suomi-libanon perheet

tuntuu surulliselta.



Kovasti ikävöin Libanoniin, tuohon kauniiseen, pieneen maahan. Mieheni sukulaiset Libanonissa jännittävät tilannetta myös, vaikka nyt onkin niin sanotusti rauhan aika siellä. Libanonia on tuhottu vuodesta -75 lähtien, silti siellä on kauniita rakennuksia ja paikkoja.



Eniten ikävöin ihmisiä ja sellaista rentoutta, jota siellä on. Sitä " fiilistä" .



Missä päin asutte, Maysam?

Olimme heinäkuussa lomalla Libanonissa. Tyttäremme kastettiin matkan aikana, kuten isoveljensäkin aikoinaan. Keskiviikkona 12. heinäkuuta olimme juuri matkalla Tabarjaan rannalle kun alkoi tapahtua. Viikon verran odottelimme tilanteen kehitystä ja lopulta pääsimme monen mutkan kautta norjalaisten laivalla Kyprokselle ja sieltä lentäen kotiin.



Tämä loppuvuosi on ollut tavattoman raskas meidän perheelle. On aivan eri juttu katsoa uutisia televisiosta kuin olla itse siellä pommien keskellä kahden pienen lapsen kanssa. Poispääsykään ei auta, sillä paikanpäälle jäävät kaikki rakkaat sukulaiset. Mies varmasti tunsi suurta syyllisyyttä jättäessään äitinsä ym sinne mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Ja perhe siellä tuntee syyllisyyttä kun minä ja lapset jouduimme moiseen tilanteeseen, vaikka eihän se heidän syyns¨aole millään tavalla.



Politiikka on ollut perhettämme lähellä aina ja useampi ystävä on menettänyt henkensä viime vuosien aikana, sotavuosista puhumattakaan. Mies jaksaa uskoa poliittiseen voittoon, mutta minä pelkään pahinta. Aivan kuin pinnan alla keitettäisiin vielä suurempaa soppaa ja kohta se kiehuu yli äyräiden ja 70-luku toistaa itseään. Toivottavasti olen väärässä.

ja jaksoin uskoa päivään parempaan, mutta viime aikojen tapahtumat ovat saaneet aikaan epätoivoisen olon. Eikö tämä ikinä pääty? Varmasti pelko varjostaa seuraavaa Libanonin matkaamme, milloin sitten sen saammekin järjestettyä.

Toisaalta huoli siellä olevista on suuri. Meillä oli anoppi käymässä kesällä ja paluulento viivästyi muutamalla kuukaudella. Kaikesta huolimatta hän halusi palata kotiin, vaikka hänellä olisi varmasti ollut kaikki mahdollisuudet saada täältä oleskelulupa. Tätä se rakkaus kotimaahan on. Tämän vuoksi varmasti monet vielä jaksavat toivoa, että kaikki vielä kääntyy parhain päin.

Joskus avioliittomme alkuvuosina vielä hieman haaveilimme Libanoniin muutosta, mutta nyt nuo pienetkin haaveen rippeet ovat kadonneet.

Meidän perhe muuten asuu täällä Pirkanmaalla. Joskus olisi hienoa järjestää Suomi-Libanon tapaaminen, paljonkohan meitä mahtaa olla?

Vind:

Olimme heinäkuussa lomalla Libanonissa. Tyttäremme kastettiin matkan aikana, kuten isoveljensäkin aikoinaan. Keskiviikkona 12. heinäkuuta olimme juuri matkalla Tabarjaan rannalle kun alkoi tapahtua. Viikon verran odottelimme tilanteen kehitystä ja lopulta pääsimme monen mutkan kautta norjalaisten laivalla Kyprokselle ja sieltä lentäen kotiin.

Tämä loppuvuosi on ollut tavattoman raskas meidän perheelle. On aivan eri juttu katsoa uutisia televisiosta kuin olla itse siellä pommien keskellä kahden pienen lapsen kanssa. Poispääsykään ei auta, sillä paikanpäälle jäävät kaikki rakkaat sukulaiset. Mies varmasti tunsi suurta syyllisyyttä jättäessään äitinsä ym sinne mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Ja perhe siellä tuntee syyllisyyttä kun minä ja lapset jouduimme moiseen tilanteeseen, vaikka eihän se heidän syyns¨aole millään tavalla.

Politiikka on ollut perhettämme lähellä aina ja useampi ystävä on menettänyt henkensä viime vuosien aikana, sotavuosista puhumattakaan. Mies jaksaa uskoa poliittiseen voittoon, mutta minä pelkään pahinta. Aivan kuin pinnan alla keitettäisiin vielä suurempaa soppaa ja kohta se kiehuu yli äyräiden ja 70-luku toistaa itseään. Toivottavasti olen väärässä.

Minä en tiedä koska menemme seuraavan kerran .... siihen voi mennä vuosia :(



Mies sanoo ettei vie meitä sinne ennenkuin kaikki ryhmät on riisuttu aseista ja vain virallinen armeija on jäljellä.



Tunnen myös tekeväni väärin omia vanhempiani kohtaan jos ehdoin tahdoin lähdemme sinne epävarmana aikana. He ovat aina sydänsyrjällään matkojemme aikana. Itsekin he ovat siellä vierailleet eli tietävät hyvin millaista siellä on, mutta uutisissa näytetään vain kamaluuksia.



Ja väärin on myös se ettei mies ja lapset näe sukulaisiaan siellä. Repivää.

vaan suomi-palestiina, mutta mieheni äiti asuu Libanonissa, kuten suuri osa muistakin sukulaisista. Tilanne kauhistuttaa, eikä vähiten sen vuoksi, ettei anopilla ole mitään mahdollisuutta tulla tänne ja paeta noita kamalia oloja. Yritimme juuri hakea hänelle viisumia, mutta pääsy evätään ainoastaan sillä perusteella, että hän on palestiinalainen. Voitte vain kuvitella, kuinka tällainen eriarvoisuus...tympii.

mutta paljon riippuu siitä, miltä tilanne näyttää. Meidän ystäväperheemme oli käymässä Libanonissa heti tulitauon alettua tässä syksyllä. Täytyy katsoa aika pitkälle tulevaisuuteen, ennen kuin voin edes kuvitella, että matkustaminen on sinne täysin turvallista. Toisaalta siellä ovat rakkaat sukulaisemme. Lasten isovanhemmat kuitenkin sen verran iäkkäitä, että haluaisin lapsillemme jäävän heistä enemmän muistoja.