4-vuotiaan vanhemman tilitystä
Kirjoitan ihan vain siksi, että olisi tarvetta " olkapäälle" . Omille ystävilleni en jaksa enää aiheesta jauhaa ja äitini (läheinen juttukumppani) ei käsitä tilanteen ahdistavuutta itselleni. Turvaudun siis tähän anonyymiin kanavaan...Jos joku olisi vaikka painimassa samojen tunteiden kanssa...
Eli meillä on 4-vuotias miehenalku, jonka kanssa elämä on ollut jatkuvaa vääntämistä kahden vuoden iästä asti. Vilkas luonne, aggressiivinen ja impulsiivinen käytös on leimannut näitä muutamaa vuotta. Poika on hyvin herkkä ja tunteikas ja nämä tunteet seilaavat pienessä hetkessä laidasta laitaan. Halaukset, pusut ja hellimiset ovat vuolaita mutta myös suuttuminen ja sitä seuraavat toimet: lyöminen, haukkuminen, jne. Perinteisiä konsteja (tarrat, jäähyt, ym.) on kokeiltu mutta niillä on vain hyvin vähäinen vaikutus.
Ongelma pojan kanssa ei ole se " perinteinen" uhmailu. Kiukuttelua ja raivareita jaksaisin taatusti loputtomiin mutta tämä toisten satuttaminen ja jatkuvat sosiaaliset konfliktit leikkitilanteissa ovat saaneet meidät jo aivan uuvuksiin. Ei siis ole ulkoilukertaa ettei poika tuuppisi, tönisi, retuuttaisi, varastaisi lelua, yms. Kaikki tämä tapahtuu pienissä sanaharkkatilanteissa, joka yht äkkiä saa pojan täysin raiteiltaan. Tuloksena on siis yleensä se, että poika herpaantuu täysin ja akaa tölvimään muita. Tilanteet kääntyvät todella nopeasti ja niihin ei aina aikuisena ehdi reagoida vaikka kuinta tarkkailisi tilannetta.
Pojan leikkitaidot ovat myös melko heikot. Lähinnä onnistuvat kaikki fyysiset leikit tai oikeammin pelit ja remuaminen. Roolileikkeihin ei synny hänen osaltaan juonta lainkaan. Poika lähinnä " hengailee" toisten antaessa ohjeita. Ymmärrän kyllä, että kaikilla nelivuotiailla eivät nämä taidot ole kehittyneet vielä, joten toivoa on tämän osalta. Myös kerhossa ja muskarissa olo ei pojaltamme kovin " kunniallisesti" suju. Keskittymistä riittä siihen, mikä kiinnostaa. Jos " häiritseviä tekijöitä" löytyy, ne voittavat kaiken itsehillinnän. Kotona poika ei juurikaan leiki ilman kanssaleikkimistä.
Pihapiirissä (noin kymmenen 2-6v lasta) poikamme on saanut jo jonkinlaisen " mä en leiki ton kaa kun se kiusaa" -leiman. Ja en kyllä voi toisia siitä syyttä. Asiahan on juuri näin. Yhden lapsen kanssa oleminen ei suju ollenkaan. Parin kanssa ihan kohtuullisesti; näissä on pojallemme vastusta eli he antavat tarvittaessa samalla mitalla takaisin. Tätä leimaantumista väkisin korostaa myös se, että lähinnä vain me hänen vanhempinaan joudumme puuttumaan ja komentamaan, kantamaan jäähylle, uhkailemaan. jne. Jos veisimme pojan aina välittömästi sisälle jäähyn sijaan, ei hän olisi ulkona kuin muutamia kymmeniä minuutteja maksimissaan päivän aikana. Myönnän kyllä, että olen alkanut välttää pihalle menemistä, mikäli ulkona on juuri tämä yksi lapsi, jonka kanssa ei yhteistä säveltä löydy lainkaan. Tämäkään ei varmasti ole se oikea tapa toimia. Aina ei vain halua asettaa lastansa jatkuvan komentamisen kohteeksi.
Kaiken negatiivisen jälkeen on sanottava, että poika on neuvolatestien mukaan täysin ikätasoisensa ja jopa vaadittua tasoa " nokkelampi" . Motorisesti poika on taitava eikä kielellisestikään arjessa huomaa eroa muihin. Poika on myös avoin ja useiden vähän vieraampien ja (tietysti myös tuttjenkin) ihmisten mielestä äärimmäisen valloittava persoona. Juttelee vieraillekin, on utelias ja kiinnostunut kaikesta elämänmenosta ja ilmiöistä. On siis myös kova halaamaa ja tykkää pienistä ihmisistä (esim. pikkuveljeä ylensä hoivaa todella hellästi ja ihanasti). Tämä on todella ristiriitaista kaiken sen muun sosiaalisen vaikeuden kanssa.
Suurin ongelma nykyisin itselleni on, että olen ajautunut sille NIIIIN väärälle polulle pojan käsittelyssä. En ole itsekään koskaan mikään yltiörauhallinen vaan temperamenttia löytyy. Nyt kuitenkin tavallinen äänen korottaminen on äitynyt jopa pojan sättimiseksi tyyliin " sä oot niiin tyhmä! miten sä et KOSKAAN sitä ja tätä! Sun kanssa ei onnistu mikään! AINA niin ja näin!" Lopputulos on se, että poika välillä itkee vain, että " Enkä oo!" Ja sitten itkee äiti. En kertakaikkiaan vain niinä hetkinä (ehkä kerran viikossa) kykene enää hillitsemään kieltäni. Tiedän, että pitäisi mennä tilanteesta pois mutta ei. Kaikki on niin kaoottista ja ole niin äärimmäisen turhautunut, että aivot eivät toimi. Onneksi näitä hetkiä ei ole päivittäin eikä aina viikottainkaan. Mutta yksikin on liikaa. Koen, että ansaitsisin pahimman mahdollisen rangaistuksen, koska " alistan hekisesti" omaa rakasta lastani!
Olemee jonossa perheneuvolaan. Muutaman kuukauden odotusaika vain tuntuu niin pitkältä tässä kärjistyneessä tilanteessa. Huvittavinta on, että esimerkiksi isovanhemmat eivät voi käsittää, että tilanteessamme olisi mitään, mistä pitäisi ottaa pulttia. Itse olen vain todella huolestunut tulevasta. Turhaanko?
Kommentit (14)
Kylläpä meitä villien lasten vanhempia riittää.
Meillä kaikki on todella laidasta laitaa elämää, joten ne " kultaiset" hetket yrittää vain pitää mielessä.
Jonkun verran meidän perheessä rauhoitti tilanteita tiukat rutiinit. Meillä oli eteisen seinässä taulu, johon mä piirsin kaikki mahdolliset päivän perustapahtumat (herääminen, aamupesu, aamupala jne. myös leikkiaika). Lisäksi tein jostain aika tavallisista tapahtumista irtokuvat (kaupassa käynti, siivous, kyläily, jumppa...). Taulussa oli kaksi saraketta kuvan vieressä. Toisessa oli nuoli, jota aluksi minä liikutin eteenpäin siihen, mitä oli seuraavaksi luvassa. Toiseen sarakkeeseen laitoin kuvana hymynaaman :) tai :( sen mukaan miten juuri tehty sujui. En antanut rutiineista milliäkään periksi yhdenkään perheenjäsenen kohdalla, vaan kaikkien piti noudattaa niitä. Vähitellen annoin villikon itse siirtää nuolta eteenpäin ja laittaa hymynaaman paikalleen. Tätä jatkettiin yltiötiukasti yli kuukauden. Sen jälkeen aloin hiljalleen " unohdella" ja nyt meillä ei ole taulua enää käytössä.
Leikki meillä on ollut kanssa ongelma. Se on tosiasia, että lapsi alkaa vasta 3-4 vuoden iässä leikkiä yhdessä toisten lasten kanssa (tuokin on aika aikaisin). Siihen asti lapsi leikkii toisen lapsen rinnalla, vaikka se jollekin aikuiselle näyttäisikin yhdessä leikkimiseltä. Mun oli pakko istua pojan kanssa lattialle ja harjoitella yhdessä leikkimistä: autoilla ajamista, nalleilla leikkimistä ja kaikkea mahdollista. Yritin käyttäytyä mahdollisimman samalla tavalla kuin toinen saman ikäinen. Eihän se helppoa ollut eikä " tuloksia" näkynyt vielä pitkään aikaan. Aikuisen valvonnassa leikki sujuu nyt n. 20 min. Sitten tulee niitä " epäonnistumisia jne. Varsinkin päiväkodissa on ollut viime aikoina tosi paljon ongelmia, kun aikuisilla ei riitä aikaa lasten valvomiseen: puremista, lyömistä ja potkimista on riittänyt.
Sokeri ja tv ovat meidän perheen rotanloukut. Itse rakastan kaikkea makeaa ja namia. Sitä sitten omissa herkkuhinguissa tulee annettua pojallekin makeaa. Tv:tä poitsu tuijottais varmaan kellon ympäri, jos saisi. Onneks mun mies ei pidä makeasta ja toimii ylimpänä äidin ja pojan sokrunvartijana! Kaiken ylimääräisen sokerin, suolan ja rasvan kun jätti omasta ja pojan ruokavaliosta pois, niin avot. Eipä ole ollut niin tulista elämä!
Tämä tästä purkauksesta.. tuolta takaa kuuluu taas sellainen ääni, että paras mennä HETI katsomaan..
Se kirja, johon Meidän Perhe -lehdessä viitataan, on tämä:
Ross W. Greene: Tulistuva lapsi
Olis niin mukava, jos " meitä" eksyisi sille samalle hiekkalaatikolle joskus...Tai siis tuo kuvainnollisesti. Ne meidän lapset ei tuskin kauaa siellä hiekkiksellä aikaa kuluttais. :) Onneks tätä vertaistukea on edes täällä...
Hankin ton Meidän Perhe -lehden. Oli hyvä kirjotus ja ajattelin lainata ton kirjan. Tuttua asiaa löyty kyllä paljon. Tosin tossa ei hirveesti ole ainakaan ensi alkuun lohdutusta niiden kavereiden kanssa toimimisiin...
Tätä kaikkea ei millään auta se, että itselle iskee taas jokakeväinen ahdistus. Helmi-huhtikuu on mulle henkilökohtasesti jotenkin vaikeita kuukausia ja vaikka kuinka yritän taistella vastaan niin meinaa vaan kevät viedä veronsa jälleen. Toisin sanoen voimia taistelemiseen ei aina ole. Sitä yrittää vaan selvitä ja kahlata päivät läpi. Nytkin on poika kattonu aivan liian monta lastenohjelmaa...No, kohta mennään ulos vaikka loppupäiväks. Täytyy vain toivoa, että en oo pilannu pojan päivää omalla periksantamisellani...
Oletteko harkinneet, onko lapsella riittävästi harrastuksia? Tuon ikäinen aktiivinen poika voisi ehkä haluta pelata jalkapalloa, käydä uimassa, hiihtämässä jne. Liikunta saisi päivän tasapainoon (ehkä) ja olisi siten helpompi. Ehkä...
Meillä tuossa iässä aktiivinen tyttö kävi kaksi kertaa vkossa luistelemassa luistelukoulussa sekä kerran viikossa tanssimassa ja ennen niitä harrastuksia kiipeili kyllä kotoinä seinä pitkin. harrastusten myötä jaksaa paremmin keskittyä myös piirtämiseen jne.
En tiedä onko apua muille, mutta meillä auttui. Vaikka tyttö olikin päiväkodissa ja ulkoilua tuli siten.
Mutta nuo harrastukset tuntuivat minustakin kivoilta, sai itsekin uutta ajateltavaa ja keskusteltavaa tytön kanssa -> positiivisempi ilmapiiri meillä.
Meidän 4,5-v esikoistyttömme on juuri tuollainen: herkkä, ihmisistä kiinnostunut, tarkkavaistoinen mutta sosiaalisesti taitamaton (ts. ymmärtää kyllä että ei osaa olla ihmisten kanssa ja osaa lukea kaikki negatiiviset reaktiot osaamatta korjata tilannetta :´( ) ... samoin on herkkä turhautumaan ja suuttumaan, ja osoittaa sen nimenomaan sosiaalisilla keinoilla kuten vetäytymällä läheisyydestä, hyökkäävällä käytöksellä, kiusaamisella jne., oli kyse sitten mistä asiasta vain. Nyt olemme vihdoin saaneet tavallaan kättä pidempää tilanteen hallitsemiseksi.
Olimme aikaisemminkin huomanneet, että tarkat rajat ja tiukka kuri eivät toimi vaan tekevät tilanteen pahemmaksi, mutta koska luonnostaan olemme tiukkiksia :/ pidimme tätä löysänä kasvatuksena. Sitten luin Keltikangas-Järvisen kuuluisan kirjan Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys, ja melkein heti sen perään putkahti postiluukusta tuorein Meidän Perhe -lehti. Silloin klikkasi. Jos kerran sama käytöskokonaisuus kuvataan ainakin 2-3 viitekehyksessä, eri teorioiden piirissä ja termein mutta samansisältöisenä, ja annetaan käytännössä samat neuvot sen kanssa pärjäämiseen... niin ehkä kannattaa jo noudattaa niitä neuvoja? :D :D
Nyt olemme sitten entistä enemmän välttäneet tiukkasävyistä puhetta, äkillisiä tilanteenmuutoksia, tiukkoja sääntöjä, palkitsemisia ja rangaistuksia etc. ja panostaneet rauhallisuuteen, järkipuheeseen ja aitoon kuunteluun; yritämme antaa esikoisen käytöksen mennä ohi mahdollisimman vähällä huomiolla ja keskittyä käytöksen syihin; ja yritämme antaa hellyyttä vielä entistäkin enemmän. Ja arvatkaa mitä: se uppoaa tyttöön kuin häkä! :)
Nyt kun vain saisi oman temperamenttinsa pidettyä kurissa...
Eniten tietysti lohdutti, että " samanlaisia" lapsia löytyy ja siten myös samojen asioiden kanssa painivia vanhempia. Toisaalta oli hienoa lukea, että jotkut olivat jo löytäneet vastauksia. TAidan ensinnäkin mennä ostamaan sen Meidän Perhe -lehden. Olen itse kasvatusalan opiskelija (surkuhupaisaa) ja jotekin ollut aivan korviani myöten täynnä " oppaita" (niitä kun saa tentteihin lukea ihan tarpeeksi). Täytyy kuitenkin innostua uudelleen ihan oman lapsensa hyvän vuoksi. Kiitos siis kirjavinkeistä!
Meillä myös poika nauttii suunnattomasti " oikeasta tekemisestä" . Toisaalta jos pihalla on kavereita, poika haluaa mieluusti leikkiä näiden kanssa. Tähän liittyykin meillä se suurin ongelma. Eli kun poika jotenkin tölvii muita on siihen PAKKO reagoida jotenkin. Siihen on jotenkin jo sosiaalinen paine. Eli siis kaikilla pitää olla yhteiset säännöt. Ja jos muutkin joutuvat vastuuseen teoistaan niin täytyy sen meidänkin pojan tekosensa hyvittää. En siis kertakaikkiaan teidä, miten kääntää nämä tilanteet muuksi kuin torumiseksi/jäähyiksi/tms. Mikä siis voi olla jokin muu pätevä suraamus, joka viestii jonkunlaista vastuun ottamista tekosistaan niin omalle pojalle kuin muille lapsille? No, ehkä lukemalla ja perheneuvolassa selviää...
Saa mieluusti kirjoitella vielä kokemuksia! Käyn lueskelemassa aina aika ajoin...
suosittelen Carolyn Webster-Stratton: Ihmeelliset vuodet Ongelmanratkaisuopas 2-8-vuotiaiden lasten vanhemmille. Ainakin itse olen saanut tuosta paljon uusia vinkkejä käytäntöön.
Jos asuu pääkaupunkiseudulla järjestää Omaiset mielenterveyden tukena tuohon kirjaan pohjautuen kerran viikossa kokoontuvaa ryhmää. Maaliskuussa alkanee taas yksi ryhmä. Ryhmä kokoontuu kerran viikossa 2h ja tapaamisen ajaksi on järjestetty lastenhoito välipaloineen. Lisätietoja löytyy Omaiset mielenterveyden tukena nettisivuilta.
Itse olen huomannut että " oikea" tekeminen auttaa. Pihalla olo ei välttämättä leikkien suju, mutta pihan siivoaminen,harjaaminen, lelujen järjestely menee paljon paremmin. Ja jos muut lapset ovat mukana, niin yhteistyökin sujuu. Omat hermotkin kestävät paremmin kun on muuta tekemistä.
Jos joka päivä ei voi järjestellä, niin pelit voivat auttaa. Vedellä läträäminen on nykytalvessa myös aivan loistavaa ajanvietettä.
Tämä siis vain ideana. Oman poikani hermot eivät 4-vuotiaana kestäneet oleskelemista lainkaan, hänen piti tehdä " tärkeää työtä" . Ja pihan peseminen vedellä ja pensselillä vasta tärkeää onkin...
Jaksamista!
ja meilläkin meno on ollut 2 vuotiaasta eteenpäin aikalailla yhtä kaaosta. Sinun tekstisi oli kuin omasta kynästäni. Erona ehkä se, että meidän poika ei ole niin kovin tunteellinen, tai ei ainakaan halaile ja pusittele yhtenään, iltaisin haluaa toki sylitellä ennen nukkumaan käymistä ja toisinaan on tullut sanomaan, että haluaa halitella, mutta ei siis säännöllisesti.
Meillä erona on se, että päiväkoti on huomannut ongelmat sosiaalisissa kanssakäymistilanteissa ja sen kautta olemme lähteneet asiaa selvittämään, ensin psykologin ja sen jälkeen toimintaterapian kautta. Nyt poika on juuri käynyt psykologin luona ja hänelle on tehty ikäkausitesti, jolla selvitetty kypsyyttä erilaisissa asioissa ja psykologi on myös käynyt päiväkodissa tarkkailemassa.
Seuraavaksi todennäköisesti psykologi suosittaa lähetettä lastenlääkärille tms ja päiväkoti on jo ehdottanut, että pojalle haettaisiin paikkaa pienryhmästä jotta saisi osakseen tarvitsemaansa huomiota.
Vähän mietityttää päiväkodin ja -ryhmän vaihto kun sekin voi tuoda omia ongelmia ja myös mietin, miten sen selittäisin pojalle, jos paikka ensi syksystä saataisiin. Toki voisin selittää sen niin, että paikkaa on vaihdettava, jotta saadaan pikkuveli samaan päiväkotiin (on nyt vielä kotihoidossa ja esikoinen siis päiväkodissa)... Onko kellään vinkkejä tähän?
Meillä myös leikit ulkona ei kauheasti kiinnosta, ellei ne ole mielekästä tekemistä. Lumityöt ovat ykkösjuttu, nyt vaan ei lunta ole kovin monesti tullut. Keväisin hiekkojen harjaaminen pihalta pois on hienoa työtä ja sitä ennakoiden joulupukki toi pojalle nyt oman harjankin. Samoin vesileikit ovat hitti!
Tärkeintä pojan elämän tasapainottamiseen on pitää koko ajan säännöllistä päivärytmiä ja kertoa etukäteen mahdollisuuksien mukaan mitä päivänmittaan on tulossa. Paitsi toisaalta jos on tiedossa jotain juhlia, niistä ei välttämättä ennalta kannata kertoa, koska kärsimättömyys kasvaa ja meno hurjistuu, kun ei jaksaisi odottaa.
Tsemppiä kaikille vastaavanlaisessa tilanteessa oleville - " ihanaa" kuulla, että muillakin on samanlaista. Yksinäisyyden tunnetta lisää, että mieheni mielestä kaikki nämä lekurit jne on ihan turhia juttuja, eikä hän ole osallistunut näihin keskusteluihin millään tavalla. Poika on kuulemma ihan normaali tapaus, vähän vilkkaampi kuin muut. Ja silti isikin väsyy päivittäin pojan toilailuihin ja joutuu välillä kovastikin komentamaan poikaa (kun huomaa, ettei minun komentamiseni muuta pojan käytöstä vaan räyhääminen vaan jatkuu).
toivottavasti ongelmat vähenevät iän myötä, mietimme vielä tuota päiväkotiryhmän vaihtoa...
salminakki
Meidän 4-vuotiaan kanssa ei onneksi samanlaisia ongelmia, mutta kommentoin. Yritin itsekin jossain vaiheessa näitä " jäähyjä" mutta totesin käyttökelvottomiksi. Nämä kasvatusmetodit on rantautuneet ilmeisesti jenkeistä. Ja milloin sieltä on tullut jotain hyödyllistä??!
Sen sijaan meidän pitäisi enemmän kuunnella ja seurata oman lapsen persoonallisuutta ja omia tuntoja ja vaistoja. Eräs kirja on mielestäni Erittäin Hyvä, vaikka en ole ehtinyt sitä vielä loppuun asti. Ei ole ihan painotuore, mutta nämä asiat kai ei muuksi muutu? Löysin sen kirpputorilta, kysy vaikka kirjastostasi: Thomas Gordon, Viisaat vanhemmat (1981 Helsinki).
Tämän lisäksi kyllä neuvoisin välittömästi lopettamaan lapsen haukkumisen, keinolla millä hyvänsä.
Jaksamista toivottaen-
Itse olen 4-vuotiaan touhuvilin äiti,ja löysin teidän kirjoituksistanne paljon samoja juttuja,kuin omalla pojallani.Meillä on tilanne nyt hyvä,mutta nuo tunteet muistuivat mieleeni,kun oli pojan kanssa vaikeampi vaihe.Poikani on luonteeltaan melko vaativa,vilkas ja temperamenttinen,toisaalta taas erittäin valloittava persoona ja fiksu kaveri.Minulta vai kesti 4 vuotta sopeutua siihen,että pojan kanssa pitää olla tosi skarppina,ja että löysin meille sopivat toimintatavat.Ja isoin asia pojan kehitykselle ja hyvinvoinnille on,kun vaihdoin hänen hoitopaikkansa suuresta päiväkotiryhmästä pieneen,yksityiseen ryhmäperhepäiväkotiin-edistys on ollut ihmeellistä.Ryhmiksen johtaja on ottanut pojan asiat hyvään hoitoon,ja meillä on syksyyn verrattuna hyvin iloinen,ja hyvin käyttäytyvä kaveri.Toimintaterapeutti arvelee pojalla olevat aistyliherkkyyttä kovien äänien/metelin suhteen,ja olen itse samalla linjalla.Eli tulevaisuudessa pienryhmät saattavat olla pojan paikka kunhan päästään eskariin/kouluun.
Itselläni on jäänyt huonoja fiiliksiä parista toisesta äidistä,jotka asuvat naapurustossa.Koska meidän poika on " pihan" ainoa tuon ikäinen poika,ja oli tosiaan varsinkin nuorempana aikamoinen kiukunkappale sekä hyvin vilkas,sain kyllä osani " et osaa kasvattaa lasta" -katseista.Ja valitettavasti sain kuulla myös,miten poikaani (ja oikeasti,puhutaan siihen aikaan parivuotiaasta!)oli ruodittu-eikä mitenkään kauniin sanakääntein.Toinen oli arvellut,että tulisin hulluksi jos saan toisen lapsen kun XXXX on tämänlainen.Ja pään pyörityksiä pojan käytöksestä,sekä hyvin ikäviä ja julmia mielipiteitä poikani luonteenlaadusta.En kehtaa edes kirjoittaa tähän mitä toinen äideistä oli meistä puhunut,painokelvotonta mielestäni.Vaan kasvotusten on hymyilty ja edelleen hymyillään,aarg.
Ja edelleen,vaikka pojan kanssa ei enää moista ole,olen hyvin varauksellelinen näiden äitien seurassa.Ja nyt avannut silmäni että niin ne heidänkin muksunsa kiukkuavat,siihen ei vaan niin puututa:)
Ryhmisen johtaja sanoi juttutuokiossa jännän (ja surullisen)asian;pojan itsetunto oli ollut aivan murskana ryhmiseen tullessa.Oli tottunut niin paljon saavan vain negatiivista palautettan (niin päiväkoti,kuin ehkä minäkin:( )että oli ollut aivan ihmeissään kun oli kehuttu hyvin menneistä jutuista,toistellut että " Minkö ole ollut kiltti?Minäkö olen toiminut oikein" jne jne..Ja se on ollut se avainsana,että positiivisen palautteen (vaikka kuinka vähäpätöisestä) saaminen on tehnyt pojasta niin tyytyväisen,että tosiaan skarppaa käytöksen kanssa.Ja edelleen on kuin naantalin aurinko kun kehutaa.Eli minä ehkä epävarmuudessani peilasin ympäristön mielipiteitä jotekin itseeni,ja saatoi kaataa liikaa pojan niskaan.Nyt olen antanut itselleni luvan nautta täysin rinnoin niistä ihanista päivistä ja hetkista,ja saanut voimia käsitellä ne toiselaiset ajat.En tiedä onko tässä mitään tolkkua,mutta toivotan hirmuisesti voimia asioiden kanssa taisteleville!
Nyt oli pakko vastata kun kuvailit tilannetta niin samanlaiseksi kuin meillä on. Tosin meillä nuo kavereiden kanssa leikkimiset loppuu yleensä siihen kun toiset eivät jaksa kuunnella kitisemistä ja jankuttamista kun pitäisi leikkiä vain niitä leikkejä kun poika haluaa.
Poika täyttää siis huhtikuussa neljä vuotta ja on ollut todella vaikea tapaus vajaan kahden vuoden ikäisestä. Tapellaan, huudetaan ja kiljutaan päivittäin sekä myös öisin. Yritän itse olla lähtemättä mukaan mutta väitän ettei sellaista tyyppiä olekaan joka jaksaa hermostumatta tuollaista menoa vuodesta toiseen. Ollaan myös jonossa perheneuvolaan, itse halusin sinne oman riittämättömyyteni takia, välillä hermot menee niin totaalisesti että tulee huudettua rumasti ja retuutettua tarpeettoman kovakouraisesti jäähypenkille. Pelottaa miten pitkään oma pinna kestää kun pikkusiskolla on myös uhma alkamassa.
Välillä olen niin kateellinen niille perheille jotka voivat elää normaalia perhe-elämää, lapset leikkii kiltisti ja ruokapöydässä istuu onnellinen perhe..
Meillä poika 4,5 v. Ollut hankala koko ikänsä. Selvästi älykäs, tunteikas hyvässä ja pahassa, herkkä. Leikeissä pyrkii pomottamaan muita ja hermostuu kovasti, jos asiat eivät mene hänen haluamallaan tavalla. Pikkuvanha. Kaikki valveillaoloaika on keskityttävä kasvattamiseen.
Meillä tällä hetkellä vähän parempi vaihe ja menemättä sen enempää yksityiskohtiin, voin todeta, että tilanteen paraneminen johtuu TÄYSIN siitä, että olen keskittänyt kaiken energiani omien hermojeni hallintaan, ts. mikään muu ei ole muuttunut ympäristössä, ellei lapsen omaa vanhenemista ja kypsymistä oteta huomioon. Lapsi ei ole hankala tahallaan, ja tämän luonteinen lapsi tuntuu ottavan erityisen raskaasti sen, kun hänelle hermostutaan.
Mies ja miehen suku eivät voi oikein ymmärtää omaa väsymystäni tilanteeseen, oma puoleni suvusta vähän paremmin. Omassa isässäni oli paljon samaa, itsekin koen omaavani paljon yhteisiä piirteitä pojan kanssa, mikä toisaalta helpottaa ja toisaalta hankaloittaa tilannetta = ymmärrän häntä pienestä eleestäkin, mutta toisaalta oma lyhytpinnaisuuteni ei helpota tilanteiden laukeamista. Muistellessani, miten itse suhtauduin oman isäni käytökseen kanssani, tein sellaisen päätöksen (erona omaan isääni), että pyydän ainakin lapselta anteeksi mahdollista omaa typerää käytöstäni ja kerron lapselle, ettei se johtunut hänestä. Kerron usein, että rakastan häntä sellaisena kuin hän on.
Kirjoitin jo pidempään kuin oli tarkoitus. Alunperin halusin vain tulla kertomaan, että kohtalotovereita löytyy. Vanhemmilta vaaditaan tällaisen lapsen kanssa valtavasti voimia ja henkistä kanttia, mutta joka päivä on uusi mahdollisuus oppia. Kannattaa varmasti antaa itselleen anteeksi ja ajatella, että uusi päivä voi olla edellistä parempi.
Usein koen taistelevani tuulimyllyjä vastaan, mutta sitten tulee valonpilkahduksia, kun huomaan, että jokin pitkään toisteltu juttu menee jossain tilanteessa hyvin. Esimerkiksi oma poikani on viime aikoina alkanut pienellä viiveellä pyytää minulta anteeksi, jos on käyttäytynyt minua kohtaan huonosti ja hänestä tosiaan näkee, että hän on ajatellut asiaa, eikä se ole vain jokin puolihuolimaton heitto! :)
Uusimmassa Perhe-lehdessä oli juttu tällaista lapsista. Siinä korostettiin kompromissien tekemistä lapsen ja aikuisen välillä. Uskon, että tämä meilläkin toimii monia muita keinoja paremmin.
Varmasti helpottaa, jos ja kun pääsette jossain vaiheessa perheneuvolaan juttelemaan. Jo se, että saa vuodattaa tuntojaan, auttaa varmasti paljon.
Toivotaan meille samanlaisten lasten vanhemmille voimia ja uskotaan siihen, että kova työnteko jossain vaiheessa saa palkkansa!!!
joka äärimmäisen tunteellinen laidasta laitaan. Halusin hänet psykologisiin testeihin ja nyt ollaan puolet kerroista käyty. Suosittelen käyntiä oman päänkin kannalta, ja olittehen te jonossakin jo. En tiedä itsekään, onko poika vain kuin pappansa (kuten joku muukin kirjoitti) vai onko jotain vialla, hyvä selvittää niin saa lopettaa pähkäilyn. Voihan olla vaan vaativa temperamentti ja tulinen kuumakallekin. No, vertailukohteena kun on kaksosveli, joka käyttäytyy aivan erilailla niin en tiedä mikä normaalia. Hän ei tulistu samalla lailla, mutta tämän toisen luonteisen lapsen päätä ei käännä millään eli joka luonteessa hyvät ja huonot puolet. Tämä tulimies on joissain asioissa tosi helppo, kun on niin rohkea yms.
Tsemppiä teille kaikille! Meitä on muitakin!