Nyt se iski tajuntaan: ystäväni kuolee

<3 koita jaksaa

Otan osaa. 
Itse olen seurannut sivusta parhaan ystäväni äidin poishiipumista, ja sekin oli jo ihan kamalaa. 

Elämä menee noin, mikään ei ole varmaa. Jokainen kuolee. Tule hetkeksi töihin sairaalan osastolle.

Minun ystäväni nukkui 2kk sitten pois. Hän oli vasta 23-vuotias ja oli useamman vuoden sairastanut syöpää. Pahinta oli seurata ne viimeiset päivät, kun elämä alkoi pikkuhiljaa hiipua pois. Viimeiset 2kk on mennyt surressa, välillä itkien ja välillä nauraen muistoille.
Tsemppiä sullekin ap, ole ystäväsi tukena

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 20:32"]Elämä menee noin, mikään ei ole varmaa. Jokainen kuolee. Tule hetkeksi töihin sairaalan osastolle.
[/quote]

Toivottavasti noin empatiakyvytön paska ei oikeasti ole hoitajana

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 20:32"]

Minun ystäväni nukkui 2kk sitten pois. Hän oli vasta 23-vuotias ja oli useamman vuoden sairastanut syöpää. Pahinta oli seurata ne viimeiset päivät, kun elämä alkoi pikkuhiljaa hiipua pois. Viimeiset 2kk on mennyt surressa, välillä itkien ja välillä nauraen muistoille. Tsemppiä sullekin ap, ole ystäväsi tukena

[/quote]

Voimia sinulle! Saako kysyä, kuinka kauan ystäväsi "loppuvaihe" kesti? 

-ohis, jolla samanlainen kokemus tulossa lähivuosina

Minulta on kuollut molemmat parhaat ystäväni, toinen 6 vuotta sitten tapaturmaisesti ja toinen 1,5 vuotta sitten syöpään. Ensimmäinen kuolema oli ihan hirveä, se tuli niin yllättäen että jo pelkästään asian hyväksyminen ja tajuaminen vei kuukausia. 

Syöpään kuolleen ystäväni kanssa ehdimme sitten jutella paljon ja käydä mm lapsuudesta asti meille tärkeissä paikoissa. Luopuminen oli haikeaa mutta tavallaan rauhallista luopumista. Hän oli myös erittäin taitava ammatissaan ja häneltä jäi pieni lapsi, isä toki onneksi on olemassa. 

Molemmat olivat tyttäreni kummitätejä. Kaipaamme heitä paljon ja puhumme heistä ja muistelemme. 

Onhan se suru vähän sellaista itsekästä, kuolleillahan on kaikki hyvin. Nykyään sitä suree, ettei saanut kummankaan kanssa elää vanhaksi saakka. Vastaavia yhtä hyviä ystäviä en enää voi saada. 

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 20:38"][quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 20:32"]

Minun ystäväni nukkui 2kk sitten pois. Hän oli vasta 23-vuotias ja oli useamman vuoden sairastanut syöpää. Pahinta oli seurata ne viimeiset päivät, kun elämä alkoi pikkuhiljaa hiipua pois. Viimeiset 2kk on mennyt surressa, välillä itkien ja välillä nauraen muistoille. Tsemppiä sullekin ap, ole ystäväsi tukena

[/quote]

Voimia sinulle! Saako kysyä, kuinka kauan ystäväsi "loppuvaihe" kesti? 

-ohis, jolla samanlainen kokemus tulossa lähivuosina
[/quote]

Paria kuukautta ennen poisnukkumista alkoi varsinainen alamäki. Viimeiset 2 viikkoa oli aivan omissa maailmoissaan, mutta viimeisenä päivänä tsemppasi ja soitti ystävät läpi jättäen hyvästit. Viimeinen vuosi kuitenkin oli "armonaikaa", joka saatiin vaativalla leikkauksella ja lääkärit lupailivat vain muutamaa kuukautta lisäaikaa. Raskaita aikoja kaikille läheisille

Kaksi erittäin hyvää ystävääni kuoli viime vuonna tapaturmaisesti kahden viikon sisällä toisistaan. Vaikka välimme olivat hyvät ja läheiset, olen usein miettinyt että olisi pitänyt sanoa enemmän. Olla lähempänä. Kertoa miten tärkeitä he olivat. Siinä mielessä sairastuminen, niin kauheaa kuin se onkin, on ehkä aivan hitusen "armollisempaa"; juurikin voi laittaa asiat kuntoon ja sanoa mitä sydämellä on puolin ja toisin.

Mutta ei kai tästä yli pääse koskaan. Ehkä oppii jotenkuten elämään sen kanssa. Osanotto siis täältä, surutyö on vain käytävä läpi. Ei tähän muutakaan lääkettä ole.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 20:32"]Elämä menee noin, mikään ei ole varmaa. Jokainen kuolee. Tule hetkeksi töihin sairaalan osastolle.
[/quote]
Ei ihan ole verrattavissa. Kyllä minäkin työssä näen kuolemaa, mutta läheisen kuolemaa se ei tee pätkääkään helpommaksi! Ohis

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 20:59"]
Mutta ei kai tästä yli pääse koskaan. Ehkä oppii jotenkuten elämään sen kanssa. Osanotto siis täältä, surutyö on vain käytävä läpi. Ei tähän muutakaan lääkettä ole.
[/quote]
Menetin siskoni 10 vuotta sitten, ihan liian nuorena. Tuo sanomasi on totta, vieläkään en yli ole päässyt mutta asian kanssa on vaan oppinut elämään.

Menetin ystäväni vuosi sitten syövälle. Tauti eteni todella nopeasti ja oli/on erittäin traumaattista sekä perheelle että muille läheisille. Suren edelleen ystävääni usein ja ikävä on kova. Hän oli ensimmäinen, joka "vierestä" lähti.
Ja kyllä, olen sairaalassa töissä. Kuolema on tuttua. Ei se silti surua helpota.

Menetin parhaan ystäväni 12-vuotiaana, taistelu vaikeaa syöpää vastaan kesti vuoden. Vaikka olimme lapsia ja tuosta on aikaa 20 vuotta, tunnen vieläkin sen puristuksen vatsassa, sen toivottomuuden tunteen mikä kuului kuukausiin ennen kuolemaa. Mielestäni ei ikinä unohdu lause jonka ystäväni tokaisi kirkkaana syyspäivänä: "Kyllä mä tiedän etten elä enää ensi kesänä, äiti on kertonut. Ne joutuu menemään mökille iskän kanssa silloin ilman mua."

Jälkikäteen ajateltuna, tuo loppuaika ja kuolemaa vastaan kulkeminen oli raskaampaa kuin suru, mikä tuli todeksi kuoleman jälkeen. 

Ihania, tosin surullisia kirjoituksia, kiitos kaikille!

Jollain tapaa tämä ystäväni on saanut minut arvostamaan elämää enemmän. Se tuntuu niin väärältä, omasta elämästä kiittäminen, kun toinen vieressä menettää omansa aivan liian aikaisin. Mutta ei kai tässä muuta voi, kuin olla tukena loppuun asti. Omien unelmien toteuttaminen on kyllä aloitettava heti, eikä vasta "sitten joskus".

Kertomustenne perusteella syöpä kuulostaa helvetiltä.

-ap

Tulipa surullinen ja ahdistava olo, kun luki näitä läpi :( Elämä on joskus niin epäreilua.

Minulla kuoli serkku syöpään, oli myös paras ystäväni. Parasta on olla vain läsnä, oli vaikea puhua asioista kun ei tavallaan tulevaisuudesta edes tiennyr että miten pitäisi puhua.

Ajattelin silloin että teen kaikkeni nyt, jotta kuoleman jälkeen ei tarvitse jäädä miettimään ja katumaan mitään mitä olisi pitänyt tehdä.

Kuoleman jälkeen näin usein unta serkustani, välillä uskoin jopa että serkku ei ollutkaan kuollut. Silloin menin puhumaan psykologin kanssa, ja hän kertoi että se on aivan normaalia että ihminen alussa voi jotenkin saada päähänsä että läheinen ei olekaan kuollut...

Kuolemassa on niin hankala olla tukena saman ikäiselle, kun siinä tavallaan joutuu surun lisäksi käsittelemään oman kuolevaisuuden. Erityisesti lapsille tuo on kamalaa, mutta meille aikuisillekin kovin vaikeaa. Hieno ap jos pystyt olemaan tukena kaverillesi.

Mietin juuri mitä itse toivoisin ystäviltäni jos sairastuisin syöpään tai ylipäätään tekisin kuolemaa. Tavallaan toivoisin sellaista suurta rohkeutta, että toinen uskaltaa sanoa että perästä tullaan jonain päivänä ja olla säälimättä ainakaan näkyvästi. Kaikkihan me kuolemme joskus, se on kova pala meille kaikille, ainakin niille jotka haluavat elää elämää. En myöskään kaipaisi mitään intoateistisia tai sen puoleen himouskovaisiakaan juttuja. Itse olen sellainen pohdiskelija ja miettijä, ja niin haluaisin säilyttää sen loppua kohti, enkä herpaantua toisten puheista. Haluaisin olla kuin Sokrates, joka joi kuolinmyrkkynsä ja totesi että kuolema on filosofille suuri onni, sillä silloin viimeinkin saa vastaukset kysymyksiinsä ja kohdata jumalat (sekin että vastausta tai jumalia ei tule, on vastaus) :) Sokrateshan puhui pitkän keskustelun (Platonin tarinan mukaan) oppilaidensa kanssa, jotka koittivat saada hänet pakenemaan kuolintuomiotaan ja sanoivat avoimesti että he eivät usko että kuoleman jälkeen tapahtuu mitään (kyllä ateismia on ollut aina, vaikka ajattelemminkin sen olevan modernin tieteen syntyä). 

Mutta minä menin ihan ohi aiheen. Jotenkin tämä koskettaa kovasti, siksi että jotenkin olen alkanut itse pelätä terveyteni puolesta enemmän. Mietin ap, että jos et ole jo kysynyt, niin voisithan kysyä ystävältäsi millaista tukea hän kaipaa ja mitä hän ajattelee kuolemasta ja elämästä ylipäätään?Sekään ei ole tietenkään itsestäänselvää, että kaikki kaipaavat samanlaista tukea kuoleman lähestyessä. Toiset haluavat mahdollisuuden surra toisen kanssa, toiset elää elämää tehden samoja asioita kuin ennen, toiset keskustella jne.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2015 klo 20:59"]

Kaksi erittäin hyvää ystävääni kuoli viime vuonna tapaturmaisesti kahden viikon sisällä toisistaan. Vaikka välimme olivat hyvät ja läheiset, olen usein miettinyt että olisi pitänyt sanoa enemmän. Olla lähempänä. Kertoa miten tärkeitä he olivat. Siinä mielessä sairastuminen, niin kauheaa kuin se onkin, on ehkä aivan hitusen "armollisempaa"; juurikin voi laittaa asiat kuntoon ja sanoa mitä sydämellä on puolin ja toisin.

Mutta ei kai tästä yli pääse koskaan. Ehkä oppii jotenkuten elämään sen kanssa. Osanotto siis täältä, surutyö on vain käytävä läpi. Ei tähän muutakaan lääkettä ole.

[/quote]

Samaa mieltä: hiljalleen pois hiipuminen on sen hitusen armollisempaa, kun sekä kuolevalle että läheisille jää hiukan aikaa valmistautua kuolemaan kaikin puolin. Itseltäni on kuollut tuttavia todella yllättäen, ja niistä on ihan kamalan vaikea päästä yli.