Olin hyvin häijy äidilleni :(

Ööö... ihana tytär.

[quote author="Vierailija" time="11.01.2015 klo 23:06"]

Ööö... ihana tytär.

[/quote]

No, niinpä.

Ap

Olen sortunut samaan. Asia on kohta unohtunut. Rakkaalleen saattaa sanoa joskus pahastikin. Pyydä anteeksi ja jatka normaalisti.

En pyydä anteeksi. Eikä äiti ole minulle mitenkään rakkaani. Sanoinhan, että minun pitää antaa hänelle anteeksi. Hänellä on juuri sellainen tytär, jollaisen hän ansaitsee.

Ap

Siis vihaamalleen saattaa näemmä lopulta joskus sanoa pahastikin. Yleensä olen sortunut vain esittämään, että siedän äitiäni.

Ap

no oletko selittänyt äidillesi tuon, että olet katkera kun ei kuunnellut sinua nuorempana? vai meneeko tosiaan tilanne niin, että äitisi kuuntelee sinua myötätunnolla ja juttelette hyvässä hengessä, ja sitten sinä yllättäin vedät jotkut mystiset kilarit joille äitisi ei saa mitään järkevää selitystä :D ? Kyllä mä tuossa tilanteessa miettisin, että tyttäreni on pahasti epävakaa ja mielensä kanssa suurissa ongelmissa, kun ei koskaan tiedä mikä sen päässä yhtäkkiä napsahtaa, vaikka äsken kaikki oli paremmin kuin hyvin.. varmasti hyvin raskasta äidillesi, olla jatkuvasti varpaillaan. siksi ehkä yrittääkin nykyään olla mahdollisimman myötätuntoinen.

[quote author="Vierailija" time="11.01.2015 klo 23:05"]

Miten sitä ihminen sillä lailla meneekään pois tolaltaan, että käyttäytyy todella häijysti äitiään kohtaan ja vielä ihan aikuisena? :( Avauduin hänelle yhdestä asiasta ja äiti kuunteli sen hyvin myötätuntoisesti ja seuraava, mitä mä teen on lähettää hänelle 3-4 tekstiviestiä, joissa kerron, miten hän on loukannut minua (olen siitä hänelle ennenkin sanonut, hän ei ymmärrä eikä usko) ja etten halua enää kuulla hänestä koskaan. 

Laukaisikohan tuo äidin hiukan yllättäväkin myötätunto nyt sen, että kun olen katkera, kun en ole sitä silloin nuorempana kun todella, todella olisin sitä tarvinnut, saanut, niin nyt päätin jotenkin kostaa? Hulluinta on, etten aio pyytää anteeksi, vaan oikeastaan toivon, että äiti uskoisi minua, eikä olisi enää yhteydessä ennen kuin annan hänelle joskus anteeksi. 

[/quote]

Nrolle 7 eli todellakin olen selittänyt. Ei ymmärrä, ei usko, että olen kokenut mitään vaikeaa hänen kanssaan.

Ap

Tiedän mistä kirjoitat ja ristiriitaiset tuntemukset joita tilanne aiheuttaa. Toisaalta tuntee häpeää omasta käytöksestään, mutta kokee sen myös oikeutetuksi. Itselläni palaa hihat oman äitini kanssa tasaisin väliajoin ja parasta onkin etten liikaa ole tekemisissä tai kerro hänelle elämästäni liian yksityiskohtaisesti.

[quote author="Vierailija" time="11.01.2015 klo 23:24"]

Tiedän mistä kirjoitat ja ristiriitaiset tuntemukset joita tilanne aiheuttaa. Toisaalta tuntee häpeää omasta käytöksestään, mutta kokee sen myös oikeutetuksi. Itselläni palaa hihat oman äitini kanssa tasaisin väliajoin ja parasta onkin etten liikaa ole tekemisissä tai kerro hänelle elämästäni liian yksityiskohtaisesti.

[/quote]

Mä toivon, että tää mikä nyt alkoikin loppuu tähän. En ole nimittäin ennen kokenut käytöstäni oikeutetuksi, vaikka kieltämättä nyt siinä oli sitäkin, vaikka toteutus oli surkea. 

En tiedä, miten sanoisin äidilleni, että pysy minusta kaukana, kun toinen ei tajua loukanneensa minua. Tuntuu, että se on pakko tehdä vaan mahdollisimman rumasti, vaikka se olisi miten väärin tahansa. Mulla ikään kuin katosi kunnioitus, joka ei siellä ennenkään ole ollut, mutta jonka en aiemmin nähnyt puuttuvan.

nyt vaan yhtäkkiä: hups, ja en kunnioita henkilöä joka on äitini. Mitä mä teen? (retorinen kysymys)

Ap

Lue Spinozan tunneteoriaa ja mieti. Hänelle tunteet ovat yksilöidenvälisen tasapainon liikemekaniikkaa. Nykyisin on tapana lähestyä tunteita yksinomaan moraalin kautta, ja siinä mennään vikaan.

Veikkaan, että olet aikas oikeassa. Olet aiemmin sietänyt huonoa tilannettasi, koska olet selittänyt itsellesi, ettei äiti kyennyt parempaan. No, nyt se käsitys tuntuu kumoutuneen, joten vihasi ryöpsähtää. Anna ryöpytä, ja käsittele asiaa ennen kuin menet anteeksi pyytämään edelleen vihaisena.

Voisiko olla mahdollista, että äitisi on oppinyt myötätuntoa iän ja elämänkokemuksen myötä? Silloinhan sinun ei tarvitse olla pitkään vihainen, vaan voit alkaa korjata hedelmää hänen kehittymisestään. Toisaalta, jos äiti on oikeasti viisastunut, sinun pitäisi saada häneltä hyvitystä ja pahoitteluja lapsuuden vääryksistä, sekä hänen pitäisi olla kiinnostunut kuulemaan, mitä sinulle on jäänyt hampaankoloon. Tosin edetä pitäisi siinä tahdissa kuin hän jaksaa käsitellä asioita.

Jos senkin jälkeen tuntuu jotenkin tyhjältä, ongelma voi olla siinä, että olisit kaivannnut nimenomaan silloiselta äidiltä ymmärrystä, eikä sitä voi jälkikäteen täysin korvata.

Sitäkin voisi miettiä, että vaikka et ole valmis pyytämään anteeksi reaktiotasi millään lailla, saattaisitko kuitenkin pahoitella hänelle sitä ilman anteeksipyyntöä? Siten osoitat äidille välittäväsi hänestä ja noteeraavasi hänelle aiheutuneen mielipahan purkauksestasi, vaikka edelleen seisot asiasi takana etkä ala sitä mitenkään perumaan? Erottelunhan voi tehdä selväksi äidillekin: olen pahoillani, mutta anteeksi en voi pyytää. Ja sitten selitys perään, miksi näin on?

Ei äitikään minua kunnioita, ei sen puoleen. En tiedä, tajuaako sitäkään itse. On mielestään ollut hyvä äiti.

Ap

Kiitos 11, saattaa olla, että voin pahoitella ilman anteeksipyyntöä. Vaikka toivoisin, ettei mun tarttis keskustella hänen kanssaan ainakaan vuoteen, mutta pelkään pahoin, ettei se onnistu. Mutta tuollalailla voisin harjoitella erossa pysymistä äidistäni, koska tottakai hän olettaa, ettei mitään ongelmaa enää olekaan, jos pyydän anteeksi. Ja kun en edes tarkoittaisi sitä. En ole pahoillani, että raivostuin, mutta vähän pahoillani olen tavasta, jolla se tuli.  

Ja tuo teoria on varmaan oikeansuuntainen myös, että en oikeastaan kestänyt sitä, että äitini kykenikin olemaan kunnon ihmisen tavalla mua kohtaan - kun hän ei yleensä ole ollut eikä varsinkaan silloin kun sitä kipeästi tarvitsin. Elämäni on todella huonossa jamassa nyt osin varmaan kiitos äitini moitteiden, joiden olen antanut määrittää ihan kaikkea elämässäni ja olen ollut hyvin yksin. Minusta oli jotenkin aivan liikaa, että se kyky jotenkin olikin siellä - minulta se on vain tähän asti pimitetty, tunnen, vaikka se ei totta olekaan; siksi, että oikein joutuisin kärsimään. 

En usko äidin kauheasti muuttuneen, minä olen muuttunut enemmän ja tapa jolla kerron hänelle vaikeuksistani ei enää ilmeisesti ahdistanut häntä, kuten silloin kun olin nuori ja tukeuduin enemmän häneen, siksi hän kykeni nyt olemaan kuin ihminen. Eli ikävä kyllä en usko, että äitini mihinkään muutokseen pahemmin kykenee, kyllä se on minun tehtävä ja se on ihan saatanan raskasta ja vaikeaa. Ihan itkettää, mihin mä joudun kun oon niin sekaisin. (Se on sitä, mitä äidilleni kerroin, elämäntilannettani. Se on sekaisa.)

Ap

Olet varmaan vielä aika nuori. Jos asia vaivaa sinua tai muut asiat niin terapiasta voiso olla hyötyä. Äitisikin on jonkun lapsi ja oman elämänsä tuote niinkuin sinäkin. On onnellista jos voi elää sovussa. Nyt vaan kasvuun ja eteenpäin ja älä kiusaa äitiä enää.

Ja siis oikeasti mua tukee mies ja terapeutti, äitiä en tartte muuhun, kuin ihmisarvon lunastamiseen, mutta voi olla, että se jää tällä käytökselläni puolitiehen. Ainakin toistaiseksi, kun en jaksa käyttäytyä sen enemmän kunnolla. Eli pistän välit poikki, jos saan vaan pistetyksi.

Ap

En ole mikään nuori, 42v.

[quote author="Vierailija" time="11.01.2015 klo 23:45"]

Olet varmaan vielä aika nuori. Jos asia vaivaa sinua tai muut asiat niin terapiasta voiso olla hyötyä. Äitisikin on jonkun lapsi ja oman elämänsä tuote niinkuin sinäkin. On onnellista jos voi elää sovussa. Nyt vaan kasvuun ja eteenpäin ja älä kiusaa äitiä enää.

[/quote]

Joo en kiusaa, jos hän uskoo minua, eikä ota enää yhteyttä.

Ap

Mietin vielä sitä, että millaiselle ihmiselle kelpaa pahoittelu, vaikka ei saisi anteeksipyyntöä? Meinaan äidille voisi sekin kelvata. Varmaan sellaiselle, joka ei halua kohdata tista adosti, ei miettiä, miksi toinen käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Onhan se helpompaa itselle, noin lyhyellä tähtäimellä. Mutta mua ainakin alkaisi ajanoloon ärsyttää, kun minulta ei pyydettäisi oikeasti anteeksi. Mutta eihän toinen pyydä, jos toinen ei halua edes keskustella mistään. Tuntuu, että äitini on pinnallinen idiootti, hävettää olla hänen tyttärensä! Hän on aina antanut ymmärtää olevansa täydellinen ja sitten paljastuu että pahoittelukin kelpaa, ei tartte anteeksipyyntöä...! Eikä se johdu jaloudesta vaan omien tekojen selvittämisen välttelystä!

Ap

[quote author="Vierailija" time="11.01.2015 klo 23:31"]

Olet aiemmin sietänyt huonoa tilannettasi, koska olet selittänyt itsellesi, ettei äiti kyennyt parempaan. 

[/quote]

Tähän on vielä pakko korjata, että olen luullut, etten ansaitse parempaa kohtelua. Äidin muokkaama käsitys sekin. Siksi olinkin ihan järkyttynyt, että siitä ei ollutkaan kyse. 

Lisäksi aiemmin syksyllä oli hieman vastaava tilanne, eli kerroin äidille ekan kerran että hankaluuksia on ja äiti olikin myötätuntoinen. Koska hän ei ole sitä aiemmin ollut tartuin siihen kuin hukkuva oljenkorteen ja aloin toivoa, että saisin tukea häneltä. Toivoin lapsellisesti, että äiti olisi muuttunut ja että hän ymmärtäisi, että koska minulla on kaikki päin helvettiä, kaikki arvostelu tulee iskemään minua todella kuin panssarittoman ravun lihaan. No, mitä tekee äitini? Tulee syntymäpäivilleni ja alkaa (sinänsä ihan oikeutetusti) saarnaamaan, että olen liikaa koneella enkä poimi puutarhasta omenia. Siis oikeutettua oli se, että olin liikaa koneella, pahaa oli se, että tiesin sen itsekin ja siitä sanominen vain satutti minua. Mutta äitini ei vaikka tiesi tilanteeni ottanut tätä edelleenkään huomioon. Vaikka olen sanonut hänelle, etten kaipaa hänen arvosteluaan, tulee aina vain paha mieli, koska mulla on jo valmiiksi ongelmia. Äiti tietää tämän. 

Nyt sitten räjähdin tyyliin pidä se tunkkisi, kun kuitenkin huomenna aiot taas saarnata ja arvostella minua. Hölmöhän mä olin, mutta niin oli hänkin. 

Ap

Miksi äidit ei voi olla vaikka hiljaa, tai mennä kotiinsa, vaikka tytär ei olekaan täydellinen???

Ap

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 00:29"]

Miksi äidit ei voi olla vaikka hiljaa, tai mennä kotiinsa, vaikka tytär ei olekaan täydellinen???

Ap

[/quote]

Koska ne kuvittelee, että heidän tehtävänsä on edelleen sanoa se, mitä muut eivät kehtaa. Niinkuin tavallaan onkin, joskus se on rakkautta. Ongelma tulee siinä, että kun äiti on tasapainoton, kritiikki on murskaavaa määrältään ja laadultaan, ja sitä jaetaan niin pienelle lapselle yliannoksina, että lapsi tukehtuu. Kun lisäksi mukana on kateutta ja rajattomuutta, moite on usein tuhoavaa.

Vanheneva äiti harvoin myöskään on niin viisas, että oivaltaisi lapsensa olevan koneella liikaa juuri tänään, jotta pääsisi äitiään pakoon. Lisäksi äiti on tottunut selvittämään omaa ahdistustaan räjähtelemällä lapselle, joten joku hyökkäys sieltä tulee aivan varmasti, kun ahdistaa tulla tyttären reviirille. Helpoin tapa taittaa se ahdistus on ottaa reviiri haltuun ja marmattaa omenista. Jos sinulla on oma omenapuukin, on ihan varmaa, että jotain vikaa löytyy talosta tai puutarhasta, johon äidin silmä porautuu ja käynnistyy yleishälytys.

Turha sinun ikääsi on mennä alapeukuttamaan. Jos äiti on tyrmäävä, lapsella kestää vuosikymmeniä alkaa saada todellisista tunteistaan kiinni. Se on valtava onni, että ihmisellä ne aidotkin tunteet edelleen ovat käytettävissä, kunhan kaikki paska siitä päältä lähtee liikkeelle. Olet allerginen äidillesi, ja välimatka tekisi varmasti hyvää. Välirikon ei tarvitse olla pysyvä, ja senkin voi tehdä kohteliaasti. Todeta vain, että äidin läheisyys ahdistaa niin pitkään ja sekoittaa arjen, että on parempi olla vähemmän tekemisissä. Ala ottaa sitä tilaa, joka ihan jokaiselle ihmiselle kuuluu. Sinäkin olet ihminen koko ajan, vaikka äitisi mielestä sinua pitäisi ruotia loputtomiin siinä toivossa, että sinusta joskus sellainen tulisi.

On olemassa ihmistyyppi, jotka rätkyttävät aikuiselle lapselleen loputtomiin, koska haluavat tämän olevan itselleen se turvallinen vanhempi, joka heiltä puuttuu. Oma äitini uskoo ihan puolitosissaan, että olen hänen äitinsä inkarnaatio. Isäni taas kohtelee minua äitinään, vaikka ei mitään noin hölmöä kehtaisi koskaan tunnustaa. Kun olin etälapsi, hän toi minulle uuden tyttöystävän näytille harva se kerta. Ja murjotti, jos käyttäydyin väärin.

Kaltaisemme lapset taas aika pitkään yrittävätkin olla aikuisen vakaita, koska kerran vanhemmat eivät ole. Syntyy noidankehä. Kun aikuistunut tytär alkaa ottaa omaa tilaa, syntyy liuta räjähdyksiä.