Erotako??
Mies ei juurikaan tee kotona mitään. Ei leiki lasten kanssa muuta kuin silloin, jos sattuu huvittamaan, kun minä häntä pyydän.
Olemme pari kk sitten muuttaneet uuteen kotiin, mutta seinillä ei vieläkään ole tauluja eikä ikkunoissa verhoja (sälekaihtimet sentään tuli valmiina...), koska mieheni pitää liian isona asiana niiden laittamista. Myöskään listoja ei meillä lattiassa kaikkialla ole, edes sellaisissa terävemmissä kohdissa lattiaa, missä lapsi voi itsensä loukata.
Tänään sitten tyttömme kaatui sellaiseen terävään kohtaan (ollessaan innostuneena juoksemassa isin luo näyttämään söpöä yöpautaansa), ja käteen tuli haava. Mainitsin asiasta miehelleni, ja sain haukut:" Sä et mitään muuta tee kun vaadit ja vaadit!Poltat mut loppuun!" Tyttökin varmaan ihmetteli, että hänkö teki jotain, miksi isi huutaa...
Mulle huudetaan, jos väsyneenä unohdan tuttipullon sohvalle. " Likaa sohvan! Ei se nyt paljoa vaatis viedä tänä tiskipöydälle..."
Ja muuten minä sitten korjailen hänen jälkiään...Siivoan ja putsaan.
Koko ajan saan ylipäänsä kuulla siitä, että minä vaadin kaikkea. Nyt jo hoidan meidän lapset. Mies ehkä pari kertaa vaihtanut tämän nuorimmaisen, alle 6 kk vaipat! Eikä kakkavaippaa kertaakaan...
Ilmeisesti ei hänen arvolleen sopivaa. Minä kylvetän lapset aina. Minä annan iltapalaa, kun mies katselee telkkaria. Ja jos erehdyn kysymään apua, mies ärähtää " no mitä nyt taas?! Enhän mä saa hetken rauhaa!" tai muuta yhtä ystävällistä.
Kivan miehen mallin antaa tyttärilleenkin!
Tietokone kiinnostaa häntä lapsiakin enemmän. Olen monta kertaa itkenytkin sitä, kun tytöt oikein kaipaisivat sitä, että isi joskus oikeasti tekisi heidän kanssaan jotakin ja antaisi heille aikaa...
Onko tässä muuta mahdollisuutta kuin erota? En tiedä, auttaisiko tähän edes terapia...Joskus melkein pelästyn miestäni, kun hän on jotenkin muuttanut niin ankaraksi ja tuliseksi. Vaikka ei ole ikinä satuttanut fyysisesti, mietin, voiko asiat kehittyä siihen suuntaan, vaikka itse sanoo, ettei ikinä satuttaisi...Minä saan aina kuulla asioista, jotka teen väärin. Samoin sukulaiseni tekevät kaiken väärin.
Luonnollisesti mies ei arvosta minua yhtään, kun tällä hetkellä hoidan lapsiani kotona.
Mieheni kauhistelee aina perheväkivaltaa, muttei taida ymmärtää, että henkinen väkivalta on myös paha asia.
Silti ero pelottaa.
Kommentit (7)
>En minä ainakaan odottaisi, että mies laittaisi verhot ikkunaan tai ripustaisi taulut seinälle. Teen sellaiset asiat itse.
No voisin tietenkin ne verhotangot sinne asentaakin jne. mutta kun mies ei anna. Pelkää, että rikon jotakin...Mielelläni muuten laittaisinkin ne itse! Kokosin kyllä tyttäreni kanssa hyllyköitä sun muitakin, kun mies oli matkoilla (ja meillä olikin kivaa :-).
>Tekstistäsi saa sen kuvan, että olette molemmat väsyneitä pikkulapsiperheen vanhempia.
Pitää paikkansa, ollaan TOSI väsyneitä, ja -kiitos kirjoituksesi rupesin oikein ajattelemaan, että kuinka väsynyt rakentamisen ja kaiken jälkeen mies oikein onkaan. Vaikka siitä onkin juteltu, ei olla varmaan sitä täysin tajuttu. Ja tietenkin itsekin olen väsynyt...
Ja eihän noilla verhoilla sun muilla mikään tulipalohoppu ole! Jotenkin vaan tosiaan lisäisi asumisviihtyvyyttä ja sitä kautta mielialaani, jos saisi edes hieman tauluja seinille ja verhoja ikkunaan...
Meidän isovanhemmatkin asuu tosi kaukana, ettei heistäkään ole juurikaan apua esim. lastenhoidossa. Juuri koskaan ei esim. kahdestaan päästä minnekään, esim. elokuviin. Tekisi varmasti hyvää!
Luulenkin, että suurin osa ongelmistamme johtuu tuosta mainitsemastasi väsymyksestä. Faktahan on, että pikkulapsiperheissä erot on aika yleisiä. Haluaisin kuitenkin todella selvittää ongelmamme, tykätään kuitenkin paljon toisistamme, ja kyllähän mieskin sitä minulle sanoo - ja lapsillekin- mutta jotenkin tämä arki on nyt meiltä hukassa...
Miehen äiti on muuten varsinainen siivousintoilija ja yksin halunnut hoitaa huushollinsa - luulenkin, että mies lienee oppinut häneltä, että naiset tekee kaikki kotityöt. Hänen ei ole kotonaan tosiaan tarvinnut tehdä juuri mitään.
ei kuitenkaan ihan näin laajassa mittakaavassa. Meillä on päädytty siihen että minun vastuulla on suurin osa lapsen- ja kodinhoidosta, ja miehen vastuu on sitten tuoda se leipä pöytää (eli mies on se joka kaupassa kaivaa kuvetta kun pitää maksaa). Ja meillä se toimii loistavasti. Joku voisi ajatella että mies näin " ostaa" itsensä vapaaksi lastenhoidon ikävistä puolista, mutta kyllä hänkin hoitaa lasta, erityisesti viikonloppuisin.
Painiskelen itse vähän samankaltaisten ongelmien kanssa. Meilläkin on suht uusi talo, josta edelleen uupuu listoja. Rakennusprojektimme oli kolmen vuoden urakka, joka söi parisuhdetta todella pahasti. Talo tehtiin kokonaan omin voimin, joten miehelleni tuli todellakin toppi rakentamiseen muuton jälkeen, joka jatkuu edelleen. Asuttu ollaan kohta noin kaksi vuotta. Lisäksi perheemme kanssa kasvoi, tytär 9kk. Näiden rakennus- ja odotusvuosien aikana olemme miehemme kanssa erkaantuneet toisistamme todella paljon, toisesta on tullut itsestään selvyys.
Minä olin jo positiivisella mielellä, kun ajattelin, että nyt alkaisi olla mahdollisuus aloittaa parisuhteen kunnostaminen. Kunnes mieheni ilmoitti haluavansa eron, koska ei enää välitä minusta pätkääkään. Kävimme tapaamassa " ammattiauttajia" , jotka antoivat ajattelemisen aihetta. Lisäksi olemme puhuneet paljon asioista. Nyt on tilanne, että katsotaan, löytyykö meille vielä yhteinen sävel. On paljon asioita, joiden täytyy muuttua. Minun täytyy muuttua.
Nyt en vaan osaa ajatella toiveikkaasti tulevaisuutta, vaan elämääni varjostaa koko ajan vahva menettämisen pelko. Minun pitäisi pystyä olemaan aidosti oma itseni ja siten todistaa miehelleni, että olen edelleen se sama ihminen, johon hän on kymmenen vuotta sitten rakastunut ja että olosuhteet (rakennus, raskaus, pienen lapsen tulo) ovat vaan muokanneet elämäämme suuntaan, johon kumpikaan ei olisi halunnut sen menevän.
Eli mielestäni teidänkin pitäisi löytää jostain se usko ja toivo paremmasta huomisesta ja todellakin kumpikin mennä omaan itseensä ja muistaa tosiasia, että itseäni voin muuttaa, toista en. Me saimme neuvon, että kannattaa keskustella siinä muodossa, että " minusta tuntuu siltä, että..." , eikä saa syyttää toista. Kukaan ei voi väittää, että tunteet ovat vääriä. Toinen voi sitten korjata asian, jos toisen tuntemukseet ovat olleet vääriä. Nämä ovat neuvoja, joita meidänkin on edelleenkin todella vaikea noudattaa, mutta ainakin minä yritän.
Kuulostaa niin kovin tutulta, tunnistin jollain tavalla itseäni tuossa vuosien takaa: äiti ottaa itselleen sen " marttyyrilinjan" - minä teen kaiken ja tuo mies ei mitään..
Ja mies taas kokee itsensä riittämättömäksi erisuunnista tulevien vaatimusten kanssa: töissä vaaditaan 100% suoritusta, kotona vaaditaan isä-napin löytymistä heti kotiin tullessa, vaimo siinä sivussa " nalkuttaa" kaikesta. Lapsilla ollut ikävä iskää, roikkuvat jaloissa, hakevat huomiota!
TUntuuko tutulta?
Itse siinä eläneenä, sanoisin vaan, että ÄLÄ NYT MISSÄÄN NIMESSÄ EROA! Tälläistä se on jokaisessa lapsiperheessä jossain vaiheessa, mutta sille te kaksi voitte tehdä jotain! EI sen tarvitse olla näin!
En tiedä, osaanko neuvoa, mutta tässä jotain mitä tulee mieleeni: hankkikaa kotiinne siivooja - hyvälllä omalla tunnolla annat jonkun siivota sotkut kotonanne, käytät sen ajan lasten kanssa olemiseen, käyt hakemssa kukkia keittiöön, kokkaat hyvät pöperöt iskälle, hemmottelet vähän ;)
Kun hetki on sopiva, istut alas ja pyydät häntä keskustelemaan asiasta. Kerrot, että koet tilanteen kaoottisena, turhauttavana jne. Ja kerrot hänelle, mitä häneltä ODOTAT! Että odotat hänen osallistuvan siihen arkirumbaan, sovitte että esim. isä tekee iltapalan lapsille sillä aikaa kun sinä käyt heidän kanssaan pesulla.
Yhteistyö rulettaa, ja silloin teille kummallekin jää sitä omaa aikaa tai kahdenkeskistä aikaa! Me otetaan usein viikattavat pyykit keskellemme lattialle, punkkulasi viereen, katsome telkkaria tai juttelemme samalla kun pyykit tulee viikattua.. toinen täyttää tiskarin ja toinen tyhjentää, isä voimennä lasten kanssa ulos kun sinä siivoat, laitat ruokaa tms! Isälle laatuaikaa lasten kanssa ja äidille hetki omien ajatusten kanssa - tai päinvastoin! Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on myös tärkeää; lakkaa varpaankynnet, laita kasvonaamio lasten nukkuessa, laita ripsiväriä ja keitä hyvät kahvit. Meili piristyy ja jaksaa taas paremmin.
Usein se kommunikointi puolison kanss jää vähälle kun sitä arkea pyörittää, tulee sanomista niistä kotitöistä, siivouksesta, kaupassa käynnistä, raha-asioista, pientenlasten metelistä, univajeesta jne.
Mulla ei mitään kikkakonsteja ole, mutta sanon, että puhuminen on kaiken a ja o. silloin ei pääse asiat menemään liian solmuun! ja asioista sopiminen ja pienien konstien käyttäminen saa arjen rullaamaan ja parisuhdekin voi paremmin!
Aurinkoisia talvipäiviä!
Meillä on ollut sama tilanne eli miehen kanssa pudottu siihen hyvin naamioituun " lapsiperheen arki" -kuoppaan.
Meillä on pikkuhiljaa sieltä kavuttu ylöspäin, vaikka vaikeaa on ollut. Parisuhteen kehityskeskusteluja on käyty paljon ja siinä määritelty uudelleen arkea, töitä, ajankäyttöä ja omia tarpeita. Ap, komppaan mammaa, ei missään nimessä kannata erota, asiat voivat muuttua paremmiksi, mutta se vaatii aikaa ja vaivaa.
Mammalla oli jo niin hyviä neuvoja, ettei mulla niihin paljon lisättävää, voin vain todeta niiden todellakin auttavan. Pidä huolta itsestäsi, kampaaja, kevyt meikki ja uudet vaatteet piristävät kummasti.
Miehille tuntuu koti olevan kuitenkin aika tärkeä paikka, mutta he eivät osaa siitä tehdä " kotia" . Itse ostan nykyään aina kukkia pöydälle, laitan kynttilöitä ja yritän muillakin pienillä jutuilla piristää. Yritän pitää paikat suht siistinä tai ainakin järjestyksessä siihen asti, kun mies on kotona, sitten voivat lapset leikkiä ja levittää leluja. Ensivaikutelma on tärkein. ;) Teillä kun on uusi talo, niin yritä löytää ja korostaa sieltä niitä hyviä puolia, kyllä ne keskeneräiset hommat tulevat lopulta tehdyiksi, kun mies tajuaa, että annat sille kaikelle arvoa.
Ai niin ja yksi hyvä vinkki siivoukseen. Meillä siivoja otetaan vasta kesän jälkeen, mutta sitä ennen olen tehnyt siivousopäivästä hieman erilaisen. Siivoan nykyään tukka laitettuna, meikattuna ja hame päällä. Miehelle olen ostanut siivouspäiviksi pari hyvää olutta ja tehnyt jotain pientä erikoisempaa purtavaa: meksikolaista tai muuta sormin nopeasti nautittavaa. Välillä viedään lapset pois siivouksen tieltä ja saadaan rauhassa siivota, jutella ja " viettää laatuaikaa keskenään" .
Aurinkoista kevättä, kyllä se siitä!
Meilläkin 2 lasta ja usein tuntuu, että mies on vielä 3. lapsi koska yksin saan vastuun kaikesta kantaa ja huolehtia että asiat tapahtuvat ajallaan. Miehelläni on huono muisti, joten saan muistuttaa häntä melkein kaikesta. Tai sitten muisti on valikoiva kotiasioiden suhteen. Mies jättää sukkia ja kalsareitaan yms. pitkin lattioita ja minä joudun niitä sieltä sitten pyykkiin noukkimaan. Joudun AINA siivoamaan koska mies ei ole tottunut siivoamiseen (heillä omassa kodissa ei juuri siivoiltu) ja minä puolestani olen kasvanut siistissä kodissa. Yhteistä aikaa on todella vähän ja silloinkin meillä on erilaiset intressit. Olenkin alkanut miettimään olemmeko sittenkin liian erilaisia ollaksemme yhdessä. Olen lasten kanssa lähtenyt jo usemman kerran " evakkoon" mummolaan koska mies on halunnut olla VAIN yksin ja pelaillut silloin koko päivän tai suuren osan yöstäkin tietokoneella. Miehellä on ollut peliongelma tietokoneen kanssa, mutta hän on päässyt riippuvuudesta irti sentään. Miehelläni on myös jonkinasteinen masennus ja hän käy terapiassa asian vuoksi. Hyviä päiviä, jolloin hän on TOSI ihana, on ehkä kourallinen kuukaudessa, loput päivät ovat joko OK tai huonompia. Kaipaan itsekin joskus piristystä ja tukea enkä jaksa kohta enää vain tukea miestäni. Joka päivä pienellä " pelolla" odotan millä tuulella hän ovesta sisään tulee kun töistä kotiutuu.
Kun esikoinen syntyi, tuntui että jäin täysin yksin vauvan kanssa. Mies ei osallistunut juuri lainkaan uuteen, ihanaan perhe-elämäämme eikä hänellä ollut tunteita lasta kohtaankaan ennenkuin lapsi oli jo noin 9 kk ikäinen. Sen jälkeen meillä alkoi mielestäni menemään paremmin ja toista lasta alettiin suunnitella. Silloin mieheni vannoi että hänen tilansa menisi vaan parempaan suuntaan yms. minkä valitettavasti uskoin. Ei sillä, rakastan toistakin lastamme yli kaiken enkä kadu sekuntiakaan että hän syntyi. Elämä ei vaan vieläkään ole sellaista kuin pitäisi mielestäni olla. Mielestäni kaikki kulminoituu siihen, että mies EI ole sellainen kuin haluaisin hänen olevan. Pitäisikö siis erota ja löytää ehkä jostain joskus aikojen päästä itselleen paremmin sopiva kumppani, joka oikeasti olisi olemassa minua ja perhettä varten ja tukisi, olisi turvana ja rakastaisi MEITÄ eikä haluaisi olla itsekseen tietokoneen näytön ääressä.
Tiedän, että kun lapset ovat pieniä on kaikilla todella rankkaa ja työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa. Kuitenkin tuntuu, että kun miehen kanssa puhumme asioista haluamme niin usein eri asioita. Jotenkin en jaksa uskoa että asiat muuttuisivat sen vuoksi mihinkään vielä muutaman vuodenkaan päästä sillä mehän haluamme silti eri asioita ja olemme niin erilaisia. Itse liikkuisin mielelläni ja katsoisin hyvää leffaa tai tv-sarjaa miehen kanssa, mutta hän kuulema pelaisi korttia ja lauleskelisi mieluummin. Mieheni on todella tosikko ja itse nautin nauramisesta, mutta valitettavasti mieheni seurassa minulla ei juuri koskaan hauskaa ole. Huumorintajummekin on niin erilainen. Minulla on hauskaa ja ihanaa aina ollessani jossain yksin tai lasten kanssa ja usein jopa harmittaa se, että kotiin on pakko palata koska hauskuus loppuu aina siihen.
Siitä asiasta olen melkein 100% varma että jos lapsia ei olisi, en tämän ihmisen kanssa yhdessä olisi. Olemme naimisissa ja haluaisin enemmän kuin mitään tässä maailmassa lapsilleni " normaalin" perhe-elämän ja hyvän kodin. Tuntuu pahalta ajatellakin että lapset joutuisivat kulkemaan kahden kodin väliä... :( Mutta missä välissä pitäisi ajatella omia tarpeitaan?!?
En minä ainakaan odottaisi, että mies laittaisi verhot ikkunaan tai ripustaisi taulut seinälle. Teen sellaiset asiat itse.
Tekstistäsi saa sen kuvan, että olette molemmat väsyneitä pikkulapsiperheen vanhempia. Miehesi kaipaa kotona työpäivän jälkeen lepoa ja omaa aikaa, sinä kaipaat yhdessä jaettua vastuuta arjesta. Miehesi ei ehkä ymmärrä, että kotona lasten hoitaminen käy työstä, siitäkään huolimatta, että näyttää ottavan tosissaan sen, että sinun työsi on lasten hoito (vrt. vaipanvaihto), etkä sinäkään näy ymmärtävän, ettei mies jaksaisi tehdä kahta työpäivää, yhtä töissä ja toista kotona.
Tuota aikaa, kun lapset ovat ihan pieniä ja arki tuntuu raskaalta ja kaoottiselta (mitä lisää vielä keskeneräinen uusi koti), ei kuitenkaan kestä loputtomiin. Arki tasaantuu ja koittaa aika, jolloin teiltä molemmilta löytyy voimia muuhunkin kuin siihen, että odottaa toisen tekevän asioita, joita voi itsekin tehdä. Siihen asti teidän molempien täytyy ihan tietoisesti vähän höllätä ja vähentää toisiinne kohdistamianne vaatimuksia ja odotuksia. Älä stressaa verhojen takia, ne voivat odottaa vaikka kolme vuotta ilman että kukaan kuolee. Älä myöskään tee verhoista tai tauluista mitään kiistakapulaa, olet iso ihminen ja osaat laittaa ne itsekin jos ajattelet kodikkaan ilmapiirin vaikuttavan mielialaasi kohottavasti.
Nalkuttaminen ja hammasten kiristely tai valittaminen harvoin auttaa. Kissa pöydälle, mutta lempeästi, ja silloin, kun hetki on sille sovelias. Kannattaa puhella sellaisista asioista, millainen kuva esim. miehelläsi on perhe-elämästä, ja onko hänellä sellainen käsitys, että miehet eivät hoida lapsia (etenkään tyttöjä)? Onko aina pakko olla viimeisen päälle siistiä? Miten työ ilta-aikaan jaetaan niin, että lapset saavat olla molempien vanhempien kanssa ja kummallekin vanhemmalle jää aikaa lepoon ja omiin harrasteisiin?