Äidin syyllistäminen tuntuu pahalta :' (

Äitien syyllistäminen on ihan jatkuvaa! Oli hoitomuoto mikä tahansa, aina tulee sanomista. Olen itse kolmatta vuotta kotona, vaikka olen kouluttautunut ja suhtaudun kunnianhimoisesti uraani. Koska olen kotona, minun pitäisi hoitaa " kaikki" asiat: esimerkiksi siivoojan palkkaamista on kummasteltu. Rakastan lapsiani, mutta silti haluan toisinaan lastenhoitajan, jotta pääsen ulos kotoa. Esimerkiksi äitini jaksaa silloin aina muistuttaa mummustamme, joka hoiti " viisi lasta, kodin ja navetan" ilman apuvoimia...



Niin, ja oletko huomannut, että kaikki hyvät puolet, mitä lapsissa on ovat joko perittyjä tai " heidän omiaan" - mutta kaikki huonot (vilkkaus, huonounisuus, joku ruoka ei maistujne..) ovat äidin hoitovirheiden syytä?



Kaikesta huolimatta jaksamista sinulle!!





:) Belllis

taitaa olla kaikkein syvimpään iskostunut käsittämätön asia, joka tässä meidän muuten niin kovin ns. järkiperäisessä yhteiskunnassamme on.

Vähän jokaisen korvien välissä taitaa olla kuva ns. täydellisestä äidistä, jota vasten sitten peilataan tosielämän äitejä, ihan siitä huolimatta, että kukaan meistä ei ihan takuulla ole kaikkien mittapuiden mukaan täydellisen äidin kasvattama ja kuinka voisikaan, sillä tämä ihmeellinen äiti on vielä jokaisella vähän erilainen.

Itse olen kyllä aika vahvasti sitä mieltä, että toisten tekemisiä kaikkein vahvimmin arvostelvat ovat syvälllä sisimmässään hyvinkin epävarmoja, sillä miksi ihmeessä muuten pitäisi omien valintojen oikeutta pönkittää arvostelmalla kaikkia muita?

Ikävä kyllä. Ja edellisen kanssa olen samoilla linjoilla tuosta itsetunnon pönkittämisestä väärin keinoin.



Samoin jaksan ihmetellä sitä, että joka ikiseen pieneenkin asiaan vedetään jonkun gurun tutkimus mukaan (ja kun samasta aiheesta vielä löytyy tutkimustuloksia puolesta ja vastaan.). Tämä on asiantuntijuuskulttuuri. Ikään kuin omia aivoja ei olisikaan. Arvostan tiedettä, mutta vielä enemmän sydämen ja maalaisjärjen käyttöä, kun on pienistä lapsista kysymys.

valitettavasti. Muistan itsekin pahottaneeni mieleni, kun lähdin töihin tyttömme ollessa 1 v 4 kk. Tuolloin muun muassa minulle melkeinpä ventovieraat ihmiset puistossa katsoivat asiakseen arvostella töihinpaluutani ja kyselivät tosi ikävään sävyyn, miten voin antaa noin pienen lapsen vieraan hoidettavaksi? Lähde siinä sitten hyvillä mielin töihin, kun noin olan takaa kannustetaan. Samat ihmiset ovat hoidon aloittamisen jälkeen kyselleet aina nähdessään meidät, että miten hoidossa sujuu. Ilmeisen selvästi oletus on, että tyttärestämme olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kasvaa ihan sekopää - reppana, kun joutui hoitoon niin aikaisin.



Itse olen vähän ajatellut, että noiden kommenttien taustalla olisi äitimyytin lisäksi kateus siitä, että joku toinen tekee tai uskaltaa tehdä asiat toisin kuin itse on tehnyt. Ikäväkseni minun kokemukseni on, että kärkevimmät kommentit ja ohjeet mm. lapsen vaatevalinnoista ovat tulleet juuri niiltä äideiltä, joilla on joko kotona olemisen tai muun syyn takia loputtomasti aikaa viettää esimerkiksi puistossa tmv. paikassa. Ehkä oman elämän sisältö kaipaa näillä ihmisillä jotain uutta, jolloin toisen äidin töihinpaluu voi tuntua houkuttelevalta sellaiselta henkilöltä, jolla ei esimerkiksi itsellään ole mukavaa työtä tai työtä, johon ylipäätään palata kotona vietettyjen vuosien jälkeen. Silloin voi tuntua houkuttelevalta yrittää horjuttaa toisen ratkaisuita tai muuten aiheuttaa pahaa mieltä niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Itse olen ainakin huomannut jotkut ihmiset puhtaan pahantahtoisiksi kommenttiensa kera.



Itse olen ottanut tylysti neuvomiseen myös täysin kyllästyneenä ns. Honda-nainen linjan. Jätän jorinat omaan arvoonsa ja ilmoitan, että meillä tehdään niin kuin meidän mielestä parasta on. Muut tehkää mitä lystäätte. Toki perustellut ja hyvää tarkoittaen annetut neuvot otan ilolla vastaan minäkin...

Ei kannata ottaa niin kirjaimellisesti kaikkien kommentteja. Tuskinpa murto-osakaan kommentoijista ovat tarkoittaneet kommettejaan sellaisiksi että ne pahoittaisivat mieltäsi. Vaan ihan vilpittömiksi neuvoiksi. Tai sitten rupattelun aiheeksi. Tai sitten he vaan haluavat kertoa oman kantansa asiaan. Näin minä ainakin olen aina ajatellut esimerkkiesi kaltaisista puheenaiheista. Koskaan ei ole tullut mieleenkään loukkantua!



Minusta on kaikkein huonointa keskusteluseuraa ihminen joka ei kerro omaa mielipidettään asiasta. Eli jos sanot että " vien 1v4kuisen lapseni hoitoon ensi viikolla" . Niin odottaisin kyllä siihen muutakin vastausta kuin neutraalisti että : " Jaa, vai niin." Eli haluan kuulla vastapuolen mielipiteen. Oli se sitten negatiivinen tai positiivinen. Jos et halua kuulla keneltäkään eriäviä mielipiteitä asioistasi, niin miksi kerrot niistä ihmisille?



Minusta se on aivan luonnollista että ihmiset neuvovat äitiä, jos heillä on jo isompia lapsia, joiden kanssa ovat käyneet läpi saman tilanteen. Tai jos he ovat juuri lukeneet asiasta jotain omasta mielestään mielenkiintoista faktaa, niin he haluavat kertoa sinulle kuinka joku asiantuntija on sanonut, jos et ole sattunut itse vielä lukemaan asiasta. Näiltä äideiltä/ihmisiltä saa usein uutta näkökantaa omiin kasvatustyyleihin ja vinkkejä tulevan varalle, kun kuuntelee avarakatseisesti. En ymmärrä miksi joku ei haluaisi neuvoja? Minua ei ole koskaan häirinnyt. Eihän kaikkea tarvitse orjallisesti totella ja toteuttaa. Vaan poimia parhaat vinkit päältä, jotka omaan elämäntilanteeseen sopivat.



Eli mielestäni kannattaisi ottaa vähän positiivista asennetta kehiin kun kuuntelet muiden ihmisten puhetta. Ei kaikki, mitä muut sanovat ole tarkoitettu negatiiviseksi haukkumiseksi. Tai sitten jos pidät kaikkia kommentointeja negatiivisena, niin opettele laittamaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Eli älä välitä muiden puheista, jos ne stressaavat.



Vai olenkohan juuri minä se äiti, joka pahoittaa tahtomattaan muiden mielen (ns.vahingossa syyllistämällä), kun olen tätä mieltä... Itse en ainakaan ole koskaan tuntenut että minua syyllistetään, jos joku kertoo eriävän mielipiteensä lapseni kasvatuksesta tai muusta.



Esim tuohon kestovaippailulle naurajalle vastaisin hymyillen että " joo, onhan se varmasti rankkaa, mutta koitan nyt kuitenkin hetken aikaa yrittää. Sittenhän sen näkee jaksaako sitä oikeasti, vai onko liian työlästä." Ja todellakin tarkoittisin sitä. Enkä stressaantuisi vaikka en jaksaisikaan sitä vaan ns.epäonnistuisin. Voisin samalle naurajalle kertoa kuukauden päästä että " oli yhtä tuskaa pestä rättejä, ja että en enää jaksa, vaan siirryn takaisin kertiksiin" . Eihän siinä ole mitään hävettävää jos ei jaksa tai mukavuuden haluisena laiskottaa. Ihmisiähän me vain ollaan...

kun on itsellä tarpeeksi elämänkokemusta, tietoa ja varmuutta seistä omien päätöstensä takana. Tiedän itsekin, miten ärsyttävää se on, kun vauvan saatuaan alkaa ulkopuolisten neuvojen jakelu. Neuvot vaan kannattaa alkaa suodattamaan saman tien ja ottaa itse selvää asioista. Sanoisin kuitenkin, että tuo vanhemmuudessa syyllistyminen on asia, jota vastaan voi taistella siten, kun tekee suuret päätökset aina sydämellä ja parhaansa mukaan. Toki jokainen vanhempi kantaa välillä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa jostakin asiasta ja se kuuluu asiaan. Ne ovat myös positiivisia tunteita koska auttavat meitä pyrkimään paremmiksi vanhemmiksi, eikös niin?



Tuo päivähoitojuttu, imetysasiat sun muut ovat asioita, joihin liittyvistä asioista äidit totta kai ottavat syyllisyyttä kantaakseen. Mutta sattuu vain olemaan niinkin, että asioista on myös hyvä puhua ääneen ja joku toinen saattaa kuvitella jakavansa tietoa tietämättömälle asiasta joka sinusta tuntuu syyllistämiseltä. Olisi tietysti varmaan helpointa ja mukavinta etteivät ihmiset ikinä kommentoisi toistensa tekemiä päätöksiä ja asioita millään tavalla niin ei tarvitsisi kenenkään loukkaantua, mutta se vain tuntuu olevan maailman meno, että saatetaan tokaista usein jotain kommentteja keskustelun ohessa :), välillä myös jotain tahditonta, ihan vahingossakin.

mutta kun niitä tuntuu olevan joka hemmetin tuutissa....



Hesarin mielipidepalstaakaan ei enää jaksa avatakaan kun joka viikko on vähintään yksi suuntaan tai toiseen äitejä neuvova/syyllistävä/komentava kirjoitus. Tästä palstasta ja ikuisista päivähoitokeskusteluista puhumattakaan (tämä on toki vapaaehtoista, ei kukaan mua aseella uhaten tänne pakota).



Varsinkin jos oma ratkaisu ei ole täysin selvä vaan sitä vielä punnitaan suuntaan ja toiseen, tai jos perheen keskenkin on erimielisyyttä, niin muiden yksioikoinen kommentointi tuntuu tosi nihkeältä. Kolme tai viisi tai kahdeksan kanssaäidin nyrpeää päivähoitokommenttia menisi kuin vesi hanhen selästä nyt kun tietää ettei lapsi mene rikki päiväkotiin menosta ja että se oli minun pääkopalleni maailman paras ratkaisu, mutta jos on itse vielä epävarma niin tuntuu että sitä " tuomiota" tulee niin ettei omalle ajattelulle jää oikein edes tilaa.



Eikä sitä omaa tilannetta tarvitse edes oma-aloitteisesti kertoa, vaan kyselyitä tulee ihan pokkana, että kuinka kauan ajattelit olla kotona ja joko on kakkonen tulossa.. Tai jos ei suoraan kysellä niin puhutaan toisten kanssa kovaan ääneen niitä omia ajatuksia.



Oikea asenne auttaisi varmaan paljon, mutta jos on itsellä niin epävarma olo ettei asenteeseen ole " rahkeita" tai kun niitä muita näkökantoja tulee tilaamatta koko ajan kaikkiin asioihin, niin voi tulla kehno olo.



Mihin on jäänyt jalo keskustelun taito: kuuntele aidosti toisen tilannetta, ole empaattinen, neuvo vain jos kysytään ja tuo omat ratkaisusi esiin monitahoisesti pohdiskellen niin, että ne eivät asetu " paremmaksi" toisen " huonompaa" vasten, vaikka olisitkin ehkä sisimmässäsi sitä mieltä..

tai ainakaan en ole ottanut niistä mitenkään itseeni. ja toivon etten myöskään muille ole aiheuttanut mielipahaa kommenteillani tahi neuvoillani joita pyrin kyllä antamaan vain jos joku kysyy.



ja miltään mielipidepalstalta lukemiani juttuja nyt en ainakaan ota itseeni. hulluksihan sitä tulisi. olen ajatellut jo ennen lasten syntymää asian jokseenkin näin: minä olen lapsilleni se maailman paras äiti. en ehkä muiden mielestä, koska meillä on erilainen käsitys äitiydestä ja siitä parhaasta äidistä. ja annan muidenkin olla omille lapsilleen maailman parhaita äitejä. (ei koske sitten niitä ääritapauksia, kuten alkoholisti- tai huumeäidit)



eli älkää hyvät naiset ottako kaikesta itseenne. käyttäkää se energia, jonka käytätte neuvojen ja mielipiteiden ruotimiseen, mieluummin niihin teidän omiin rakkaisiin riiviöihin. te olette maailman parhaita äitejä :)

Omien lasten hoitajien kommentit tuntuu pahalta. Jos menee ajatukset ja kasvatustavat ihan ristiin joskus. Ja lapsi joutuu kärsijäksi, jos hoitaja hoitaa toisella tavalla (ja toivottavasti osaa pitää suunsa kiinni lapsen kuullen, vaikka olisi mitä mieltä tavoistani hoitaa omaa lastani). Sikäli ok, että päiväkodissa talon tavat, mummolassa mummon tavat, mut jos tullaan omalle reviirille liikaa neuvomaan miten asiat pitäisi hoitaa, ja syyllistämään että nyt teet ihan väärin, niin se saa minutkin kiehumaan.

Jos kysyn neuvoa, niin sitten asia on eri. Tai jos joku asia on pielessä, niin voi kysellä miten kotona ja me on hoidettu, ja sitten pohtia mitä vaihtoehtoja olisi, mut ei niitä tarvi kenenkään muun alkaa arvojärjestää, että mikä on se oikea ja mikä väärä tapa. Jos joku alkaa näin tehdä liian kärkkäästi, niin pyrin vetäytymään keskustelusta, ja sanomaan että omat lapseni hoidan miten itse haluan. Yleisellä tasolla voidaan keskustella eri tavoista kyllä.

Parashan ne on sivuuttaa täysin, koska asia ei heitä kosketa millään lailla.

Mut ainahan joskus jää hautumaan. Oman esikoisen vein hoitoon 1v, ja palasin töihin (kunnes jäin kotiin toisen lapsen myötä) ja heti oli joku mies sanomassa heti kärkkäästi että lasta pitää hoitaa kotona kouluikään asti ja piste, sinä olet huono äiti, sinun kanssas en voi tehdä töitäkään sen takia kun olet niin huono ja epäluotettava äitinä! Joopa joo, tosi kypsää ja aikuismaista. :) Miten tähän nyt sitten pitäisi suhtautua.

Kiitos kaikille vastanneille, tämä on tällä hetkellä minulle niin akuutti aihe, että on mielenkiintoista lukea erilaisia kommentteja.



Ja tämähän on ikuisuusaihe varmasti. Tästä palstasta en tiedä, koska en täällä paljonkaan käy. Tuli vain mieleen tässä töihinpaluun jännityksessä, että täällä voisi olla kohtalotovereita.



Minulla ei ole tapana loukkaantua mielipidepalstojen jutuista. En niitä edes yleensä lue. Puhun ihan reaalielämästä. Ja kuten sanottu, en mielestäni ole herkkis, mutta tällä hetkellä on vaikea suhtautua joka suunnasta tuleviin kommentteihin neutraalisti. Hienoa, että on teitä, jotka osaatte jättää muiden kommentit omaan arvoonsa.



Minusta ihmisellä pitäisi leikata sen verran, ettei ala sanomaan viikon päästä töihin palaavalle että miksi et jää vielä kaksivuotiaasi kanssa kotiin. Koti kun on paras paikka lapselle. Tällaista ei kukaan lausu paitsi ilkeyttään tai pönkittääkseen omaa itseään. Tai ehkä kyse on äitimyytistä, sekin oli ihan hyvä selitys.



En vain voi ymmärtää, että äidille voi kommentoida mitä tahansa. Minusta on ihan eri asia, jos joku toinen äiti (tai isä tai lapseton tms.) kertoo, miten jollakin toisella on jokin asia tai kehitysvaihe mennyt. Ihan rakentavassa hengessä siis. Meillä niin, teillä näin, erilaisia kun olemme. Niistä on ihan hauska keskustella. Nimenomaan sitä en ymmärrä, miksi kuka tahansa lapseton tai lapsellinen, mummu, mamma tai kummin kaima kokee oikeudekseen arvostella toisen ratkaisuja.



Osaatteko kukaan sanoa jotain muuta ihmisryhmää kuin pienten lasten äidit, joiden tekemiä ratkaisuja voi pyytämättä kommentoida usein ilkeämielisesti tai alentavasti miten lystää?



Petra

Niin, ehkä vain poliitikkoja haukutaan edes lähes siihen malliin kuin pienten lasten äitejä...



Mutta on aivan hämmästyttävää, miten täysin ja tyystin ne pienten lasten isät sivuutetaan tässä kotiin vai töihin -keskustelussa ja kaikessa muussakin lastenhoitoon liittyvässä. Ikään kuin äiti yksin itse tekisi kaikki valinnat ja olisi täysin niistä vastuussa. Luulen, että nykyisin useimmissa perheissä ratkaisut neuvotellaan puolisoiden kesken. Onhan niitä " metsäläismiehiä" jotka eivät halua lapsen hoitoon puuttua, mutta ovat varmaan pienenevä vähemmistö nykyisistä pikkulasten isistä. Siksi aivan todella on naurettavaa, miten tällaisillakin palstoilla aina puhutaan äidin jaksamisesta, äidin laiskuudesta, äidin viitseliäisyydestä, äidin päätöksistä, äidin mukavuudesta etc. vaikka varsinkin noin isossa asiassa kuin päivähoitoratkaisut on ihan varmasti perheen molemmilla aikuisilla jotain mielipidettä. Isien näkymättömyys lisää äidin niskoille tulevaa syyllisyyden taakkaa. Samalla tavallahan nuoria naisia syyllistetään synnytysiän noususta, vaikka keskimäärin naiset tahtovat lapsia nuorempina ja useampia kappaleita kuin miehet.



Otetaanko varteen ja aletaan miettiä myös isien osuutta näissä perhepoliittisissa kuvioissa, jooko.

Nyt kun lapsia on 3, kukaan ei enää jaksa hirveästi kommentoida:)

Mutta silloin, useamman lapsen äidit, yli 40-vuotiaat äidit, anoppi, ja monet muut jaksoivat aina kyseenalaistaa mun tavat tehdä asioita.

se oli ärsyttävää.

Esim kerran puistossa eräs 40+ äiti arvosteli että lapsellani on liikaa päällä. Oli myöhäinen syksy ja lämpötila 0 aamuyhdeksän tienoilla. Lapsellani oli oli ohkainen takki jonka alla fleecepusero. Varjoisessa puistossa jossa tuuli, 1.5-vuotias poikani leikki eikä ollut lainkaan kuumissaan. Pystyi istumaan hiekkalaatikolla palelematta. Tämän 40+ äidin pojalla oli ohut collegepusero ja -housut. Hän selvästi paleli, ja vilustuikin tämän reissun päätteeksi.



Tämä samainen äiti myös arvosteli sitä että millainen äiti olen kun syötän purkkiruokaa lapsellani. HÄNEN lapsensa syö VAIN kotitekoista ruokaa. Ehkä sitten olin huono kun myös purkkiruokaa syötin, mutta hänen lapsensa oli jatkuvasti kipeänä ja todella allerginen. Meidän esikoinen ei.



Puhumattakaan anopista ja hänen tyttärestään joiden mielestä kaikki olisi pitänyt tehdä toisin. HE kun osaavat! Ja pah! Ihan normaali 4-vuotias tuo lapsemme on. Ja normaaleita ovat ne 2 hänen jälkeensäkin syntynyttä. Joten jotain on kai tullut oikeinkin tehtyä:)



Älä ap välitä! en voi muuta sanoa.

(toivottavasti nimimerkki meni oikein)..



Mun tuttavapiirissä jokunen äiti on tuskaillut sitä, että joutuu niin varhaisessa vaiheessa töihin, tai ettei jaksaisi olla kotona. Mutta koskaan ei ole ollut puhetta, että lapsen/lasten isä jakaisi tätä vastuuta äidin kanssa. Paitsi niissä muutamassa perheessä, jossa isän kotiinjääminen on ollut itsestäänselvyys.



Kerran erehdyin varovasti kysymään eräältä tutulta, eikö isä voisi jäädä kotiin kun äiti tuskaili töihinpaluun ja lapsen pienuuden välillä, mutta äidin kasvoille levisi sellainen ahdistuksen ilme etten sitten yhtään enempää viitsinyt aiheesta kysyä.



Meillä vaihdettiin kotivanhempaa kun lapsi oli 7kk ja hyvin meni, lapsi sai olla kotona ylimääräiset puoli vuotta ja meni sitten 1v4kk iäassä päiväkotiin.



Joten tosissaan, isät mukaan perhesuunnitteluun ja lasten kotihoitajiksi! Kotona vietetty aika on myös isälle valttikortti niissä niin monen kohdalle sattuvissa ja niin harvoin odotetuissa avioeroissa - jos voit osoittaa olleesi lapsen kanssa esim. 6kk kotona, on paljon todennäköisempää, että sinulla on hyvät mahdollisuudet laajempiin tapaamisoikeuksiin ja joustaviin tapaamisiin..



Plus että väittäisin, että ainakin meidän kohdalla vahdinvaihto ja se, että kakkosenkin kohdalla tulee vahdinvaihto, on pelastanut meidän parisuhteen monelta kriisiltä, eli sillä saattaisi olla myös eroja ehkäisevä vaikutus..?

kun meillä molemmat lähivanhemmat ovat olleet kotona lapsen kanssa pidemmän ajanjakson, tunnetaan lapsen ja kodin arki läpikotaisin molemmat. Ja lapsella on samanarvoinen suhde molempiin, kumpikaan ei ole ykkönen eikä kakkonen (vaikka muita eroja suhteissa toki on).

että vain äitiä arvostellaan, ei isää. Muuten isä osallistuu meillä ihan täysillä kodin asioihin, niin askareisiin kuin päätöksentekoonkin. Meillä on lapsen isän kanssa niin suuri tuloero, että ei viitsi tehdä taloudellisesti sellaista ratkaisua, että isä jäisi kotiin. Ja minä itse menen jo mielelläni töihin, vaikka se jännittääkin.



Tuo politikot oli hyvä ryhmä tähän. Se on varmaan totta, että sielläkään " ei osata" tehdä mitään ratkaisuja oikein. Toisaalta me pienten lasten äidit kyllä olemme siinä mielessä erilainen ryhmä, että emme ole asettuneet julkisuuteen arvosteltaviksi. :)

Näin netin kautta on niin helppo sanoa, että älä välitä kommenteista tai ettei niitä ole tarkoitettu ilkeilyksi. Kyllä itse ainakin tuttavistani osaan lukea milloin kyse on ihan vaan keskustelusta ja milloin tarkoituksena on kettuilla toisten ratkaisusta tai korostaa omaa paremmuutta oman ratkaisun kanssa. Esim. mieheni sisko harrastaa kovastikin toisten rakaisujen mollaamista ja kritisointia. En kylläkään anna tälläisten ihmisten pahoittaa mieltäni, mutta rehellisesti kyllä välillä hieman kiehuttaa ja väliin tulee sanottua aika napakasti takaisin.



Esim. tästä hoitoon viemisestä voi keskustella ihan muuten vain tyylillä " Ai, menet töihin. Minne lapsesi menee hoitoon?" tai sitten " Vietkö todella NOIN pienen hoitoon?" . Minusta tuo jälkimmäinen menee ilkeilyn ja syyllistämisen kategoriaan.

Jotkut ihmiset vaan luulevat tietävänsä kaikki asiat muita paremmin tai sitten luulevat, että asiat pitäisi aina tehdä jonkun tietyn oppikirjan tai suositusten mukaan. Mutta kun ei se vain niin ole.



On erilaisia perheitä, erilaisia tilanteita, erilaisia lapsia ja monta toimivaa tapaa tehdä asioita. Ei vain sitä yhtä.



Suvaitsevaisuutta minäkin kaipaan. Ja rentoa otetta äitiyteen, pois asioiden suorittamisesta ja pingottamisesta! Voi olla oikein hyvä äiti lapsilleen, vaikkei täydellinen olisikaan.



Ei kaikkea aina tarvitse - eikä edes voi - tehdä niiden iänikuisten suositusten mukaan. Kuten nyt vaikka juuri se suositus, että alle kolme vee lapset olisivat kotihoidossa. Voi olla että äiti jaksaa paremmin eikä masennu kotona, kun pääsee toteuttamaan itseään töissä, tai laskut ei hengitä isän niskaan niin, että häntä painaa rahahuolet ja koko perhettä myös, tai mitä milloinkin. Tai sitten toisessa perheessä voi kuvio olla ihan eri, mutta siis molempi parempi.