masennuksen hoidosta

Minulla on nyt 4,5 kk poika, ja todettu keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus. Jälkitarkastuksessa lääkäri laittoi terveysaseman psykiatrisen sairaanhoitajan pakeille, ja siitä lähtivät pyörät pyörimään. Neuvolassa en ollut sanonut mitään, koska luulin, että tällaista baby bluesiahan sitä kaikilla. Lääkäri sitten osasi ihmetellä, että kestää vähän turhan kauan sitä ollakseen.



Ekalla kerralla siis tämän sh:n kanssa keskusteltiin tilanteestani sillä hetkellä ja vähän taustoja, elämänhistoriaa ym. Teki myös oletettavasti tuon saman testin, pistemäärää ei tosin sanonut, muuta kuin että melko alhainen johtuen siitä, että en ole itsetuhoinen (sitä kuulemma painotetaan tulosten tulkinnassa). Muista oireistani johtuen hän oli kuitekin sitä mieltä, että masennukseni on keskivaikea eikä lievä.



Lääkkeitä hän ehdotti jo ensimmäisellä tapaamisella, mutta en silloin ollut itse valmis. Ensinnäkin imetin vielä, ja vaikka lääkkeen vakuutettiin sopivan, en vaan silti halunnut. Lisäksi kielsin itseltäni sairauteni pitkään, olin sitä mieltä, että hormonit minussa vain hyrskyävät, en minä ole masentunut. Vasta ajan kuluessa, keskusteluissa terapiassa, etsiessäni tietoa masennuksesta ym. olen tajunnut, että en todellakaan ole kunnossa - ettei tämä ole vain huonosti nukuttuja öitä tai kulttuurishokkia ensimmäisen lapsen kanssa. Ensimmäinen avain parantumiseen oli siinä, että myönsin sairastuneeni.



Meni silti vielä jonkun aikaa ennen kuin kykenin päästämään irti imetyksestä (joka meillä oli epäonnistunut kun minulta ei tullut maitoa, meillä oli siis vain yöimetys) ja uskaltauduin aloittamaan lääkkeet. Nyt olen syönyt niitä toista kuukautta ja olo alkaa helpottaa. Nyt vasta oikeastaan tajuan, miten sekaisin todella olinkin. Harmittaa, että hukkasin ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa sumuun ja utuun. Tänään terapeutin kanssa puhuttiin, että jos annosta vielä vähän nostaisi, koska ahdistus vaivaa kuitenkin edelleen päivittäin. Pahimmat itku- ja ahdistuskohtaukset ovat hellittäneet niin, etteivät ole enää päivittäisiä, " ainoastaan" sellainen perusahdistus on päällä. Sellainen möykky mahassa ja iloton olo. Sekin on kyllä hellittänyt jonkin verran joko lääkityksen myötä tai sitten vain olen oppinut elämään sen kanssa. Parasta kuitenkin on ollut pakkoajatusten väheneminen. Ne olivat (ovat) todella pelottavia ja kammottavia, vaikka tiedän, etten oikeasti ikinä vahingoittaisi lastani.



En sano juuta enkä jaata lääkityksen aloittamisesta sinulle Freya, tee ratkaisusi itse! Minua se auttoi, mutta minulla kävikin melkoinen tuuri, kun heti löytyi sopiva. Toiset joutuvat kokeilemaan moniakin lääkkeitä ennen kuin apu löytyy, ja siinä saattaa olla oma usko koetuksella. Ehdottomasti suosittelen kuitenkin, että käyt juttelemassa, millaista terapiaa/keskusteluapua neuvolasi sitten sinulle tarjoaakin. Eikä siellä kaikesta tarvitse puhua, kerrot sen mitä itse voit ja pystyt. Esimerkiksi minä en aluksi uskaltanut kertoa pakkoajatuksistani, ettei minua pidettäisi vauvalleni vahingollisena. Lopulta uskalsin purkaa nekin, ja terapeutti lohdutti heti, että ne ovat aivan tavallinen synnytyksen jälkeisen masennuksen oire eivätkä missään tapauksessa tarkoita, että olisin jotenkin paha tai vaarallinen.



Hienoa, että olet hakenut apua, ja kovasti voimia sekä jaksamista!

Minulla on kaksi ihanaa lasta, 2v8kk tyttö ja 7,5kk poika. Varsinkin tämän kuopuksen syntymä aiheutti minussa ison ahdistuksen kaikesta mahdollisesta ja sellaisen perus-alakuloisen ja raskaan mielen. Ekat viitisen kuukautta piti tsempata itseään ihan koko ajan, että jaksoi olla edes vähän iloinen joskus ja jostain. Tunsin, etten riitä mihinkään. Käytännön asioiden hoitaminen tuntui vain hankalalta (mitä se tietysti monesti onkin kahden - ja yhdenkin - pienen kanssa).



En pitkään aikaan ensin myöntänyt sairastumistani, enkä hakenut siihen apua (tuli kesä, lomat jne myös terveydenhuollossa). Ajattelin tyyliin, että " tällaista se nyt vaan on" ja että olin itse vaan niin kertakaikkisen " huono" (?), etten pärjää. Ja että valitan varmaan ihan turhasta. Loppukesästä päädyin sitten kuitenkin neuvolan terveydenhoitajan suosituksesta ensin psykiatrisen sairaanhoitajan puheille ja sitten syksyllä perheneuvolan psykologille. Pistemääräni oli sen testin mukaan 14, eli viittasi kaiketi lievään masennukseen.



Minulle puhuminen on ollut avain toipumiseen. Ulkopuoliselle ihmiselle on ollut paljon helpompikin avautua kuin läheisille. On myös tullut sellainen tunne, että en valita turhaan, vaan että asiani on tärkeä ja siihen suhtaudutaan vakavasti. Jollain hassulla tavalla tunsin, että olen nyt lastemme kanssa " turvassa" , kun se psykologi tietää missä mennään ja haluaa auttaa meitä.



Aloin myös liikkua entistä säännöllisemmin ja reippaammin, ja se on myös auttanut tosi paljon. Käytännössä olen tehnyt vauvan iltaunien aikaan pikähköjä, reippaita vaunulenkkejä ja saanut samalla aikaa tuulettaa päätäni ja ajatella asioita itsekseni.



Lääkkeitä en ole käyttänyt, vaikka mietinkin niitä yhdessä vaiheessa. Varmaan niistä olisi ollut apuakin, jos olisin ymmärtänyt hakeutua ajoissa lääkäriin.



Nyt oloni on ihan toinen ja siitä tiedän myös, ettei se ole ollut normaali pitkään aikaan. Olen taas onnellinen ja mieleni on rauhallinen.



Kannattaa ehdottomasti hakea apua! Synnytyksenjälkeinen masennushan voi usein johtua myös esim. hormonitoiminnan häiriöstä, jolloin se ei tosiaan parane itsestään ainakaan kovin nopeasti.



Halaus ja voimia sinulle! Soita neuvolaan heti huomenna!

Ompunäiti

minulla tosin puhkesi masennus joka on luokiteltu jo raskauden alussa, mutta enköhän silti voi vastata.



Aluksi kerroin neuvolassa olostani, ja hän ohjasi minut psykologille.

Ensimmäisellä kerralla tavallaan kartoitettiin tilanne. Kerroin siis millainen olo ja ajatuksia minulla on ollut viime aikoina, ja psykologi kysyi vielä joitain kysymyksiä. lisäksi tein pari testiä. masennus luokiteltiin vaikeaksi.



Minä pelkäsin myös tuota, että miten osaan puhua vieraalle ihmiselle, kun läheisillekin on välillä vaikea puhua. pelkoni osottautui kuitenkin turhaksi, kerta kerralta olen uskaltanut puhua vapaammin.

Vauvan (nyt1,5kk) synnyttyä aloitin lääkityksen kun " uskalsin" vihdoin puhua lääkärille. syön sitalopraamia 20mg vuorokaudessa. Varmsistin vielä lääkäriltä, ja etsin netistä tietoa, eikä kyseinen lääke estä/haittaa imetystä.

olen nyt 3-4viikkoa sönyt lääkettä, ja nyt toipuminen on lähtenyt kunnolla käyntiin.



Ja lääkäri painottikin minulle, että täytyy miettiä kumpi on vauvalle suurempi paha. erittäin masentunut äiti, vai lääkitys, josta vauva saattaa saada pieni määriä äidinmaidossa, mutta saa siitä hyvästä äidin joka jaksaa myös olla vauvan kanssa ja hoitaa tätä kunnolla.



toivottavasti tästä oli jotain hyötyä, vauva kytsuu...

mulla ei ole kirjattuna masennusta..mutta itse miellän lievän sellaisen ainakin olleen molempien lasten kanssa.ja olen käynyt alussa psykologin juttusilla muutamia kertoja.

molemmissa on ollut alussa ekan kk valtava ylikierroksilla käynti,aivan järkyttävä uupumus/väsymys, ja univaikeudet.

olen jotenkin kuvitellut hallitsevani " koko maailman" ja kaikki askareet vaikka onkin tullut iso elämänmuutos= vauva.

nukkumaan mennessä päässä pyöri tuhat ajatusta eikä uni tullut. univelka oli ihan mahdoton,ja pää oli kuin täyttä mössöä.



esikosen kanssa hain itse apua.sanoin neuvolantädille,että EN ENÄÄ JAKSA,nyt on tehtävä jotain,esikoinen oli pari vkoa.sain HETI ajan psykologille ja joku lääkäri minulla määräsi nukahtamislääkettä.

nukahtamislääke sai tuon yöllisen ylikierroksilla käynnin pois,ja sain vähän paremmin nukuttua.ja mies hoisi vauvaa pullomaidolla yöllä.

en miettinyt imetystä,minusta tärkeintä oli saada oma pää toimimaan. päivisin imetin.

kävin esikoisesta psykologin juttusilla muutamia,ehkä 4krt,ja sitten sanoin itse,etten koe sitä enää tarvitsevani,ja hän pyysi heti soittamaan jos jotain tulisi.Ihan kunnallisen puolen psykologi oli,ja pääsin siis ihan heti vkn kuluttua.ja jutteluja oli viikon välein.

koin siis " Parantuvani" kun vauva oli n.3-4kk ikäinen.tai arki alkoi hahmottua ja sujua,ja elämä tuntui mukavammalta.



nyt tämä nykyinen vauva on 4kk.alkuun alkoi tämä ylikierrosvaihe taas.sanoin heti neuvolassa että oli samaa esikoisen kanssa.soitin myös sairaalaan,että jotain apuja tässä tarvittaisiin,olo oli " ahdistava" kuin möykky kuristaisi tuosta rintalastan kohdasta.ja jotenkin vaan menin jossain sumussa,tein kokoajan jotain,olin ihan sikaväsynyt,ja loppujen lopuksi en tiedä mitä tein ja miksi tein.

mitään pahoja ajatuksia vauvaa kohtaan ei ollut.mutta mietin kyllä että pitikö se elämä taas pilata.tuli elävästi mieleen esikon vauva aika.mutta lohduttavaa oli,että kyllä tästä taas selvitään,ennenkin selvitty! =)

sain ajan psykologille heti seuraavalle päivälle,ja tapasin myös psykiatrian lääkärin,ihan lääkkeiden puolesta.

hän määräsi nukahtamislääkkeitä ja sanoi että tarkkaillaan tilannetta jos onkin masennusta,niin sitten niitä lääkkeitä.

aika kuitenkin on taas helpottanut oloa.mitään masennusta minulla ei kirjattuna ole,mutta ihan sika ahdistunut olo oli molemmista alussa.

kyllä on taas helpottanut kun arki tullut tutuksi vauvan kanssa.

itse huomaan tuon jumalattoman väsymyksen painaessa,tulleeen kurjan olo.

suosittelen tekemään omia juttuja,minä liikun paljon,ja se auttaa jaksamaan!

nyt jo iloinen ja elämänvoimainen neitiniiskunen ja pojat =)



ja pyytäkää ihmeessä apua,sitä on ainakin omasta kokemuksesta helposti saatavilla!