielä ihan uusia ongelmia mukaan.
Kysäises jossain välissä, että kuinka hän uskoo niiden YH äitien pärjäävän, jotka käyvät vielä täyttä päivää töissä? Hänellähän ei periaatteessa ole kuin vapaa-aikaa!!!
on se, että on yksin. Silloin kun me asuttiin lapsen isän kanssa yhdessä,mä olin periaatteessa yh, isä oli vaan töissä ja muuten vaan poissa, mutta siltä pystyi edes kysymään mielipidettä asioihin. Nyt ei suostu vastaamaan vaikka kysyttäis.
Välillä on tosi raskasta muutenkin, pitkä työpäivä takana, haluais istahtaa rauhassa kahville, mutta on pakko hakee lapsi hoidosta. Vaikka tekee pitkää päivää töissä, rahat ei tunnu riittävän, ei ainakaan mihinkään ylimääräiseen... Kun pääsee kotiin alkaa se ikuinen kotipuuhailu, ruokaa, pyykinpesua, tiskausta, lapsi suihkuun, lelut lattioilta, pyykit kaappiin.. Ja ennen kuin noi kaikki on ehtinyt tekeen, pitäis olla jo nukkumassa, jotta jaksais seuraavana päivänä töihin.
Välillä sitä nukkuu päiväunet lastenohjelmien aikaan ja kävelee puoliunessa hakemaan lapselle maitoa jääkaapista... välillä sitä menee suihkuun, vain jotta saisi hetken omassa hiljaisuudessa ja vois edes itkee rauhassa.
Kaikki päivät on kuitenkin parempia kuin huonossa parisuhteessa oleminen ja onhan mulla nyt 1 ihminen vähemmän holhottavana. Lapsen isä ei auta oikeestaan mitenkään, maksaa elatusmaksut kun jaksaa, tavannu vuoden aikana vaan muutaman kerran ja siihen päälle voidaan vielä mainita nykyisen tyttöystävän huorittelut, isovanhempien haukut ja isän yleinen ymmärtämättömyys, ei paljon kiinnosta mitä tyttärelle kuuluu tai jos hän on odottanut näkevänsä isäänsä. Ja minähän ne lapsen itkut kuuntelen.
Muutenkin mieltä painaa huoli tulevasta, pystynkö tarjoamaan mitään lapselleni, onko varaa harrastuksiin... Voinko lähteä lomalle. Jaksanko osaanko auttaa koulutehtävissä... Ihan kaikki... Ainakin mä voin lohduttautua sillä.että mä en ollut eroamassa, ja että mä oon kuitenkin edes yrittänyt tehdö osuuteni. Jos mä olen kotona, lapsikin on, vien sen puistoon, tarjoan ruoat ns. oikeaan aikaan, laitan päikkäreille, puen puhtaat vaatteet.. nää kun ei ole itsestään selvyyksiä isälle..
Itsellä ei ole koskaan ollut varaa heittäytyä makoilemaan. Oeln yksinhuoltajana tehnyt töitä/opiskellut päivät ja illat ja viikonlopu ollut lapsen kanssa ilman erityisiä tukiverkkoja. Lapseni oli viellä hyvin sairas ekat elinvuotensa samoin minä sairastuin vakavasti kun hän oli pieni.
Oli vain jaksettava. Varsinkin jos tietää olevansa yh kun lapsen saa. Itse en tiennyt vaan mies karkasi kun lapsi oli 6kk..
Voihan olla, että ap:n tuntema äiti kärsii mielenterveysongelmista tms. ja ainahan toisaallta on vanhempia jotka menee siitä missä rima on matalin. On he sitten yksin tai parisuhteessa.
Mielestäni ylivoimaisesti rankinta oli,ettei voinut jakaa onnentunteita lapsesta kenenkään kanssa.Se sai itseni masentumaan.Kukaan ei iloinnut kanssani kun odotin,olin saanut lapsen,lapsi oppi uusia asioita.
Ylitse muiden asiassa on yksinäisyys.Kuulostaa siltä,että ystäväsi on masentunut.Ja miksi ei olisi.Tekstistäsi löytyy jo monta syytä.Hän on yksin,työtön ja riipuvainen vanhemmistaan.
Alue: Aihe vapaa
Eipä ole tainnut olla oikein realistiset odotukset vanhemmuudesta tällä naisella. Tuohan on mieletöntä luksusta, en taida tietää ketään tällä hetkellä kellä olisi noin paljon aikaa itselleen, asioiden hoitamiseen, harrastuksiin, kotitöihin.