Äidillä ikävä taaperoa;)
Minulla on varmaan vähän " kummallinen" " probleema" . Ikävöin lapsiani (4 ja 2 vuotiaat) jos ovat vaikka hetken isänsä kanssa ulkona. Myös usein kun illalla nukahtavat. Myös jos käyn itse kaupassa tms ja jäävät kotiin. Ikävöin heitä.
Pelkään myös turvallisuuden puolesta. JOs kaatuvat, putoavat tms. Enkä olisi silloin siinä vieressä lohduttamassa. Pelkään jo nyt ajatusta mm. tulevasta koulu- yms maailmasta, jossa voi olla esim. fyysistä kiusaamista yms.
Nämä asiat eivät tee meidän arkeen ongelmaa, vaan ovat lähinnä mun omia ajatuksia... Ajattelinkin nyt kysyä, onko muita yhtä höpsöjä äitejä...?;)
Mulle vieraalta tuntuu esim erään meidän naapurin ajatus " laatu ajasta" - se tarkoittaa omaa aikaa ilman lapsia, eli silloin kun ovat hoidossa muualla. Minä taas ikävöin meidän pieniä aivan hirveästi kun eivät ole mun lähellä (mikä on todella harvoin) ja pelkään mielessäni miten pärjäävät. (Hyvin ovat pärjänneet, minä huonommin;))
Kotihoidossa vielä, pian päiväkotiin. Mitenkähän sen sitten kestän, kun pitää mennä töihin ja viedä lapset päiväksi pois luota. Illat on niin lyhyitä ja aika menee niin nopeasti...
Kommentit (22)
viimex tänään oli hyvä esimerkki: sanoin miehelleni et käyn kaupassa ja sen jälkeen kaverin luona kylässä ja mies lähti meijän tytön kanssa ulkoilemaan. Kun olin käynyt kaupassa en malttanut enää mennä kyläilee vaan mulla oli jo kiire kotiin tytön luo.
Samoin, jos lähden illanviettoon baariin niin tuun 99% kerroista ajoissa(klo:23.-24.00) kotiin vaikka mies ois luvannu nousta tytön kanssa aamulla että saan sitten nukkua. Samoin herään yleensä kuitenkin samaan aikaa aamulla, vaikka saisin nukkua, koska ajattelen että tyttö haluaa et mä oon samaan aikaan aamupalalla... outoa, eikö?
Pari kertaa on oltu miehen kanssa risteilyllä(hääpäivä, tms.)kaksistaan ja yhenkin kerran muistan ku sanoin miehelle laivalla et kyllä meijänkin tyttö täällä tykkäis olla kuten nuo muut lapset...ja sanoin et ens kerralla otetaan tyttö kyllä mukaan. Hassua on se et sit kun tyttö on ollut mukana monellakin risteilyllä niin kattelen vähän haikeena pariskuntia jotka saa syödä buffeessa rauhassa, ilman lapsia ja viettää iltaa lasillisen ääressä ihan ilman häiriötekijöitä ja kaipaan sellasta.
En siis ole oikein tyytyväinen mihinkään tilanteeseen.
Muta täytyy kyllä sanoa, että ajan myötä, kun tyttö on kasvanut niin vähän nää tunteet on vähentynyt, mut ei paljoa.
Lähdenkin usein illan viettoon niin et laitan ite tytön yöunille ni sit voin olla ees vähän rauhallisemmin mielin, kun tyttö ei tiedä mun ees olleen poissa, oisko se sit huonoa omaatuntoa, et syyllistää itseään ihan turhan takia.
Noh, mutta näin siis meillä!
Jade ja tyty 2v2kk
Tykkään olla lapseni (1 ½ v) kanssa paljon ja se on täysin vapaaehtoinen valinta. Minua on alkanut vaan ottaa päähän muiden (esim. miehen sisko) aktiivinen tuo lapsi hoitoon heille jankutus. Miksi veisin, kun ei ole hoidon tarvetta.
Kertokaapa hyviä perusteluja, mitä voin vielä sanoa, kun en halua lastani hoitoon turhaan antaa. Ärsyttää kun pitää omia asioita perustella.
Kaikilla äideillä on näitä tunteita, sehän on selvää. Lapsia on tietty ikävä jos on poissa heidän luotaan. Rajanveto siihen mikä on normaalia ja mikä ei, on varmaankin hyvin liukuvaa. Alkup. kirjoituksesta tuli ehkä hieman sellainen olo, että kirjoittaja kärsii läheisriippuvuudesta.
Äidin on todella tärkeää huolehtia itsestään jotta voi mahd. hyvin huolehtia lapsista. Sanoisinkin kaikille äideille ohjeeksi, että älkää kadottako itseänne. Huolehtikaa, että teillä on omia harrastuksia, omia unelmia (siis vain teitä itseänne koskevia!) sekä aikaa itsellenne tavalla tai toisella. Vain sillä tavoin pidemmän päälle jaksaa.
Äidiksi tulo on todella suuri elämänmuutos ja se laukaisee usein lapsuuden käsittelemättömiä asioita. Juuri tällaiset käsittelemättömät asiat voivat oireilla ylihuolehtivaisuutena / pakko-oireina / masentuneisuutena yms.
tinttamaari:
Minua on alkanut vaan ottaa päähän muiden (esim. miehen sisko) aktiivinen tuo lapsi hoitoon heille jankutus. Miksi veisin, kun ei ole hoidon tarvetta.
Jospa täti haluaisi tutustua veljensä lapseen oikein kunnolla jo pienenä, ja oppia häntä hoitamaan?
Voi, kunpa itselläni olisi lähellä sukua tai muita, jotka voisivat ja haluaisivat hoitaa... kaikki kun asuvat väh. tunnin matkan päässä, niin hoitoavun pyytäminen on aina vain välttämättömimpään tarpeeseen. Ymmärrän kyllä toki, että voi käydä myös ahdistamaan, jos " tuo-se-nyt-vaan-meille" -jankutus on jatkuvaa - mutta uskon että tarkoitus on varmasti pelkästään hyvä!
Itsekin kyllä ajattelen välillä kaiholla tyttöäni, jos olen hänestä vaikka vain työpäivän pituisen jakson erossa. Mutta se on minulle silti arvokasta aikaa, yritän muistaa sen. Ja samaten että joskus lapsen on hyvä saada muitakin turvallisia aikuiskontakteja kuin minut ja isänsä.
J66
Olen - myönnän kyllä - erittäin " kiinni" lapsissani. Mutta omasta tahdostani ja iloisin mielin. Esim. jos lähden illalla kävelylle, otan lapseni mieluiten mukaan. Heidän kanssaan on hauskaa, he esittävät hassuja kysymyksiä ja voimme jutella jo monenlaista yhdessä. Pääsisin kävelylle yksinkin, joskus toki niin teenkin, mutta hauskinta on kun on lapset mukana.
Se minkä koen itse vähän rasittavana on se että huomaan pelkääväni asioita joita mahdollisesti joskus tulevaisuudessa VOISI tapahtua. Joita ei välttämättä ikinä tule tapahtumaan. HUomaan huolehtivani joskus ihan turhia asioita..
Mutta itse uskon, että oma töihin paluuni ja lasten pian lähestyvä
hoidon aloitus varmaan tuo näitä tunteita pintaan. Äitiä nimittäin jännittää ainakin. Sekä itseni että lasteni puolesta.
Ja läheisriippuvuutta tai ei niin kyllä ainakin minulle lapseni ovat elämäni tärkein asia. Esim. mieheni on ok, mutta en ole koskaan kokenut häntä kohtaan tällaista rakkautta;) Ehkä huono vertaus, mutta ymmärrätte varmaan!
Tiedän tunteen tuosta asioiden murehtimisesta. Itsekin teen sitä. Nykyään kuitenkin vähemmän kuin ennen. Luultavasti tämä on perua lapsuudenkodistani, jossa oli aika lailla " sairas" ilmapiiri.
Lisäksi huomaan, että kun meillä on nyt kaksi lasta niin murehtiminen on (onneksi!) vähentynyt.
Ennemmin tai myöhemmin lapset tulevat tekemään irtiottoja vanhemmistaan. Vanhempien on hyvä valmistautua tähän. Liika ripustautuminen heihin tuo heille vain ongelmia. Tiedän tämän kokemuksesta. Minulla oli ylihuolehtiva äiti. Tultuani täysikäiseksi repäisin heti itseni irti ja muutin toiselle puolelle maapalloa. Ei se oikein kivaa ollut kenellekään. Itse oirehdin mm. syömishäiriöillä. Tämänkin olen vasta jälkikäteen tajunnut.
mutta jos ikävöiminen on niin vahvaa että se estää jo poistumisen lasten luota silloinkin kun lapset jäävät isänsä tai muun turvallisen sukulaisen tai hoitajan kanssa, kannattaisi miettiä onko itsellä vakava ongelma. Lapsien täytyy antaa myös _pikkuhiljaa_ itsenäistyä ja irrottautua äidistä, oppia olemaan ilman äitiä ja ilman edes isää ja oppia ajattelemaan omilla aivoillaan ja huolehtimaan itsestään, pikkuhiljaa siis, mutta lyhyet irtiotot säännöllisesti ovat juuri parasta harjoittelua, esim. äidin oma harrastus pari kertaa viikossa ja vanhempien kahdenkeskiset viikonloppumatkat silloin tällöin.
ennen töihin menoa ajattelin sitä kauhulla ja lasten antamista muiden hoitoon - tosin isä ja isovanhemma tolivat toki hoitaneet sentään...
Mutta päiväkodin aloitus oli äiditä ihan kauheaa - mutta jotenkin kuin huomasi, että homma toimii ja lapset ovat ihan yhtä tyytyväisiä ja onneliisia kuin aina ennenkin niin kynnys jättää heitä muutenkaan hoitoon laski.
Jotenkin epänormaalilta kuulostaa, ettei äidillä olisi mitään kaipuuta mihinkään omaan. Itselläni on kaveri jonka elämän on psittain pinuut äiti, joka ei pystynyt päästämään lapsestaan eroon edes kun tämä lähti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan niin lapsem piti edelleen joka viikonloppua ja kesäloma palata kotiin, kun laspi oli jo niin huolissaan kuinka äiti pärjää.... eli jos se pitkälle jatkuessa johtaa sellaiseen kannattaa se katkaista ajoissa.
käverin elämän on osittain pilannut tämä äiti...
Meillä on 2- ja 3-vuotiaat lapset. Käyn muutaman kerran viikossa jumpalla sekä pari kertaa kaupungilla tai kaupassa+muita menoja. Hoidan lapsia vielä kotona mutta syyskuussa palaan töihin. Minulla ei ole mitään ongelmaa jättää lapsia isän, mummun ja vaarin tai jonkun muun luotettavan hoitoon, kun olen samalla paikkakunnalla. Meillä oli juuri lapset viikonlopun mummulassa ja kaikki nauttivat tästä ajasta omilla tahoillaan. MUTTA... heti kun lähden pois samalta paikkakunnalta missä lapset ovat, alkaa ahdistus ja pelko, kuten ap:lla. Minä en pelkää niinkään lasteni puolesta, vaan pelkään, että minulle ja/tai miehelleni tapahtuu jotain. Olen aina matkustanut paljon mutta nyt en nauti siitä, ellei lapset ole mukana. Pelkään, että lentokone tippuu tai laiva uppoaa ja lapsista tulee orpoja. Tuntuu ihan naurettavalta kirjoittaakin tätä asiaa mutta kärsin tästä kovasti. Ja hulluinta on se, että voihan se onnettomuus tapahtua kauppareissullakin mutta järkipuhe ei auta .
Vaikka on ihan luonnollista ja tervettä, että äiti kaipaa lapsiaan, niin olen jonkun edellisistä kirjoittajista kanssa samaa mieltä siitä, että äidin on välillä oltava yksinkin. Se tekee hyvää kaikille ja auttaa lapsiakin hellävaraisemmin itsenäistymään. Jos pelot alkavat vaivata mieltä (kuten ap:llakin näyttäisi näin olevan), niin ulkopuolisena suosittelisin keskustelemaan asiasta jonkun kanssa. Aluksi vaikka jonkun hyvän ystävän. Itse kärsin näistä peloista ja olenkin puhunut asiasta miehelleni ja parhaalle ystävälleni mutta se ei ole auttanut. Kynnys puhua esim. neuvolassa on kuitenkin kovin suuri.
Tuo syksyn päiväkotiin menokaan ei pelota tai ahdista minua. Ainoa mikä tuntuu pahalta, että sitä näkee lapsiaan valveilla vain muutaman tunnin päivässä. Mutta sitähän se arki kaikilla on jossain vaiheessa.
ja hyvän äidin merkki, mutta ikävöinti menee överiksi ja esimerkiksi rajoittaa lasten elämää, niin sitten ei voi hyvin enää kukaan. Luulen, että lapsille ei ole hyväksi tajuta, että heidän äitinsä on riippuvainen heistä, vaan lapsen pitää saada tuntea, että hän saa olla riippuvainen äidistä. Sellainen äiti tuntuu turvalliselta.
Tuo ap:n ja joidenkin muidenkin tässä ketjussa kirjoittaneiden äitien riippuvuus lapsistaan johtuu varmaan juuri siitä, että he ovat lastensa kanssa aina. Kaikille tekisi hyvää olla joskus hetken erossa toisistaan. Vanhempien on jossain vaiheessa alettava kasvattaa lapsiaan siihen, että äiti ei ole vierellä. Se on vanhempien tehtävä: saattaa lapset mahdollisimman hyvin valmiuksin omaan elämään.
Eikä kenellekään ole sitä paitsi pitemmän päälle hyväksi elää elämäänsä pelkästään lastensa kautta.
Mutta sen myönnän, että tietenkin ikävää saa tuntea. Niinhän me kaikki.
paitsi ettäse on lapselle antoisaa, myös lapsen turvallisuuden tunnetta lisää kyllä se, että hänellä on vahempien lisäksi muitakin läheisiä aikuiskontakteja. Lapsille pitää antaa mahdollisuusniihin.
JA äiti ei sa missään nimessä näytää omaa läheisriippuvuuttaan ja liiallista ikävöintiään lapsille, ettei lasten tosiaan tarvitse olla huolissaa äidissä ja toisaalta, ettei esim. lasten hoitoon lähtöön tulee lisää stressiä äidin voimakkaista tunnereaktioista.
Ei kai sitä kukaan äiti enää äidikdi tultuaan pysty ihan täysin lapsia unohtamtta mistään vapaa-ajasta nauttimaan, mutta kyllä sellainen aika on itse kullekin tärkeää. Onko AP:lla läheisiä aikuisystäviä ?
Hän asuu pääosin meillä, mutta isänsä luona kerran kuussa viikonlopun ja yhten arkipäivän viikossa.
Lisäksi häntä hoitaa aktiivisesti päiväkoti 4 pv/vko ja mummi lähes viikottain yhtenä päivänä hakee lapsen pk:sta, tuo meille ja me sitten voidaan tulla vähän myöhemmin töistä kotiin. Näin mahdollistuu meille täyden työviikon tekeminen siten, että lapsi on normaalipäivänä päiväkodissa vain 6-7 h.
Joka kerta tulee ikävä kun lapsi on poissa, ja kun tulen töistä niin lähes juoksen bussipysäkiltä kotiin / päiväkotia kohden. Myös lapsesta välillä huomaa, että hänelle on ehtinyt tulla ikävä.
Minusta ikävä ei ole negatiivinen tunne, ellei se pääse liian suureksi. Se osoittaa, kuka on tärkeä ihmisen elämässä, ja toistuva kokemus siitä että ikävää seuraa jälleennäkeminen vahvistaa turvallisuuden tunnetta (puolin ja toisin, myös vanhemman on harjoiteltava itsenäistymistä, huomaan omia reaktioita tarkkaillessani..).
Minusta ihmisen ei kannata kantaa huonoa omatuntoa siitä, kuinka äkkiä tai vähemmän äkkiä tulee ikävä tai kuinka hyvin tai huonosti sitä kestää. Jos ikävän tunne on itselle ongelma, se on tietty huonompi asia, mutta jos on itse tyytyväinen ja lapsetkin vaikuttavat siltä, miksi harmitella, tunnehan vain osoittaa kuinka paljon sitä lapsesta välittää. Eikä ikävä (yleensä) estä nauttimasta siitä mitä tekee niinä hetkinä kun lapsi on poissa - minulle kahdenkeskinen kynttiläillallinen vaimon kanssa maistuu tosi hyvin, vaikka välillä jotain nurkaan unohtunutta lelua tai lapsen huoneen pimeyttä katsellessa voikin ikävän pistos tuntua sydämessä. :)
zel, vähän niinku don' t worry be happy asenteella
Tunnistan omat tunteeni monien kirjoituksista. Esimerkiksi juuri sen, että joskus tekisi mieli juosta viimeiset sata metriä, kun tietää näkevänsä taas lapset. On ihan normaalia ikävöidä lapsiaan ja pelätä sitä, että jotain sattuu. Ainakin minä teen niin. Myös mieheni sanoo ikävöivänsä lapsia ihan kamalasti joskus jopa työpäivän aikana. Ei se silti kummallakaan pakkomielteeksi asti yllä. Voin käydä töissä normaalisti ja matkustaa toiselle paikkakunnalle ilman lapsia. Mutta ikävä on tietysti silloin kova.
Haluaisin kuitenkin tuoda tähän yhden kommentin sille kirjoittajalle, jonka mielestä " oma mies on ihan OK mutta lapset jotain aivan erityistä" :
Meidän lähipiirissä on seurattu raastavaa avioeroa (lapset 1, 3 ja 6v), ja ihan äsken mieheni kertoi tämän pariskunnan miehen kerran kommentoineen hänelle parin kaljan jälkeen saunassa, että hänestä tuntui niin kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan vaimolleen muuta kuin lapsenhoidon apujoukkoina sen jälkeen kun lapset syntyivät.
En nyt todellakaan tarkoita, että em. kirjoittajan perheessä tämä olisi vaarana, enkä myöskään väitä että äidin ripustautuminen lapsiin olisi ollut ainoa tuttavaperheemme eron syy. Mutta kun puhuimme mieheni kanssa tuosta perheestä, tunnistimme kyllä jälkeenpäin monta riskitekijää. Äiti ei koskaan ole antanut lapsia kenenkään muun hoitoon tehdäkseen asioita joskus miehensä kanssa kahden. En muista hänen käyneen koskaan edes kaupassa tai jumpassa ilman lapsia. Hän jopa nukkui kahden lapsen kanssa ja mies yhden kanssa toisessa huoneessa.
Tarkoitan siis sanoa, että ainakin minut tämä tapaus pisti kovasti pohtimaan omaa parisuhdetta lasten syntymän jälkeen. Että se halu olla omien lasten kanssa ja ikävöinti ei saa ainakaan minulla tarkoittaa sitä, että miehellä ja minulla ei olisi muuta yhteistä tekemistä kuin lasten kanssa olo. Ettei koskaan voitaisi olla enää kahden, kun lapsia tulee niin ikävä. Joku kirjoitti joskus, että vanhempien onnellinen parisuhde on lapsille paras koti. Itse ajattelen, että lapset kärsivät paljon enemmän siitä, jos äiti ja isä etääntyvät lopullisesti toisistaan kuin siitä, että joskus pitää hetken ajan ikävöidä, kun isä ja äiti käyvät yhdessä jossakin.
Mutta korostan vielä, etten tarkoita luulevani että em. kirjoittajan perheessä olisi sama tilanne kuin tuttaviemme perheessä. Tämä lähipiirimme tapaus nousi vain niin elävästi mieleeni kommentteja lukiessani.
Kiitos, kiva kun aiheesta tuli keskustelua.
Mun kohdalla tilanne se, että minä itse siis ikävöin lapsiani erittäin voimakkaasti, etenkin niin, että pelkään että jotakin sattuu. Mutta lapset eivät sitä tiedä eikä " vaistoa" , sillä olen ihan iloinen ja reipas kun sanon heopat heille silloin kun lähden heidän luotaan hetkeksi jonnekin. Lapset jäävät hienosti isänsä kanssa, mumminsa kanssa ja muutamien hoitajien luokse, joita olemme käyttäneet. Joskus lapset ovat menneet kylään tutulle ilman äitiä jne.
En ole mielestäni mitenkään " ripustautunut" heihin kuitenkaan.
Minulla on taustalla pitkähkö lapsettomuus-rumba, joten ehkä vaan arvostan sitä että lopuslta sain jotakin näin arvokasta ja pelko menettämisestä ja ikävöinti ns turhankin takia johtunee siitä... En silti koe että se olisi trauma minulla; se on vain yksi voimakas elämänkokemus.
Se, että miten hoidon aloitus sujuu, jää nähtäväksi. Uskon, että lapsilta varmaan ihan hyvin - ja sitten myös minulta kun näen heidän pärjäävän.
Keskustelun aloitus tuli kirjoitettua ehkä vähän " kaiho" mielin ja jutun sävy oli ehkä turhan voimakas.
Aikuisystäviä on pari melko läheistä ja lisäksi sukulaisia, siskoja, joiden kanssa voi jutella.
Puolisoa ten kyllä, mutta ei häntä siis ole mitenkään unohdettu!
kirjoitin ketjun alkupäässä samoista tuntemuksista kuin ap:lla ja nimim. maravillaksen kertomukseen tuttavapariskunnan erosta haluaisin kommentoida, että meille oli käymässä samalla tavalla, tai siis olimme mieheni kanssa eroamassa ja avioeropaperit jo allekirjoitettuna, kun eroprosessin aikaan itsellä aukesi silmät ja tajusin että osaltaan suhteemme voi huonosti, koska annoin lapsemme hoitoon vain töiden takia ja ehkä kerran puolessa vuodessa huvittelun vuoksi, eli teimme mieheni kanssa esim. risteilyn, kaiken muun ajan halusin hoitaa itse lapsemme.
Näin jälkeen päin huomaan, että mieheni kaipasi vaimoaan, joka ei ymmärtänyt että on tärkeää olla välillä ihan vaan kaksistaan ilman lasta.
Kumma juttu miten sitä voikin olla niin lapsen huumassa, että lähestulkoon unohtaa olevansa myös naimisissa ihan elävän ja tuntevan aikuisen miehen kanssa.
Minä siis olen erittäin omistautunut lapsellemme ja nyt tietoisesti yritän välillä irrottautua lapsesta esim. illan vieton ajaksi. Yritän myös päästä eroon pakkomielteestä, että minun täytyy laittaa aina itse lapsemme nukkumaan.
Mutta siis lyhyesti sanottuna siinä on perää, paljonkin, että liika " takertuminen" lapseen vaikuttaa myös puolisoiden keskinäiseen suhteeseen, jos ei suoranaisesti niin ainakin heijastelee.
Jade ja tyty 2v2kk
Vähä huono hetki nyt, vastaan pikaisesti.
Meillä suhde mieheni kanssa ollut myös hakusessa välillä, ei tosin nyt enää. Ongelmat johtui siitä, että mun mies ei mun mielestä huomioinut ja keskustellut mun kans. Minä olen yrittänyt omasta mielestäni ainakin panostaa suhteeseen ja ehkäpä se nyt tuottaa hedelmää. Mieheni on ihan kiva, kiltti, tunnollinen ja lapsille kelpo isä, mutta erittäin ns omissa oloissaan viihtyvä, eli varmaan kärsi tästä tilanteesta. Siis siitä että häärään lasten kans niin paljon ja annan heille aikaani runsain mitoin. Meillä mieheni ei hirveän paljon osallistu tähän talouden hoitoon eikä lasten touhuihin, mutta meillä tämä asetelma yllättävän hyvin toimii. Olemme mun mielestä kaikki ihan melkoisen onnellisia niin kuin olemme tällä hetkellä. Mitään super rakkauden väristyksiä tosin en tunne kuin lapsiani kohtaan, mutta emme me riitele ja kyllä sitä lämpökin löytyy puolisoa kohtaan puolin ja toisin myös . Ja aikaakin järjestetään aina välillä!
Vankkuri:
Kiitos, kiva kun aiheesta tuli keskustelua.En ole mielestäni mitenkään " ripustautunut" heihin kuitenkaan.
Minulla on taustalla pitkähkö lapsettomuus-rumba, joten ehkä vaan arvostan sitä että lopuslta sain jotakin näin arvokasta ja pelko menettämisestä ja ikävöinti ns turhankin takia johtunee siitä... En silti koe että se olisi trauma minulla; se on vain yksi voimakas elämänkokemus.
En missään nimessä halua jakaa äitejä nuoriin ja vanhoihin tms. mutta kyllä minäkin olen aika lapsille omistautunut ja näen yhtenä syynä siihen sen, että sain lapset sen verran vanhempana (esikoisen 31, kuopuksen 34-vuotiaana).
Olen ehtinyt siis opiskella ja tehdä töitä, kiertää maailmaa ja bailata - nyt on aika perheelle ja lapsille. Mulla ei ole nyt juuri tarvetta työn lisäksi saada kovasti " omaa" tai edes parisuhdeaikaa, sillä aikaa niille on minulla jo ollut ja taas muutaman vuoden päästä on. Tämä ei tarkoita, etteikö puolisoilla pitäisi olla yhteistä aikaa, mutta meillä se tällä hetkellä useimmiten on sitä aikaa, kun lapset on menneet nukkumaan.
t. myös lapsiaan ikävöivä Paletti
Käyn viikottain jossakin yksin illalla esim. harrastuksessa, yleensä 1 (joskus 2)kertaa viikossa (ja olen päivät kotona). tällöin en ikävöi mitenkään. Mutta kun lapset ovat yökylässä (n. 4 kertaa vuodessa), ikävöin kyllä ja odotan innolla, että saan taas lapset luokseni. En halua laittaa lapsia tämän takia yökylään, ellei siihen ole tarvetta (miehen kanssa joku kahdenkeskeinen meno yleensä), koska en siitä ihan täysillä pysty nauttimaan. NAutin paljon enemmän illoista miehen kanssa, kun lapset ovat kotona nukkumassa ja saamme sen jälkeen olla kahden. RAkastan normaalia elämää ja tavallisuutta ja tällä hetkellä se on erikoista, kun lapset ovat poissa ja on osittain tyhjä olo.
En näe tätä kuitenkaan minään riippuvuutena vaan ihan normaalina. Kyllähän alle kouluikäisistä saakin olla tietyllä tavalla " riippuvainen" . Itse alan itsestäni huolestumaan vasta, jos en pikkuhiljaa pysty päästämään irti koko ajan vain enemmän, kun lapset menevät kouluun ja alkavat kasvaa iän myötä vielä vanhemmiksi. Tiedän, että äidin kuuluu päästää irti pikkuhiljaa, mutta en ymmärrä, miksi alle kouluikäisistä pitäisi osata olla kovin paljon erossa. Joillekin se onnistuu helposti ja he nauttivat siitä (monet ystäväni), mutta joillekin ei ole mieluista olla esim. yötä erossa niin miksi pitäisi?
Itse olen ollut ehkä 8-9 vuotta, kun olin ensimmäistä kertaa yötä poissa kotona ja ihan hyvin olen päässyt äiditsäni irti.
tuli nyt enemmän tästä yöpoissaoloista kirjoitettua, ne kun ovat minulle hankalia, mutta minusta kukin tavallaan. Kyllä sitä ehtii irrottaa hieman myöhemminkin. Ja tietenkin, jos parisuhde paljon kärsii, pitää asialle tehdä jotakin, kuten aiemmin on todettu, mutta itselläni ja miehelläni on hyvä suhde (näin koen) ja ajattelen, että nyt on tämä aika ja myöhemmin muun aika.
Lapsilla ikää 2 v ja vajaa 5 v. Hoidan heitä kotona ja olen heidän kanssaan 24 h/vrk. 3 krt/vko käyn tosin jumpassa/lenkillä/salilla ja n. 2 krt/kk yksin ruokakaupassa. Noilla kerroilla mulla ei tule ikävä lapsia, enkä edes ajattele heitä silloin, mutta heti, jos olen enemmän kuin pari tuntia pois kotoa (ehkä 1-2 krt/kk), on kamala ikävä heitä. En silti ole koskaan lähtenyt mistään aikaisemmin pois sen takia, että on lapsia ikävä, mutta kun sitten tulen kotiin, tekisi mieli juosta viimeiset sata metriä. Mun ei myöskään tee kamalasti mieli viettää mitään lapsivapaata aikaa, vaikka se varmaan olisi ihan tärkeää, kun olen kuitenkin lasten kanssa niin paljon. Mielummin olen lasteni kanssa. Just ja just voisin päästää nuoremman yökylään, mutta en " huvin vuoksi" vaan jonkun menon takia. Kaksi kertaa on nuorempi ollut yökylässä. Vanhempi on ollut muutaman kerran enemmän ja hänelle sen ilon jo suon mielelläni, jos vaan ottajia olisi, koska tiedän, että hän nauttii, kun joskus harvoin pääsee esim. mummille yökylään. Silti mulla on häntäkin heti ikävä, kun kotoa lähtee.