Parisuhteesta pikkulapsi aikaan
Onhan tuolla oma osionsakin tälle, mutta ajattelin että täällä ehkä useampi lukisi tämän.
Miten muilla parisuhde voi kun lapset ovat pieniä? Meillä on lapset 2v ja 6kk. Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta... en tunne oikein mitään miestä kohtaan. Kotityöt sujuvat kohtuullisen hyvin, ei pahemmin kiistellä mistään asioista, on omaa aikaa ja yhteistä jne. Kaikin puolin ulospäin kaikki on hyvin.
Mutta, minä tahtoisin mieheltä enemmän hellyyttä ja huomiota. Niitä pieniä nättejä sanoja arjen lomassa, että halaisi tai suukottaisi joskus (eikä niin että aloite on aina minun), yllättäisi joskus jotenkin (niinkin yksinkertaisesti kuin että ostaisi vaikka kukan, reilu 5v on oltu yhdessä enkä ikinä ole saanut). Että jotenkin tuntuisi että olen muutakin kuin talouden- ja lastenhoitaja.
Sängyssä en oikeastaan tunne myöskään oikeastaan mitään miestä kohtaan. Seksi sinänsä kyllä kiinnostaa, mutta kun en saa siitä itse irti yhtään mitään. Toki joskus aina Saan, mutta koko homma on jotenkin niin suorittamista ainakin minulle, ei sitä ihanaa yhdessä oloa mitä sen pitäisi olla. Eikä se koskaan mitään intohimoista ole ollutkaan, silloin kun oli intoa, ei ollut taitoa ja nyt toisinpäin. Välillä ollaan kuin kaksi lahnaa vierekkäin.
Ei oikein osata myöskään keskustella. Pakko myöntää että on monia asioita joita pidän sisälläni koska en tiedä miten ne sanoisin, juurikin tuo mitä yllä olen kirjoittanut. Haluaisin että mentäisiin pariterapiaan tai parisuhdekurssille tms. johonkin missä voitaisiin yhdessä pohtia suhdetta niin että mukana olisi joku ulkopuolinen (juuri siksi että keskustelusta tulisi jotain tolkkuakin), mutta mies ei halua, ei meidän tarvi kun kaikki on ihan hyvin.
Pohjimmainen syy lienee että yhteinen ilo on kadonnut. Meillä ei ole asioita joista yhdessä keskustella, eikä me keskustellakaan. Ei yhteistä harrastusta (nyt olen ymmärtänyt sen toisiinsa sopivat tuulipuvut- idean) ei oikeastaan muuta yhteistä kuin koti, lapset ja rahat, ja ne tekeekin asiat vaikeiksi. Meidän piti aloittaa yhteinen harrastus, mutta mies haluaakin mennä sinne nyt yksin (oli alkunkin tarkoitus mennä sinne yksin, mutta sitten itse ehdotti että mennään yhdessä). Kaikin puolin ollaan aika erilaisia, mies on kotikissa ja erakkoluonne, viihtyy yksin ja kotona, itse kaipaan enemmän sosiaalisia kontakteja ja menemistä.
Jotenkin on niin avuton olo kun mietin että tätäkö tämä on, näinkö se menee? Itsellä ei ole esimerkkiä hyvästä parisuhteesta koska äitini oli yksinhuoltaja. Toki tiedän että alun huuma haihtuu ajallaan, mutta jos tilalle ei tule rakkautta, niin voiko homma onnistua? Kuinka vähällä voi pärjätä parisuhteessa? Riittääkö että on joku syy pysyä yhdessä (lapset, pitkä suhde, yhteinen talous) vai pitäisikö kai olla edes joku kipinä naisen ja miehen välillä?
Miten muilla menee?
Kommentit (5)
Heivaa
Mitenhän tuohon nyt lähtisi kommentoimaan, jokseenkin tutulta kuullostaa ! Sanotaan näin, että meidän tilanteemme on kyllä nyt jo paljon parempi mutta olemme myös tehneet töitä suhteemme eteen. Helposti vauvan kanssa puuhailessa ja arjen muuttuessa myös suhde muuttuu ja ainainen väsyminen sekä kotiseinien toljottelu kävi ainakin meikäläisen hermoon sen verran pahasti että, sitä vain odotteli toista töistä saapuvaksi ja mikäli herralle ei ollut hymy herkässä, tuli illasta vielä väsyneempi. Me tehtiin myös se virhe että omista odotuksista ja tarpeista puhuminen jätettiin pois ja sitten vain mököteltiin kumpikin omalla taholla, ja salaa kirottiin toisen tekemättömiä huomionosoituksia.
Meidän tilanteemme muuttui niin nihkeäksi että halusimme apua ja haimme sitä Srk;n perheasianneuvottelukeskuksesta ( ei mitään jeesustelua ), jonne päästiin ihan mukavasti ja vielä ilmaiseksi.. Pakko kylläkin ton hehkutuksen jälkeen sanoa, että ei tuo terapia aina nyt niin herkkua ole, mutta siina oma katsonta kanta kummasti avautuu kun " pakotettuna" joutuu puhumaan
Asiathan eivät muutu mihinkään jos niitä molemmat itsekseen mielessään pyörittelevät, joten ei muuta kuin suhdetta pelastamaan, siitä hyötyvät kaikki osa-puolet ! Lapset pärjäävät kyllä mikäli eroattekin, mutta miksi heittää hukkaan jotain hyvää mikäli kaikkea sen eteen ei ole tehty !!
Onnelliset Isi, äiti ja taapero 1 v 1 kk
En tiedä imetätkö esim mutta vauva on vielä sen verran pieni että hormoneilla on joka tapauksessa osuutta asiaan. Siis siihen konkreettiseen puoleen että seksi ei kiinnota eikä ole intohimoa (siis jos näin on sinun puoleltasi).
Nostakaa tai nosta sinä kissa pöydälle. Puhu miehesi kanssa juuri näin kun tänne kirjotit. Vaikka te ette yhteistä harrastusta keksisi niin sopikaa vaikka että joka ilta kun lapset menee nukkumaan niin olette kaksin. Ei tarvi sekstailla jos ei siltä tunnu, kattokaa leffaa, puhukaa päivän kuulumiset jne. Millaisessa työssä miehesi on ja mikä noin muuten on rahatilanne? Pääsisittekö koko perheen kanssa sillon tällön pienelle lomalle. En nyt tarkota että pitää johonkin eksoottiseen rantakohteeseen mennä mutta pois kotiympyröistä. Meillä se ainakin ihanasti katkasee arjen ja jotenkin molemmat ollaan niin hyvällä tuulella. Jos miehesi työhön sopii niin soitelkaa vaikka päivän mittaan ainakin kerran toisillenne ja puhukaa ihan niitä näitä.
Meillä on mieheni kanssa niin samanlainen huumori että tuntuu että se on aina pelastanut meidän joka paikassa että nauretaan yhdessä samoille asioille. Yritetään saada lapset ajoissa nukkumaan että saadaan olla hetki rauhassa. Mitään yhteistä harrastusta meilläkään ei ole mutta se johtuu ihan siitä että meillä ei ole lapsenvahtia jolle voisi kaikki lapset jättää.
Luulen kyllä että jos pohjimmiltaan teidän suhde on ihan kunnossa niin kun lapset vähän tuosta kasvaa (tai kuopus) niin elämä näyttää taas ihan toisenlaiselta.
Kent ja lapset 7v, 3v ja 1v4kk
Olen pähkäillyt, että kannattaisi tosiaan harrastaa yhdessä jotain tai muuten järjestää kahdenkeskistä aikaa (ulos syömään, leffaan tms). Vaikka se vaikeaa onkin kun on pieni vauva. Mutta ehkäpä lähipiirisä löytyisi lastenhoitoapua tai sitten esim. MLLn hoitaja. Ja toinen juttu on sitten järjestää itselleen omaa aikaa - jo yksi oma harrastus viikossa auttaa.
Itse olen tainnut tehdä sen virheen, että olen liiaksi heittäytynyt äidin rooliin. Kannattaa siis ylläpitää myös kaverisuhteita ja jatkaa edes jotakuta omaa (ja yhteistä) harrastusta.
PS. Meillä mies kyllä ostaa välillä kukkia, mutta vielä mukavampaa olisi jos tekisi omaaloitteisesti jonkun kotihomman ;-)
anis-77:
Toki tiedän että alun huuma haihtuu ajallaan, mutta jos tilalle ei tule rakkautta, niin voiko homma onnistua? Kuinka vähällä voi pärjätä parisuhteessa? Riittääkö että on joku syy pysyä yhdessä (lapset, pitkä suhde, yhteinen talous) vai pitäisikö kai olla edes joku kipinä naisen ja miehen välillä?
Tuohon vielä sanoisin, että suhteessa on ala- ja ylämäkiä myös tunnetasolla. Omaan mieheensäkin voi rakastua uudelleen. Minun mieltäni aina piristää muistella niitä ihania alkuaikoja ja niiden fiiliksiä. Niillä saa palautettua ainakin ajoittain huumaa myös tähän päivään :-)
Samanlaisia fiiliksiä on ollut itselläkin. Meillä tosin alunperin oli intohimoa ja romantiikkaakin, mutta lapsen syntymän jälkeen on romantiikka ja seksielämä olematonta. Minua ei edes kiinnosta, tuntuu että lapsi (kohta 2v) vie kaiken energiani, en jaksa antaa enempää, kun äitinä pitää koko ajan antaa ja antaa.
Mieheni kanssa onneksi välillä onnistumme keskustelemaan asioista, vaikeistakin. Se auttaa jaksamaan. Ja että välillä järjestämme kahdenkeskistä aikaa, lapsi menee hoitoon mummolaan. Olisiko teillä samaa mahdollisuutta?
Tiedäthän klisheen, että toista ei voi muuttaa, ainoastaan itseään. Mielestäni sinun pitäisi yrittää puhua suoraan tuntemuksistasi miehellesi, vaikka se tosi vaikeaa onkin. Ja hänen näköjään on vaikea ottaa vastaan sellaista tekstiä. Ei hänellä ole oikeutta kieltää tunteitasi sen perusteella, että hänesta kaikki on ihan ok. Sano että sinusta ei ole. Mitä jos kirjoitat hänelle kirjeen?