Jos vanhemmalla on aspergerin oireita, löytyykö siihen jotakin apua?

Ei ketään? Entä ketään jolla itsellä olisi AS-diagnoosi tai puolisona AS-diagnoosin saanut?

Olen epäillyt jo noin parikymppisestä, että itselläni olisi AS ja tuolloin kävin psykologilla, jonka luona otin asian puheeksi. Tuolloin Aspergerin oireyhtymästä ei juurikaan edes puhuttu; olin tosin netistä lukenut aiheesta. Itse en enää uskalla alkaa penkoa asiaa, sillä minulla on lapsia. Pelkään, että joutuisin silmätikuksi ja mahdollisesti lastensuojelun hampaisiin, jos minulla virallisesti epäiltäisiin jotain poikkeamaa. Muuten olen ihan normaali kansalainen, tosin ihmisten kanssa toimimisessa on pientä haastetta joskus, sillä en aina osaa/"halua" oikein lukea ihmisten todellisia tarkoitusperiä. Mieheni on itseäni huomattavasti sosiaalisempi, joten hän tasapainottaa minun ominaisuuksiani.

Kiitos vastauksesta! Jos epäilet että sinulla on haasteita sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, niin koetko kuitenkin että pystyt hyvin lukemaan lapsiasi? Itse epäilen että AS-oireita ilmentävä mieheni ei tunnista niitä tilanteita, joissa arvioi lapsen väärin ja on esimerkiksi liian ankara ja aiheuttaa lapselle turhaa syyllisyyttä ja pahaa mieltä (ei siis mitään väkivaltaa tms., mutta sanoo kohtuuttoman tiukasti jostakin asiasta vaikka se ei ole lapsen vika tai tilanteen voisi hoitaa muutenkin, näitä tilanteita varmasti on kenellä vain vanhemmalla mutta ehkä AS-vanhemmalla vähän useammin ja pienemmistä asioista). Koska mistä hän sen voisi itse tietää, jos on sokea kohta siinä niin on. En itsekään varmasti näe useimpia omia heikkouksiani.

Itse ajattelisin että joku sellainen tuki, joka auttaisi lämpimämmän ja luottavaisemman vuorovaikutuksen luomiseksi isän ja lapsen välille olisi paikallaan ja mietin perheneuvolan mahdollisuuksia. Mutten ajatellut tuota lastensuojeluaspektia. Ehkä siinä tapauksessa että AS on isällä ja minä NT-äiti olen kuitenkin lasten pääasiallinen hoitaja (ja lapset normaaleja, eivät millään lailla oireilevia tms.) ei tulisi mieleen alkaa ls-ilmoituksia tekemään. Ymmärrän kyllä sen, että äitinä on vaikeampi ottaa tuollaista asiaa puheeksi.

[quote author="Vierailija" time="10.04.2015 klo 16:33"]

Kiitos vastauksesta! Jos epäilet että sinulla on haasteita sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, niin koetko kuitenkin että pystyt hyvin lukemaan lapsiasi? Itse epäilen että AS-oireita ilmentävä mieheni ei tunnista niitä tilanteita, joissa arvioi lapsen väärin ja on esimerkiksi liian ankara ja aiheuttaa lapselle turhaa syyllisyyttä ja pahaa mieltä (ei siis mitään väkivaltaa tms., mutta sanoo kohtuuttoman tiukasti jostakin asiasta vaikka se ei ole lapsen vika tai tilanteen voisi hoitaa muutenkin, näitä tilanteita varmasti on kenellä vain vanhemmalla mutta ehkä AS-vanhemmalla vähän useammin ja pienemmistä asioista). Koska mistä hän sen voisi itse tietää, jos on sokea kohta siinä niin on. En itsekään varmasti näe useimpia omia heikkouksiani.

Itse ajattelisin että joku sellainen tuki, joka auttaisi lämpimämmän ja luottavaisemman vuorovaikutuksen luomiseksi isän ja lapsen välille olisi paikallaan ja mietin perheneuvolan mahdollisuuksia. Mutten ajatellut tuota lastensuojeluaspektia. Ehkä siinä tapauksessa että AS on isällä ja minä NT-äiti olen kuitenkin lasten pääasiallinen hoitaja (ja lapset normaaleja, eivät millään lailla oireilevia tms.) ei tulisi mieleen alkaa ls-ilmoituksia tekemään. Ymmärrän kyllä sen, että äitinä on vaikeampi ottaa tuollaista asiaa puheeksi.

[/quote]

Yllättäen pystyn tulkitsemaan lapsia melko hyvinkin, sillä lapset ovat yleensä hyvin suoria ja vilpittömiä. Olen itse huomattavasti miestäni lempeämpi ja ymmärtäväisempi kasvattaja. Vaikka vaikutan muuten varmaankin monille etäiseltä, niin olen lapsille lämmin ja ymmärtäväinen. Sen sijaan aikuisten valehtelua tai juonittelua (tai muita epäsuoria motiiveja) minun on joskus vaikeaa huomata. Olen myös empaattinen ja ystävällinen lähimpiä kavereitani ja tuttujani kohtaan, mutta muuten sosiaaliset tilanteet ovat toisinaan hankalia, joskin yritän vain jotenkin selvitä niistä matkimalla (huonosti) muita ihmisiä.

No eipä löydy. Itse olen melko varma että olen asperger, mutta koska siihen ei mitään lääkettä tai muuta apua ole, niin miksipä pilata työelämän mahdollisuutensa hakemalla diagnoosin. Ei meinaan ainakaan omalla alallani moni taatusti ottaisi töihin jos olisi tiedossa että on asperger. 

Kutonen, miksi diagnoosi menisi työnantajan tietoon? Ja tiedätkö siis varmaksi, ettei ole mitään apua, vai arvaatko vain? En lääkitystä tarkoittanut (jos ei masennukseen tai ADHD/ADD tai johonkin vastaavaan mahdolliseen oheissairauteen), vaan lähinnä lievää käyttäytymisterapiaa tai sellaista.