Super" ujot" lapset

Hei!



Meiltä löytyy myös kaksi " arkajalkaa" . Jopa ukit ja mummit ovat vierastettavien listalla, jos ei olla koko ajan yhteydessä.



Asiaan ovat auttaneet:

- aika

- äidin tai isän mukana olo kaikessa uudessa ja oudossa

(ainakin alussa)

- asioista ja tilanteista etukäteen puhuminen

- Konkreettisten neuvojen antaminen mitä voi tehdä ja sanoa missäkin tilanteessa

- tunteista puhuminen (on ok jännittää, muitakin jännittää)

- Kuunneellaan lapsen huolia ja otetaan niitä itse esille esim.

päiväkodissa (kun lapsi ei kuitenkaan uskalla puhua siitä hoitajien kanssa). Ne voivat olla aikuisen mielestä aivan mitättömiä juttuja,

mutta ujolle lapselle valtavan suuria asioita.



Mutta ei siis kannata jäädä kaikesta ulos arkuuden takia vaan koettaa

asioita lasten ehdoilla. Siitä se sitten pikku hiljaa edistyy. Meidän lapset

(5 v) ovat jo esim. viimeisen vuoden aikana rohkaistuneet valtaisasti.

Tosin se perus ujous siellä säilyy aina.



Meillä esim. sattui kohdalle aivan ihana kerhotäti, joka ymmärsi tilanteen ja saimme yhteistuumin luottamuksen rakentumaan hänen

ja lasten välille. Se oli iso askel lapsille ja vaati panostusta meiltä

vanhemmilta ja ohjaajalta.



Mutta perusjuttu on se että hyväksykää ujous ja vääntäkää sukulaisille

rautalankaa asian suhteen!

kun kirjoitit omasta kokemuksestasi... jatkamme tyttöjemme kannustamista mutta emme työntämistä.

Ja tosiaan joskus saa yllättävän läheisillekkin sukulaisille vääntää rautalankaa etteivät " tungettele" liikaa tai loukkaannu...tms

Oli mm. lohdullista kuulla, että joku muukin " pelkää pomppulinnaa" . Siis ei niinkään pelkää vaan ei suostu menemään sinne kun siellä on muitakin lapsia. Jos teillä mennään samaa vauhtia kuin meillä niin joudutte odottamaan vielä useamman vuoden. Itse en ole edes vielä nähnyt meidän lapsia pomppulinnassa (täyttävät tänä vuonna 6v), saati siten että siellä olisi muita, mutta puoliso on päässyt moisen ihmeen todistamaan (pieni pumppulinna ja muutama muu lapsi).



Välillä ei tiedä itkisikö vai nauraisiko näille sankareille ja heidän edesottamuksilleen (ja kumpaakaanhan ei voi tehdä lasten nähden tässä tapauksessa). Toisaalta ovat välillä niin mahdottoman huvittavia pohdinnoissaan ja toisaalta niin raivostuttavan arkoja monissa asioissa.



Niin uskomattomat asiat aiheuttavat heille päänvaivaa, mutta onneksi he sentään nykyään osaavat kertoa ja jutella asioista. Olin mm. viikonloppuna todella iloinen kun neiti osasi erikseen sanoa, että nyt häntä jännittää ja toisessa tilanteessa että nyt häntä kyllä suututtaa.



Tänäänkin päiväkotikaveria oli pyydetty kertomaan eräästä jutusta hoitajille, kun neiti ei itse ollut rohjennut. Kyseessä oli meidän ujoa neitiä häirinnyt asia, mutta jota ei voi sanoa edes kiusaamiseksi.



Koetetaan siis pärjätä näiden sankareiden kanssa ja saada muutkin ymmärtämään tämä syvä luontainen arkuus uusia asoita kohtaan.

... sinulla vissiin tyttö ja poika. Eroaako mielestäsi lastesi arkuuksien kohteet ja tukevatko toinen toistaan jos toinen pelkää enemmän jotain?

Meillä toista kannustetaan ja houkutellaan jos toinen arastelee jotain mitä toinen ei. Mutta myös jarrutetaan esim. päiväkodin muskarissa toinen tarraa toiseen jos toinen ois jo menossa tanssimaan ja pyytää jäämään viereen.

Tosiaan toinen tytöistä pelkää kovasti pimeitä huoneita joten toinen menee edellä sytyttämään valot, mutta tilanne kääntyy kun joku vieras mies on kylässä äsken reippaampi ei uskalla edes katsoa miestä!

Niin kyllähän nämä meidän sankarit tukevat toinen toistaan eli joskus menevät käsi kädessä kun yksin ei uskaltaisi.



Toisaalta joskus kun toinen ei uskalla mennä johonkin niin sitten työnnetään toista edellä " surman suuhun" . Josko sitten uskaltaisi itsekin, kun on toisen saanut yllytettyä menemään.



Yleisemmin kauhu tarttuu toiseenkin, eli toinen menisi, mutta kun toinen lyö jarrut kiinni niin sitten ei mene se alkujaan rohkeakaan.



Toisaalta välillä yllättävät täysin kun pyytää puoli huolimattomasti tekemään jotain minkä tietää olevan lapsista hirmuisen pelottavaa niin toinen meneekin ja tekee sen esim. yksin. (puhuu vieraalle ihmiselle tai muuta vastaavaa). Tosin alkujaan itse ei olettanut mitään tapahtuvan ja sitten katsoo suu auki kuinka rohkeita lapset olivatkaan.



Ujostelun kohteet ovat tosin osin erilaisia, mutta suurin osa järkyttää molempia. Toisaalta kausittain vaihtelee myös, että välillä toinen uskaltaa jonkin asian ja välillä taas toinen.



Luovi tässä sitten näiden sankareiden kanssa (juu, tyttö ja poika).

Kiinnostava otsikko, oli pakko kirjoittaa omia ajatuksiani:)



Olen kolmen reippaan lapsen äiti, mutta olen itse ollut lapsena hirveän ujo ja arka. Olen sitä mieltä, että tuo ujous ja arkuus on synnynnäinen temperamenttipiirre, jota ei voi ainakaan kädenkäänteessä muuttaa, mutta tukea voi. Oma ujouteni hälveni varmaan vasta yläasteen jälkeen:). Itse olin pienenä päiväkodissa enkä viihtynyt isossa lapsijoukossa, sen muistan.

Oma kolmikkoni on tosiaan reippaita ja ulospäinsuuntautuneita lapsia, jotka ovat olleet kotihoidossa + kerhossa, esikoinen aloittaa eskarin syksyllä. En usko että kotihoito on sen kummemmin väärä ratkaisu ujollekaan lapselle, päin vastoin, hän saa rauhassa ja äidin/isän tuella tutustua jännittäviin asioihin. Olen mainostanut varmaan muissakin yhteyksissä Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa LAPSEN TEMPERAMENTTI, joka avarsi minun maailmaani oman lapsuuteni ujoudesta ja arkuudesta, sekä omien lasteni synnynnäisestä temperamentista, ja kuinka heitä voin kasvattaessani tukea.



Jotenkin tuntuu siltä, että ympäristö on voimakas vaatimaan kaikkia samaan muottiin, oli kyse sitten ujoudesta tai vilkkaudesta, tai lapsen vähäisestä unentarpeesta kuten meillä, ja heti vieraatkin ihmiset ovat kärkkäitä ottamaan kantaa ja ihmettelemään.

Onneksi me kaikki kuitenkin ollaan erilaisia:-)



Tsemppiä!

Hei ihana kommentti ja kannustava...



Tuosta kirjasta:

Olemme itseasiassa ostaneet ja lukeneet tuo Tempperamentti-kirjan ja se on aidosti hyvä kirja! Eli minäkin suosittelen sitä luettavaksi!



:)

Meidän neiti täyttää viikon päästä 3 vuotta ja on aina ollut liikkeissäänkin todella arka. Ei ehkä niinkään ujo mutta arka :)

Kävelemäänkin uskalsi lähteä 1.8v vaikka taidot riittivät jo reilun vuoden ikäisenä.

Meillä näitä pelkoja riittää..pelkäsi vielä viikko sitten hysteerisesti suihkuakin mutta eilen sekin jo sitten sujui. Likka siis kirkui ihan paniikissa suihkuun viedessä, sitä kesti jonkin kuukauden. Lisäksi pelottaa esim. liesituulettimen hurina.

On myös aika arka kokeilemaan mitään uutta, kuten vaikka poniajelua tai pomppulinnaa.

On ollut 1.5v saakka perhepäivähoitajalla ja usein saan sieltäkin palautetta että tyttömme lähinnä seurailee sivusta muiden touhuja.

Tyttö on perusluonteeltaan tosi kiltti, toki uhmaa löytyy ja välillä rajunakin. Ja nyt vielä 4kk pikkusisko sotkee vähän neidin ajatusmaailmaa.



Mutta ollaan ylpeitä " ujoista" ja " kilteistä" lapsistamme, eiköhän tästä maastakin löydy tarpeeksi näitä " rasavillejä" =) Kumma vaan kun minustakin tuntuu että ympäristö painostaa enemmän tuohon toiseen puoleen. Ja minusta tuntuu että jotkut ihmiset eivät yksinkertaisesti anna lasten olla lapsia vaan pitäisi osata jo sitä ja tätä " siinä ja siinä iässä" .

Olen juuri samaa mieltä. Ujous on temperamettipiirre, ei mikään kitkettävä ominaisuus. Itsekin olin lapsena ujo.



Meillä vanhempi lapsi, nyt neljävuotias, on välillä hyvin reipas, kotona ihan kaikki sujuu todella hyvin, mutta hän on perusluonteeltaan hirveän herkkä. Ei edes seurakunnan kerhoon halua millään jäädä. Tuo huolestuttaa; 2,5 vuoden päästä pitäisi aloittaa eskari. Ja siis on yritetty eikä kyse ole siitä, etten uskoisi lapsen kykyihin kohdata uusi tilanne. Ei ole kyse siitä, etten raaskisi päästää lasta helmoistani.



Meilläkin on erittäin tärkeää luottamussuhteen syntyminen aikuiseen. Joidenkin kanssa alkaa heti jutella iloisesti, mutta esimerkiksi seurakunnan kerhonohjaajiin ei valitettavasti ole syntynyt kontaktia.



Ujojen vanhemmat, miten teillä on sujunut lasten päiväkotiin meno? Meillä tämän vanhemman kanssa tuntuu, että ei viitsi ajatellakaan. Huutaisi varmaan kaksi viikkoa yhteen menoon ja sitten lannistuisi. Sanotaan, että äkkiä lapsi tottuu, mutta en ole vielä huomannut pelkän olemisen ja tottumisen auttavan pelottavissa tilanteissa - aikuisen täytyy tukea todella paljon. Kaikissa päiväkodeissa tukea ei tule, olen kuullut.



Olen rohkaissut lasta ja mikään tilanne minun, isän tai mummin kanssa ei ole kovin pelottava, mutta ongelma on se, että " yksin" jääminen, siis vaikka lähellä olisi ohjaajia, ei onnistu.



Lapsi on myös ääriempaattinen. Itkee helposti, jos jossain dvd-ohjelmassa joku pingviini eksyy viideksi sekunniksi emostaan.. Tai jos joku muu itkee, itkee tämäkin ihan empatiasta. Pohtii asioita, on aina ollut kiinnostunut kirjoista, oppi aakkoset alle kaksivuotiaana.. Siis tutkija- ja lukijatyyppi :-) Mutta tässä maailmassa se rohkeuskin olisi tarpeen.



Nuorempi on luonteeltaan pikemminkin rempseä ja menee joka paikkaan pelotta ja rohkeasti. Jos vanhempi taaperona pelkäsi imuria, nuoremman kanssa haaste on se, miten saa imuroitua, kun lapsi heittäytyy innoissaan imurin päälle.

Moi



Meillä tytöt lähtivät yksityiseen päiväkotiin 2v 9kk iässä. Sovimme heti että käytetään pitempää totuttelua eli 2vkk ajan pidennettiin päiviä. Ekalla viikolla olin mukana melkein koko ajan. Sitten lähdin pois vähän ja lopulta jäivät päiväunien yli ym...

Tykkäsin tästä hitaasta rauhallisesta totuttelusta uuteen ympäristöön ja hoitajiin ja lapsiin.

Kun sitten aloitin työt, tytöt itkivät parin ekan viikon aikana aluksi kun erosimme ja välillä vain surulliset ilmeet kasvoilla. Jäivät aina aikuisen syliin ei koskaan yksin seisomaan. Kuulemma poistuttuani itkut loppuivat ja pääsivät touhuilemaan. Tässä päiväkodissa on ihana vieläkin se että aina aamulla lapsi otetaan vastaan aikuisen kanssa, eli eivät joudu vaan juoksemaan leikkimään itsekseen. Yhä edelleen tyttöjä joskus surettaa erota mutta oikeastaan jäävät aika reippaasti jo. Iltapäivisin kun haen eivät malttaisi lopettaa askastelujaan ym mutta aina halaavat onnessaan ja sanovat että on ollut ikävä.

Mielestäni päiväkotiin menoa on helpottanut myös tuo että ovat jo oppineet kertomaan tunteistaan. Sanomaan että on ollut ikävä ym.

Ovat myös tykästyneet useampaan opettajaan joten se on helpottanut.

Ainoa vaikeampi aika oli tosiaan kun päiväkodissa oli mies harjoittelija... siihen eivät kyenneet sopeutumaan!

Meillä on 3,5-vuotias ujo poika. Ja voi, niin paljon samoja piirteitä löysin kun luin pinoa.



Poika on vauvasta asti ollu todella kova vierastamaan ja edelleen puhuu vain tutuimmille. Mummut ja papat kuuluvat tähän porukkaan, samoin naapurin 5v tyttö, jonka kanssa leikkii kivasti.



Luin jo vauva-aikana tuon Keltikangas-Järvisen kirjan ja totta tosiaan sieltä löytyy " selitys" moneen asiaan. Eikä nyt tarvitse kirjaakaan lukea kun tajuaa, miksi poika saattaisi olla ujo: mieheni on edelleen aika hiljainen ja minä olen ollut ihan käsittämättömän ujo vielä yläasteellakin. Ja nykyäänkin (31v) huomaan itsessäni poikani piirteitä isommassa porukassa, josta en tunne kunnolla ketään. Istun enimmäkseen omissa ajatuksissani enkä sano mitään vaikkei mua oikeastaan jännitä tai ujostuta. Silloin aina nauran itselleni mielessäni, että niinpä niin, mistähän poika lie perinyt ujouden:)



Meidän poika ei myöskään mene leikkimään mihinkään, missä on muita vieraita lapsia. Viikko sitten kyllä kävi niin, että laskin ison marketin aulassa olevassa liukumäki kompleksissa ja miehen kanssa taivasteltiinkin että kenen poika tuo on, kun on noin rohkea.



Tarhan poika aloitti elokuussa ollessaan 2v10kk. Alku oli tietysti hyvin takkuista ja itkien jäi aina. Syksyn mittaan tilanne helpottui ja yksi hoitajista sai ykköspaikan poikani sydämessä. Muiden hoiviin jää aamulla edelleen huonosti, usein itkien. Kuten tänä aamuna. Tovi meni jo paremmin ja nyt taas iski epätoivo:( Tammikuun poika oli hirveässä nuhassa koko kuun ja joka ikinen aamu oli todella vaikea. Sitten leikattiin risat ja putkitettiin ja jo ennen sitä alkoi tarhaan jääminen sujua itkutta. Nyt sitten tämänaamuinen ja eilinen sai mieleni matalaksi. Kysyn aina itseltäni, eikö se ikinä totu tarhaan? Olisko pph ollut sittenkin parempi vaihtoehto? Tässä tarhapaikassa on kuitenkin se hyvä puoli, että siellä on 2 ryhmää ja siis aika vähän lapsia - onneksi.



Tarhassa poika kertoo leikkineensä milloin kenenkin kanssa ja pyytäneensä leikkimään sitä ja tätä. Mutta tätien kertoman mukaan poika ei hae koskaan ketään leikkimään. Tähänkin tuli ikävä sattuma tähän kaveri asiaan. Poikamme oli saanut suht hyvän kaverin eräästä vuoden vanhemmasta tytöstä, hänen kanssaan leikki usein koska tyttö oli sinnikäs ja pyysi aina vaan uudelleen ja uudelleen leikkimään. Poika kun jää vaan seisomaan kun pyydetään leikkimään.. No, vuoden vaihteessa tyttö muutti pois ja sen jälkeen sitten on ollut taas vähän kuin alusta aloittais koko tarhan. Välillä kertoo kaipaavansa sitä tyttöä.



Olin NIIN onnellinen kun kuulin että ovat kavereita keskenään. Myönnän, en olisi ehkä uskonut että noin " pian" poikamme kaverustuu toisen lapsen kanssa.



Tiedän kyllä, ettei tästä ujoudesta voi oppia pois kokonaan mutta välillä se vaivaa mieltä. Just siks, että tämä nykymaailma vaatii jo pieniltä lapsilta niin paljon. Hitaastilämpeneville ei jää riittävästi aikaa tässä maailmassa.



Mutta selvästi aika on auttanut meilläkin. Eilen vein yhden työkaverin samalla kotiin kun hain pojan tarhasta. Poika ei ikinä ollu ko henkilöä nähnyt mutta huiskutti pienesti ja sievästi kun nainen lähti autosta. Poika sanoi itsekin " uskalsin äiti huiskuttaa" . Tarhatädeille ei IKINÄ sano hei hei tai huiskuta kun lähdetään kotiin.



Kyllä minä tietysti olen ylpeä lapsestani ja toisaalta ihan onnellinen, että hän on (nyt sanon rumasti) " kiltti" , koska ei riehu eikä huutele suuna päänä missään:) Mutta toisinaan ympäristön paine tietysti tuntuu sisimmässä...



Tulipas sekavaa, töistä kun kirjottelen.

Kuulosti tosi tutulta nuo sinun murheesi ja huolesi.

Meillä varmasti olisi aika sama tilanne kuin teillä jos vain yksi lapsi sillä toinen tytöistä on sinun poikasi kaltainen. Nyt helpottaa kun on sisko aina jäämässä päivähoitoon ja kaveri omasta takaa.

Reippaampi tytöistä nimittäin leikkii välillä muiden lasten kanssa (josta sisko on kuulemma jopa mustasukkainen!) mutta ujompi ei leiki koskaan muiden kuin siskonsa kanssa. Kun kysyn kotona kenen kanssa leikitte niin siskon.

Tarhan tädit sanovat ettei ujompi leiki muiden kanssa ja ja ilme on puhutteleva kun sisko menee jonkun kanssa leikkimään. Toisaalta kuulemma myös hakeutuvat eri huoneisiin välillä eli ei ole pakko olla kuin paita ja peppu sillä molemmat tykkäävät askarrella ihan vain omissa oloissaankin.

Jos minulla olisi vain tuo ujompi tyttö niin luulisin että kaikki olisi ollut sata kertaa vaikeampaa ja mulla murhe vielä suurempi kun jäisi itkien tarhaan!

Ujommalla tytöllä meni muuten aikaa ennen kuin alkoi puhua tädeille, ja yhä ei ole suulas kuten siskonsa.

Tässä vielä silti mainitakseni niin tuo " reippaampi ja suulaampi" on silti ujompi kuin muut lapset hyvin monessa asiassa...



kääk kääk



Ja totta sekin että mistähän ne periytyy... itse olen ollu pelkuri, ujo, märyiikka koko lapsuuteni ja yhä jännitän esiintymisiä ym vaikka elämä onkin ryhdistänyt. Mutta muistan olleeni tosi yksinäinen lapsuuteni ihan vain koska en mitään uskaltanut vaikka halusinkin...

Sen otsikko oli jotakuinkin " tue arkaa lasta oikein" , ja lehti on muistaakseni noin vuoden vanha. Suosittelen. Itse sain aikamoisen herätyksen juttua lukiessani, kun sen hyllystä sattumalta kaivoin joku viikko sitten. Olen itse aina ollut avoin ja sosiaalinen. Siksi minulle on ollut valtavan ongelmallista kohdata esikoislapseni arkuus. Esikoiseni ei ehkä ole ns. superarka, koska pärjää jo suhteellisen kivasti hoidossa ja pari harrastustakin on. Kuitenkin herkkyys ja uusien tilanteiden ja ihmisten pelko tuottaa välillä tilanteita, jotka ovat lapselle itselleenkin tosi kiusallisia.



Jutussa puhuttiin siitä, miten lapsen sisällä on suuri ristiriita, kun hän tietää vanhempien haluavan että hän olisi reipas ja esimerkiksi jäisi harrastuksiin iloisesti ja rohkeasti. Ja samaa hän haluaisi itsekin, muttei vain ole voimavaroja toimia tilanteessa. Pakottaminen ja moittiminen on pahinta mitä tilanteessa voi tehdä, sillä lapsi kokee jo valmiiksi olevansa " huono" kun ei uskalla toimia vanhempiensa toiveiden mukaisesti. Vanhempien pitäisikin ottaa kannettavakseen syyllisyys esimerkiksi pieleen menneestä harrastuskokeilusta tyyliin: " No eihän me mitään kerhoja tarvita, voidaanhan me askarrella kotonakin" tms.



Tuossa kohtaa tuli pahin pistos. Tunnustan joskus näyttäneeni harmistukseni, kun lapsi on mennyt ihan kipsiin jossain kerhon esiintymisessä tms. ja seisonut tumput suorina kun muut ovat vilkkaasti esittäneet pitkään harjoiteltua ohjelmaa. Onneksi elämässä on mahdollisuus uusintoihin ainakin joissakin asioissa. Nyt nimittäin tuli juuri tilanne, josta lapsi sanoi jo etukäteen, että jännittää. Sovimme, että hän kokeilee uskaltaisiko esiintyä toisten kanssa. Jos alkaa jännittää liikaa, saa juosta äidin luo katsomoon. Ja ihme ja kumma, lapsi meni koko laululeikin läpi suht reippaasti (ei tosin osallistunut ihan kaikkiin hyppelyihin tms.) ja kehut olivat sitten ylenpalttiset. Kerroimme, miten valtavan ylpeitä olimme hänestä, kun hän selviytyi niin hienosti ja miten todellista rohkeutta on juuri se, että menee mukaan vaikka pelottaakin. Lapsi aivan säteili tämän kokemuksen jälkeen. Valmistauduin kyllä kehumaan jo pelkästä yrityksestäkin, jos vaikka olisi pitänyt tulla heti äidin syliin. Mutta onneksi näin. Onnistumisen kokemukset vahvistavat eniten.



Aikuisten malli ja apu on tosi tärkeää. Tervehdimme aina mieheni kanssa kaikkia naapureita ja puolituttuja. Kun lapset ovat ottaneet meistä mallia, kehumme heille heti, miten iloiseksi naapuri tuli kun lapsi tervehti niin kohteliaasti. Monista asioista olemmekin puhuneet juuri kohteliaisuuden näkökulmasta: on toisista mukavaa, kun tervehditään ja jutellaan ja osoitetaan, että on huomannut ja on kiinnostunut toisista.



Olemme myös tietoisesti harjoitelleet tilanteita toisten lasten ja aikuisten kanssa kommunikointiin turvallisissa kotioloissa, pohtineet mitä voisi sanoa ja leikkineetkin erilaisia tilanteita rooleihin eläytyen. Olemme myös jutelleet paljon jännityksestä. Ja kertoneet, että isää ja äitiäkin jännittää uudessa paikassa mutta silti vain mennään mukaan ja sitten huomaa että pärjääkin. Ihan silminnähtäviä tuloksia on tullut näistä harjoituksista.



Summa summarum: olen nyt sitä mieltä, että aika, lempeys ja kärsivällisyys auttaa, mutta myös harjoittelu. Ja harjoitella todella kannattaa, sillä taitoja tarvitaan tässä nopeatempoisessa maailmassa. Temperamentti on ja pysyy ja sitä pitää kunnioittaa, mutta taitoja (myös sosiaalisia) voi silti oppia. Vaikka sanotaan, ettei lampaasta saa harjoittamallakaan ravihevosta, niin aika nopsajalkaisen lampaan ehkä kuitenkin.

kiitos ihanasta tekstistä!



Mukava saada vinkkejä, miten olet toiminut. Olen yrittänyt pitää mielessä samaa: on paha, jos lapsi ahdistuu siitä, ettei pysty. Aikuisen pitää näyttää, että hän hyväksyy arkuuden. Ei lapsi sille mitään mahda.



Nopsajalkainen lammas oli mukava vertaus. :-)

että on muitakin, itse alan tosissani olemaan pulassa meidän kuopuksen kanssa, menee tosissaan kohta yöunetkin.



Eli meillä on kolme lasta. Kaikki olleet ujoja ja tarkkoja omasta riviiristään eli kontaktia vieraisiin ei helpolla ole otettu, vauvasta asti. Isompien kanssa elämä sujunut kuitenkin ongelmitta, mutta kuopuksen kanssa alkaa olemaan pallo hukassa.



Ujous tuo meille tullessaan ihan konkreettisia ongelmia. Eli esim. hammashoitaja-käynti ei tule kysymykseenkään. Yritetty kohta vuoden ajan, mutta ei. Neuvolakäyntikään ei onnistu. Hoitajan käynti saatiin toisella käynnillä läpi, kun naisella oli aikaa tutustua ja hiljaa lähestyä ja auttoi että oli naispuolinen. Miespuolisen lääkärin käynnillä pääsi piru irti. Yritti pojan sydäntä kuunnella niin johan alkoi huuto ja poika repäisi kunnon raivarit. Tyhjin käsin lähdettiin pois.



Ujous ja jännittäminen tuonut myös muita ongelmia. Eli meidän poika ei suostu millään potalle ja koska on kuitenkin jo yli 3, taitaa häpeillä vaippaan pissaamista. Ja ongelma on sitten se, että poika ei siihen vaippaankaan pissaa kuin kotona rauhassa. Uutena vuotena kylässä ollessa oli melkein vuorokauden pissaamatta. Ei auttanut kuin lähteä yötä myöten kotiin pissalle kun lapsi huutaa mahakivuissaan. Kotiin kun päästiin, suoraan pissalle.



Tässä ei edes auta se, että josku helpottaa koska tämä todella vaikeuttaa elämää. Pitäisi kesällä lähteä reissuun, mutta eihän tässä kohta uskalla jos poika ei pissaa. Lääkäri tosin sanoi, että lapsen rakko ei voi haljeta, mutta en tiedä uskonko.



Olin myös itse äärettömän ujo lapsi, muistan erään omankin neuvolakäynnin ja ensimmäisen tarhapäivän. Minua ei sinne ilman kirkumista ja potkimista viety. Koulussa ujous alkoi helpottamaan, mutta kyllä koko koulu-ajan esim. esitelmät olivat piinaa. Nykyään kukaan ei usko että olen ollut ujo ja tavallaan olen sitä vieläkin. Osaan hyvin sen peittää, mutta kyllä se siellä pohjalla vielä majailee.

Ilahduin löydettyäni tämän ketjun ja huomatessani, että emme sentään ole ainoita ujouden ja sen mukanaan tuomien ongelmien kanssa painijoita! Joku taisi jo mainitakin, että eihän se ujous sinällään mutta ollessaan tuollaista " super" luokkaa siitä muodostuu melkoisia ongelmia elämään.



Suffeli72:n kirjoitus oli sellainen, että ihan pysähdyin! Lähes koko kirjoitus oli kuin meidän elämästämme sillä erotuksella, että meillä on 3-vuotias tytttö!



Tyttömme on siis ollut ujo, arka oikeastaan siitä asti kun täytti 11kk. Siihen asti oli " normaali" , katseli vieraita arvioiden mutta siinä se. Vielä 8kk neuvolassa lääkäri ihmetteli, kun ei yhtään vierasta. Mutta kun tuo vierastaminen, arkuus, ujous ja kaiken pelkääminen alkoi vajaan vuoden vanhana, se on ollut hirveän voimallista. Ei puhettakaan, että menisi ukkien syliin, vaikka viikoittain on nähnyt heitä. Ylipäätäänkään ei mene muiden kuin vanhempien ja mummon syliin.



Jos puistoon tulee muita lapsia, saattaa alkaa huutaa sillä tavoin, että ainoa mahdollisuus on lähteä pois. Joskus ei halunnut mennä puistoihin ollenkaan, jos siellä oli muita ennen meitä. Perhekerho jostain syystä onnistuu, tosin jaaraa perässäni kuin liimattu koko ajan, kontaktia muihin lapsiin ei juurikaan ota. Muskaria koetettiin 1,5-vuotiaana mutta poishan sieltäkin piti lähteä, kun häiritsimme muita tyttöni huutaessa kauhuissaan.



1,5-vuotiaana neuvolalääkäri (sattui olemaan mies, joita tyttö pelkäsi tuohon aikaan hirveästi) totesi, että tätä lasta ei voi tutkia. Huusi tauotta sellaisella volyymillä, että en saanut lääkärin puheestakaan oikein selvää. Turha reissu siis. Mekään ei olla käyty myöskään hammastarkastuksessa kuin kerran alle vuoden vanhana, koska siitä ei tulisi mitään. Hiustenleikkuu parturissa on myös ihan mahdoton ajatus.



Suffeli72:n mainitsemat ongelmat potalla käymisessä ovat arkea meilläkin. Kakka ei tule kotonakaan oikein kuin vaippaan. Pissa tulee kotona pottaan mutta muualla ei mihinkään. Jouluna oli meidänkin tyttö lähes vuorokauden pissaamatta. Jos hätä yllättää kodin ulkopuolella, saattaa suostua potalle istumaan mutta ei saa sinne mitään tehtyä. Nuo ovat kurjia tilanteita, kun selvästi näkee, että lapsella on paha olla pissahädän takia mutta ei mikään suostuttelu, palkinnolla lupaaminen auta. Meilläkin olisi reissu edessä piakkoin, saa nähdä, miten sujuu. Toivon, että edes vaippaan onnistuisi tekemään.



Me ollaan mietitty, mistä tyttö on ujouden perinyt, koska me vanhemmat ei olla ujoja, pikemminkin päinvastoin. Itse olin neuvolassa 3-vuotiaana kysynyt, että eikö sitä verikoetta otetakaan tällä kertaa ja muistan, että se sitten otettiin, koska halusin. Mieheni on oikea suupaltti, erittäin sosiaalinen. Toinen lapsemme, vuoden vanha poika, näyttäisi tulevan kovasti isäänsä.



Onko tätä ketjua lukenut kukaan, jolla olisi jo vanhempi tämmöinen superujo lapsi? Kiinnostaisi kovin, miten eskarit, koulut, elämä ylipäätäänkin on mennyt. Minäkin uskon, että mallina toimiminen olisi parasta lääkettä mutta ne tilanteet, kun lapsi alkaa huutaa kauhuissaan sitä, että viereen on ilmaantunut toinen samanikäinen, ovat vaikeita, etenkin ryhmässä. Siinä tahtoo mennä äitilläkin sormi suuhun, että miten lasta saisi parhaiten tuettua. Lukuisia kertoja olemme poistuneet erinnäisistä tilanteista säälivien katseiden saattamina.



Meillä tyttö on ollut myös arka äänille. Onneksi tuo on vähän helpottanut viime aikoina. Edelleenkin juoksee piiloon, jos päätän mitata verenpaineen, se mittarin hurina.. Imuripelko on lieventynyt ihan viime aikoina. Vielä 2-vuotiaana istui rattaissa sen ajan, kun imuroin.



Kuinka teillä muilla ympäristö on suhtautunut ujouteen ja sen mukanaan tuomiin ongelmiin? Meillä on huomattu se, että reippaus ja rohkeus ovat niitä ominaisuuksia, joita monien mielestä lapsessa pitäisi olla.

Tulethan sitten reissun jälkeen kertomaan kuinka meni, siis sen pissaamisen suhteen. Olemme tosiaan ulkomaille lähdössä kesällä viikoksi ja kauhukuvana on, että poika ei pissaa ja pitää lentää kesken matkan kotiin pissalle :) No joo, oikeasti ei naurata yhtään. Kuten lääkäri sanoi, ei pitäisi haljeta, mutta taidan kysyä toisen mielipiteen ennen reissua. Eikä se tietysi hauskaa ole jos ennen jokaista pissaa huutaa tuntikausia.



Meilläkin poika ujostelee esim. pikkuveljeäni, jonka on tuntenut vauvasta asti. Syliin ei mene koskaan, rohkealla päällä menee veljen päälle köllöttelemään ja välillä huutaa kurkku suorana kun näkee vaikka parin viikon tauon jälkeen. Ujostelee kyllä mummoaankin vaikka ei huuda, mutta esim. yökyläilyä en voi edes harkita.



Miten teillä neuvola on suhtautunut asiaan? Meillä tämä mieslääkäri kysyi, onko lapsella muitakin pelkotiloja. Tämä stressaa sitten entisestään koska lapsella ei todellakaan ole mitään pelkotiloja, on vain äärimmäisen ujo. Ei tuon jälkeen huvita ko. lääkärille mennäkään.



Meidän poika on myös äärimmäisen riippuvainen vajaa 2 vuotta vanhemmasta isosiskostaan. Isosisko ujosta luonteesta huolimatta on hankkinut kavereita ja käy esim. kaverilla kylässä ja kerhossa. Poika menee siskon perässä ja menee siskon ja kaverin leikkeihin mukaan. Mutta esim. kaverilla on pikkuveli, sen kanssa ei huvitakaan leikkiä.



Ja vaikkei omien lasten kautta olekaan kokemusta kuinka se elämä tulee rullaamaan, niin itse äärimmäisen ujona lapsena on kokemusta. Eli kun sinne tarhaan sitten tottui, niin kyllähän se sitten meni. Kouluun meno jännitti paljon, mutta ei mitään ongelmia. Tietysti esim. viittaamisintous oli aika laimea, kun ei vapaaehtoisesti halunnut luokan edessä suuta aukoa. Ja kuten jo edellisessä viestissä kerroin, esitelmät oli painajaisia. Kuitenkin olin esim. musiikkiluokalla ja hyvän lauluäänen omaavana minut valittiin aina solistiksi ja esiinnyin sadoille ihmisille, joten ei se maailmaa kaatanut :)



Toisaalta teini-iässä pistin aika ranttaliksi. Varmaan osittain ujoutta peittääkseni minusta tuli muka kauhea kovis ja alkoholin käytön aloitin todella nuorena, silloin oli niin rohkea olo :(



Mutta tässä iässä siitä ei enää ole kuin rippeet jäljellä. En kyllä vieläkään mihinkään kauhean esilläolevaan ammattiin hakeutuisi, mutta asiakaspalvelu sujuu loistavasti.



Ja jos jotain positiivista pitää löytää, niin opettaja tykkäsi aina kovasti minusta ja samoin esikoisestani, kilttejä oppilaita. Kun esikoinen oli eskarissa, johtaja kertoi kerran kuinka iloinen oli kun oli kerrankin saanut komentaa meidän poikaa. Eikä mitään kiusaamista ole koskaan ollut omalla kohdalla eikä myöskään pojan kohdalla (tietääkseni), eli kyllä ne kaverisuhteet on kouluiässä ja eskarissakin jo onnistuneet.



Mieheni on myös ollut kai aika ujo lapsi ja on edelleen aika hiljainen ja rinnastan kahden vanhemman lapsen ujouden samaan piikkiin mieheni ujouden kanssa. Kuopuksen ujouden rinnastan taas enemmän omaan ujouteeni, joka on äärimmäisen rajua näin lapsuusiässä, mutta ehkä hänestäkin isompana tulee yhtä sosiaalinen suupaltti kuin äidistään (toivottavasti).

kyllä tuolta Googlestakin hakusanalla " ujo lapsi" löytyy näköjään vaikka minkälaista tietoa. Ja kun sitä tietoa on näköjään noin helposti saatavilla, hassua ettei esim. lääkäri ole ilmeisesti ikinä ennen törmännyt ujoon lapseen, saati perehtynyt lainkaan ujouteen vaan niputtaa sen joksikin pelkotilaksi, pah.

Hei!



Isomman lapsen (5-6v.) asioita on helpompi käsitellä puhumalla, kun lapsi alkaa ymmärtää enemmän maailman menosta. Silloin tulee tärkeäksi etukäteen puhua tulevista tilanteista ja keskustella miltä nyt tuntuu. Kertoa lapselle että tunteet on ok jne. Ja tälläinen tilanne voi olla esim. tuttavaperheen luo meno tai muu aivan tavallinen asia joka

jännittää.



Silloin on myös helpompi antaa konkreettisia neuvoja tilanteiden käsittelyyn tyyliin " kun päiväkodilla tulee vierashoitaja vastaan niin häneltä voi vaikka kysyä mikä hänen nimensä on ja kertoa oman nimensä" .



Samoin on helpompi kotosalla jutella asioista ja sopia että yhdessä jutellaan niistä sitten päiväkodin tätien kanssa. Lapsi kun ei niitä kuitenkaan uskalla ottaa esille.



Eli hirmuisen ujo lapsi vaatii valtavasti tukea uusissa tilanteissa, mutta joku kaunis päivä yllättää vanhempansa ja kertoo miten on uskaltanut esim. puhua parhaan kaverinsa isälle. Näin meillä kävi...

Ihan niinkuin teilläkin tässä pinossa.

Lämpenee hitaasti, ja ikää on nyt 4.5 vuotta.

Perhekerhoista ei tullut mitään, ja johonkin leikkipuistoonkaan ei pahimmillaan suostunut menemään. Pelkää lapsia, ja kerran oli joku joka huitasi lapiolla lasta hiekkiksellä, niin sen jälkeen oli kaksi kuukautta ettei siihen puistoon suostunut menemään. Hitaasti siitäkin päästiin eroon, mentiin toista kautta ja kiertäen, ja hankittiin positiivisia kokemuksia.



Suihkua ja imuria tyttö myös pelkäsi nuorempana. Ja TV:tä pitää aina muistaa tarkkailla, varsinkin kyläpaikoissa ettei se ole turhan takia päällä.



Ite olen ollut ujo ja arka pienenä. Tarhan vaihto on nyt edessä kun ei lapsi sopeudu, ja taidan jäädä kotiin hoitamaan siiheksi kunnes uusi paikka saadaan. Kotona on ihan hyivn ja jää jo esim. johonkin leikkipaikkoihin ja pienessä ryhmässä on alun jälkeen normaalisti.



Isommassa porukassa tai vieraammassa ryhmässä, tai yllättävässä, oudossa piakassa, tai jossa ei ole aikuisia tarpeeksi läsnä, lapsi ei pärjää. Hän vetäytyy. Ja on selvästi myös altis kiusaamiselle, ei osaa puolustaa yhtään itseään, ja ei puhu, eikä hae koskaan ketään leikkimään. Eikä lähde edes pyydettäessä, ellei pyytäjä ole tosi sinnikäs tai aikuiset auta leikkiä alkuun.