Lue keskustelun säännöt.
Olin hyvin häijy äidilleni :(
11.01.2015 |
Miten sitä ihminen sillä lailla meneekään pois tolaltaan, että käyttäytyy todella häijysti äitiään kohtaan ja vielä ihan aikuisena? :( Avauduin hänelle yhdestä asiasta ja äiti kuunteli sen hyvin myötätuntoisesti ja seuraava, mitä mä teen on lähettää hänelle 3-4 tekstiviestiä, joissa kerron, miten hän on loukannut minua (olen siitä hänelle ennenkin sanonut, hän ei ymmärrä eikä usko) ja etten halua enää kuulla hänestä koskaan.
Laukaisikohan tuo äidin hiukan yllättäväkin myötätunto nyt sen, että kun olen katkera, kun en ole sitä silloin nuorempana kun todella, todella olisin sitä tarvinnut, saanut, niin nyt päätin jotenkin kostaa? Hulluinta on, etten aio pyytää anteeksi, vaan oikeastaan toivon, että äiti uskoisi minua, eikä olisi enää yhteydessä ennen kuin annan hänelle joskus anteeksi.
Kommentit (29)
Ole hyvä. Etpä sinäkään varmaan käyttäydy kaikkia ihmisiä kohtaan yhtä levottomasti. Kun suhde vanhempaan on yliherkkä, on helppo unohtaa saavuttaneensa elämässään mitään. Jossain vaiheessa lopulta räjähdin äidilleni perusteellisesti jatkuvista parisuhdeneuvoista, ja sanoin että kun hänen suhteensa kesti kymmenen vuotta ja minun on kestänyt kaksikymmentä, ehkä minun pitäisi neuvoa häntä mieluummin.
Sen verran niistä tunteista - kyllähän sitä tulee oltua itse kohtuuton muillekin ihmisille, kun ei osaa ihan kaikessa toimia. Olen keski-ikäisenäkin vielä hiukan pikkuvanha, koska yritän aina mielistellä ihmisiä olemalla niin valtavan fiksu ja filmaattinen, enkä oivalla, että omille kavereille olen sitä liikaakin jo valmiiksi - eivät he halua minun olevan heidänkin vanhempansa vaan samalla tasolla, joten omat heikkoudet olisi syytä antaa ilmi, jotta suhteemme tasapainottuisi. Nyt jo tajuan sen teoriassa, käytännössä en niinkään. Syy: aina jos olen paljastanut vanhemmilleni puutteitani, on peto kurkussa saman tien. Turvallisuuden tarve menee kaiken edelle, joten pätevyyden esitteleminen tulee edelleenkin selkäytimestä. Hyvä puoli asiassa on se, että on sitten tullut pätevöidyttyä kaikenlaiseen, jotta ei löytyisi moitittavaa.
Mutta siis, tunnereaktiot voivat jäädä pysyvästi vähän epätarkoituksenmukaisiksi, ja saatat olla jossain määrin hankala ihminen lopun ikääsi. Se ei ole niin vaarallista, elämä on oppimista ja sitä, että oppii tekemään itsensä ymmärrettäväksi ja ymmärtämään muita. Ja ihmisten pitää saada olla jokainen omanlaisiaan. Se on pääasia, että oppii tunnistamaan tunteensa eikä yritä nitistää niitä, koska ne eivät ole sopivia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että niille pitää antaa kaikki toimivalta ja ottaa tavaksi riehuminen ympäriinsä. Pahimmassa tapauksessahan sitä sitten menee riehumaan omille lapsille, ja etsii vuorollaan heistä loputtomasti kritisoitavaa...
Eli, tunteitaan helposti pyhittää liikaakin alussa. Ei niitä vaiheita silti tarvitse yrittää juosta pikavauhtia läpi, koska ne jäävät silloin kesken. Omaa oloani on helpottanut sen tajuaminen, että samantyyppisistä lähtökohdista tulevilla ihmisillä on samantyyppiset ongelmat. En olekaan niin ainutlaatuinen, ja silti ihan riittävän ainutlaatuinen. Hengittele, rentoudu, huolehdi unesta, ravinnosta, liikunnasta, sosiaalisista tarpeista.
Mutta älä huolehdi mistään liikaa. Ei maailma tule valmiiksi kuitenkaan, eikä omia vanhempiaan pysty korjaamaan. Itseään pystyy vähän fiksaamaan, mutta sekään ei ole elämää suurempi asia. Suhteuta, katso etäämpää. Ja pidä huolta siitä, ettet yritä etsiä tukea niiltä, joilta sitä ei voi minkään järjen mukaan saada. Kaikki eivät pysty hahmottamaan tilannettasi. Kaikki se paskan lappaminen on kuitenkin arvokasta työtä, ja tulevaisuutesi on vähemmän ahdistava kuin nykyisyytesi. Mitä tahansa kipua sietää, kun tietää että se on lievenevää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Olen keski-ikäisenäkin vielä hiukan pikkuvanha, koska yritän aina mielistellä ihmisiä olemalla niin valtavan fiksu ja filmaattinen, enkä oivalla, että omille kavereille olen sitä liikaakin jo valmiiksi - eivät he halua minun olevan heidänkin vanhempansa vaan samalla tasolla, joten omat heikkoudet olisi syytä antaa ilmi, jotta suhteemme tasapainottuisi. Nyt jo tajuan sen teoriassa, käytännössä en niinkään. Syy: aina jos olen paljastanut vanhemmilleni puutteitani, on peto kurkussa saman tien. Turvallisuuden tarve menee kaiken edelle, joten pätevyyden esitteleminen tulee edelleenkin selkäytimestä."
Apua, mulla sama :) Ja varmaan samasta syystä. Enpä ole koskaan tajunnut. Olen vain hävennyt sitä, että pelottaa, että muut uskoo mun pitävän itseäni heitä parempina, vaikka mussa ei oikeasti "saa" olla mitään heikkouksia siksi, että sieltä mistä mä tulen niitä olis alettu rassaamaan heti ja aletaankin.
Mua vaivaa, että en tuon takia kykene kertomaan ihmisille mitään oikeita heikkouksiani. Enkä olemaan niin läheinen kun haluaisin. Masennuksesta voin puhua mutta en asioista, jotka ovat enemmän omia ominaisuuksiani (masennus on päälleliimattua seurausta tilanteestani, sen voi kyllä paljastaa).
Mutta koen, että olet kohtalotoverini ja se on hienoa kun en ole sitten aivan ainoa tällaisen kohtalon omaava. Muutkin kohdat kirjoituksessasi osuivat ja upposivat.
Ap
Pitäisi ilmeisesti perustaa yhdistys. Olen käynyt tämän keskustelun ainakin kolmeen kertaan aiemminkin, aina hiukan viisastuneena. Tämä pitkittynyt pikkuvanhuus on tuorein oivallukseni, olen sinua neljä vuotta vanhempi. Hidastahan tämä on.
Kysytään nyt siten tämäkin: kestätkö huumoria, joka perustuu nolojen sattumusten kerrostumiseen? Tyyppiä Ben Stiller useammassakin elokuvassa. Kuolen nolouteen niitä katsoessa, ja vaikka arvostaisin niiden huumoria, ne eivät ole minulle vapauttavaa vaan etäännyttävää katsottavaa. Ainoa tapa saada niistä tyydytystä olisi vertailu - en ole noin surkea sentään, mutta sellaisesta taas en oikein osaa iloa irroittaa. Syykin taitaa olla selvä, jos nyt aletaan miettiä... eihän se riitä olla toisia parempi, koska tämä ei ole kilpajuoksua ollenkaan (olen ainoa lapsikin vielä). Vaan pitää olla virheetön. Ei paras, en romahda jos joku on parempi, oikeastaan se on helpottavaa. Mutta kuitenkin pitäisi olla jollain mystisellä tapaa virheetön...
Ainoa lapsi olen minäkin, kappas vaan. Joo....
Ap
Niin ja tämä pätkä:
"Mua vaivaa, että en tuon takia kykene kertomaan ihmisille mitään oikeita heikkouksiani. Enkä olemaan niin läheinen kun haluaisin. Masennuksesta voin puhua mutta en asioista, jotka ovat enemmän omia ominaisuuksiani (masennus on päälleliimattua seurausta tilanteestani, sen voi kyllä paljastaa)."
Olisin voinut kirjoittaa tuon itse. Viimeisen parin vuoden aikana tämä on alkanut hiukan helpottaa, minusta on tullut jotenkin lähestyttävämpi, ja kykenen ystävyyteen paremmin. Masennuksestakaan ei ole kauheasti nyt tarvetta puhua, koska sitä ei tavallaan ole. Olen vain vähävoimainen - voin olla hyvinkin tehokas hetkellisesti, mutta turnauskestävyys on huono. Kun tulee vastoinkäymistä, nökötän sohvalla pari päivää. Valitettavasti vanhenevat vanhemmat huolehtivat siitä, että vastoinkäyminen ei tule kesken loppumaan. Mietin sivumennen sanoen yhä edelleen, pitäisikö käydä viimeiset talviomenat onkimassa hangesta. Osa niistä oli vielä viikko sitten soseutettavaksi kelvollisia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahtavaa, että sulla on alkanut jo helpottaa :)
Itse tosiaan tarvon just nyt ihan suossa, mies pitelee jotenkin pystyssä mua. Mutta en ole toivoton, tiedän, että tämä on vain vaihe... Tosin aina en tiedä, mihin tämä päättyy. Toivottavasti hyvin tai ainakin parempaan, mistä lähdin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 04:09"]
Kasva aikuiseksi!
[/quote]
No ap yrittää minkä ehtii, ja niin yritän minäkin. Jos ei tunnista edes tunteitaan, se ottaa aikansa. Itse tunnistan omani aika hyvin, mutta poikaystävä muinoin ihmetteli, miten se ottaa niin pirun kauan.
21, tajusit asian todella hyvin. Musta tuntuu, että mulla vasta nykyään on ekaa kertaa tunteet. Mutta voi, miten siinä päällä on nimenomaan paljon paskaa. Ihan hirveästi... Vaikka alta ensin paljastuikin kauneutta. Ja siksi koko elämäni ensin lähtikin muuttumaan ja se oli ihan mahtavaa. Kirjoituksesi antoi uskoa, että sitä paskaa ON vaan siinä päällä, eikä, niin kuin olen jo alkanut miettiä, että se on vain sitä, kun nyt vika vuosi on ollut tosi raskasta.
Kiitos.
Ap