Lue keskustelun säännöt.
Mitä ajattelet ihmisestä, joka hiljalleen vetäytyy..
30.11.2014 |
.. sukulaistapaamisista pois? Eli henkilö on aiemmin vaikuttanut ihan sukurakkaalta, mutta aikuisiällä ei jostain syystä enää halua tavata sukulaisiaan? (paitsi perhettä)
Kommentit (33)
Minä ole yksi tuollainen vetäytyjä. Ehkä haluaisinkin pitää nyt jo suunnilleen keski-ikäisenä enemmän yhteyttä sukulaisiin, mutta se vaatisi nyt aika paljon vaivannäköä ja tuntuisi hieman kiusalliseltakin. Kerron miksi.
Kun olin lapsi ja nuori, omien vanhempieni ikäiset sukulaiset pitivät jonkin verran yhteyttä keskenään. Kävivät kylässä ja soittelivat. Näiden ihmisten lapset, siis suunnilleen omaa ikäluokkaani, olivat lapsina mukana. Kun aikaa kului, nämä lapset jäivät vähitellen kyläilyistä pois. Vain ne vanhempieni ikäluokkaa olevat iäkkäämmät sukulaiset jatkoivat tapaamisia ja vietin aikaa itseäni reilusti vanhempien sukulaisten kanssa. Suvun nuorempiin ei ollut enää kontaktia, koska he olivat valinneet omat polkunsa eivätkä kulkeneet lapsuutensa jälkeen enää vanhempiensa mukana. He jäivät siten vieraiksi tai vieraantuivat niin, ettei ehkä teini-iästä alkaen ollut enää mitään kontaktia. En osannut kaivata sitä silloin, koska oli ihan tarpeeksi että ne iäkkäämmät olivat läsnä. Tai oikeastaan vain omat vanhemmat riittivät. Kyläily oli muuten vain hauskaa, koska siellä sai kakkua ja keksejä jne. Tässä silloisen sikerisyöppölapsen näkökulma asiaan :D
Nämä iäkkäät sukulaiset ovat kuolleet hiljalleen pois. Isäni sukuun minulla ei ollut koskaan mitään yhteyksiä, koska jostain kumman syystä isä itsekään ei pitänyt sukuunsa yhteyttä. Enimmäkseen meillä kävi vain äitini ainut sisarus eli hänen isoveljensä, josta tulikin läheisin sukulaiseni omien vanhempieni jälkeen. (Isovanhempani olivat kuolleet jollessani alle 5-vuotias.) Nuoremmista sukulaisista ei ole ollut mitään havaintoa viimeisiin 20 vuoteen. Heidän nimensä ei esiinny edes vielä elossa olevien sukulaisten lähettämissä joulukorteissa. Elämät ovat jo niin erillään muusta suvusta.
Nyt on äitikin jo kuollut ja isä maailmasta eristäytyneenä ja kenellään mitään puhumattomana satojen kilometrien päässä palvelutalossa. Äidin isoveli asuu ulkomailla eikä häntäkään enää näe. Eli jos haluaisin pitää yhteyttä sukuuni, pitäisi ensin alkaa selvittää itselleni, että keitäs ne nuoremmat sukulaiset ovatkaan (ihan nimitasolla) ja sitten ruveta etsimään heidän yhteystietojaan ja esittäytyä, että terve, olen se ja se sukulaisesi, jonka olet nähnyt viimeksi silloin ja silloin, kiinnostaisiko nähdä joskus`Tuntuu melkein yhtä kiusalliselta kuin jos olisin puhelinmyyjä ja alkaisin tyrkyttää toisille jotain tyyliin osta osta osta. Jätän ehkä mieluiten tekemättä.
Eipä tässä omasta puolestani mitään, koska en ole kovin sosiaalinen muutenkaan. Omien lasteni kannalta hiukan harmittaa, koska varsinkin tuo vanhempi näkyy olevan hyvin seurallinen. Minulla ei ole tarjota heille minkäänlaisia sukusiteitä itseni lisäksi, eli suku rajoittuu minun puoleltani minuun itseeni. Isän puolelta on sentään useampia sukulaisia. Tällä menolla yhteydet sukulaisiin ja ylipäänsä tieto siitä, keitä he ovat, kaventuu sukupolvi sukupolvelta. Tukiverkko on myös minun puoleltani täysi nolla. Toivottavasti pysyn itse terveenä ja jaksavana, ja mieluiten pidempään kuin omat vanhempani, jotka rupesivat olemaan poissa pelistä jo 60 täytettyään.
Tämä ei nyt ollut mikään säälinkerjäysviesti vaan ihan vain toteamus, että elämän nyt vain joskus menee näin. Jos olisi oikeasti halua selvittää sukuyhteyksiä, niin kai sen tekisi. Mistä sen tietää vaikka teenkin niin vielä joskus, kun ikää tulee lisää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edeltävät sukupolvet alkaa olla haudassa, eli eivät järjestä syntymäpäiviä joilla kaukaisempaa sukua näkisi. Serkut on 10-20v vanhempia, eli silloin parikymppisenä niiden kanssa ei ollut mitään yhteistä, joten yhteydenpito hiipui. Pikkuserkuista en tiedä missä ovat ja mitä tekevät, aikuisiahan nekin jo on.... suku vain jäi kelkasta.
Ei niissä sukulaisissa välttämättä sinänsä ole mitään vikaa. Kaikkia ei vaan kiinnosta ylläpitää väkinäisiä suhteita ihmisiin, joiden kanssa ainoa yhdistävä tekijä on geeneissä. Ehkä sillä sukulaisvierailuilla mukana roikotetulla lapsella ei ole minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta ihmisiin, jotka on lapsuuden perheensä kautta tavannut kerran-pari vuodessa. Siksi hän ei osaa heitä aikuisiällä kaivata tai edes heidän seurassaan olla. Nykyajan elämä on kiireistä ja kovaa ja toisaalta vapaampaa kuin ennen; vähemmän tärkeät henkilöt ja asiat pudotetaan pois.
Minäkin tunnistan sukujuhlien ahdistavuuden ja pönötyksen. Toisaalta olen monesti huomannut, että vaikka ei olisikaan paljon mitään yhteistä ja vaikka muuten ei ollenkaan tutustuisi sellaisiin ihmisiin, niin tiukan paikan tullen ja kun muut jättää, niin suku ei jätä. Verisiteet on verisiteitä. Sukusiteet myös säilyvät tosi pahoistakin riidoista huolimatta. Suvulta siis sietää välien katkeamatta sellaisia asioita, joita ystäviltä ei koskaan sietäisi.
Lisäksi olen huomannut, että vaikka ystäville tulisi valitettua omasta perheestä ja sukulaisista, niin silloin jos ystävät yhtyvät arvosteluun, se loukkaa. Tulee puolustusreaktio. Omat perheenjäsenet ja läheisimmät sukulaiset ovat sitten kuitenkin niin paljon syvemmin läheisiä kuin myöhemmin hankitut ystävät jotka eivät ole mitään biologista sukua. Vaikka arvomaailma ja elämäntapa olisikin enemmän samanlainen ystävien kanssa.
No, ylipäätään tietysti toisten ihmisten sukulaisten/ystävien arvostelu osoittaa moukkamaisuutta ja hienotunteisuuden puutetta.
Esim. perheen vanhemmat ovat kasvaneet samassa ympäristössä omien sisarustensa ja ehkä serkkujensakin kanssa ja ovat olleet läheisiä nuorena. Aikuisina he asuvat kauempana toisistaan eivätkä ole enää läsnä toistensa arjessa, mutta pitävät yhteyttä ja vierailevat toistensa luona muutamia kertoja vuodessa. Heidän lapsensa oppivat tuntemaan sukulaiset tätä kautta. Mitään läheistä sidettä tällä toisella polvella ei siis ole sukuun. Kun lapset kasvavat ja aikuistuvat, eivät he enää osallistu oman lapsuudenperheensä arkeen ja kulje vierailuilla mukana eivätkä myöskään oma-aloitteisesti pidä yhteyttä itselleen lähes täysin vieraisiin ihmisiin. Ei siinä sen kummempaa draamaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 16:02"]
Esim. perheen vanhemmat ovat kasvaneet samassa ympäristössä omien sisarustensa ja ehkä serkkujensakin kanssa ja ovat olleet läheisiä nuorena. Aikuisina he asuvat kauempana toisistaan eivätkä ole enää läsnä toistensa arjessa, mutta pitävät yhteyttä ja vierailevat toistensa luona muutamia kertoja vuodessa. Heidän lapsensa oppivat tuntemaan sukulaiset tätä kautta. Mitään läheistä sidettä tällä toisella polvella ei siis ole sukuun. Kun lapset kasvavat ja aikuistuvat, eivät he enää osallistu oman lapsuudenperheensä arkeen ja kulje vierailuilla mukana eivätkä myöskään oma-aloitteisesti pidä yhteyttä itselleen lähes täysin vieraisiin ihmisiin. Ei siinä sen kummempaa draamaa.
[/quote]Ja lisäksi kun 2. polven kohdalla sukulaisten tapaaminen on liittynyt aina jonkinlaisiin juhliin tai kutsuihin tms erityiseen, ei jokapäiväiseen arkielämään, niin lapsilta on siinä kenties vaadittu "erityisen hyvää käytöstä", oman persoonan piilottamista ja muutenkin vieraskoreus ollut läsnä... Ehkä lapsen todellinen persoona on jäänyt sukulaisilta kokonaan näkemättä (ja mahdollisesti sama toisin päin). Miksi tätä väkinäistä teatteria pitäisi jatkaa enää aikuisena?
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 15:43"]
Ei niissä sukulaisissa välttämättä sinänsä ole mitään vikaa. Kaikkia ei vaan kiinnosta ylläpitää väkinäisiä suhteita ihmisiin, joiden kanssa ainoa yhdistävä tekijä on geeneissä. Ehkä sillä sukulaisvierailuilla mukana roikotetulla lapsella ei ole minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta ihmisiin, jotka on lapsuuden perheensä kautta tavannut kerran-pari vuodessa. Siksi hän ei osaa heitä aikuisiällä kaivata tai edes heidän seurassaan olla. Nykyajan elämä on kiireistä ja kovaa ja toisaalta vapaampaa kuin ennen; vähemmän tärkeät henkilöt ja asiat pudotetaan pois.
[/quote]
Ehkä tässä on se ero: mä en ole kokenut olevani "mukana roikotettu" lapsi, vaan olen kokenut itsekin olevani kylässä.
Nykyään varsinkin kaupungeissa lapset taitavat olla aika vähän tekemisissä eri ikäisten ihmistren kanssa, ja siksi eivät varmaankaan opikaan olemaan tekemisissä eri-ikäisten ihmisten kanssa.
Allekirjoitan senkin, että elämö on kiireistä ja kovaa, ja siksi olenkin kokenut niin turvalliseksi asiaksi sen, että on suku, johon tukeutua, vaikka me asummekin eri puolilla Suomea ja maailmaa. On se muillekin turvallista: esim. yhden sukulaisemme luona ulkomailla kävimme vuorotellen auttamassa lastenhoidossa, kun hän oli siellä sairaana ja tukiverkottomana. Toiselle keräsimme käsirahan asunnonostoa varten, kun tuli rankka avioero.
Mutta voiko tän ketjun perusteella sanoa, että hyvät välit sukuun on poikkeus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 16:15"]
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 15:43"]
Ei niissä sukulaisissa välttämättä sinänsä ole mitään vikaa. Kaikkia ei vaan kiinnosta ylläpitää väkinäisiä suhteita ihmisiin, joiden kanssa ainoa yhdistävä tekijä on geeneissä. Ehkä sillä sukulaisvierailuilla mukana roikotetulla lapsella ei ole minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta ihmisiin, jotka on lapsuuden perheensä kautta tavannut kerran-pari vuodessa. Siksi hän ei osaa heitä aikuisiällä kaivata tai edes heidän seurassaan olla. Nykyajan elämä on kiireistä ja kovaa ja toisaalta vapaampaa kuin ennen; vähemmän tärkeät henkilöt ja asiat pudotetaan pois.
[/quote]
Ehkä tässä on se ero: mä en ole kokenut olevani "mukana roikotettu" lapsi, vaan olen kokenut itsekin olevani kylässä.
[/quote]Ero ei ole siinä. Kyllä minäkin koin olevani tervetullut ja tykkäsin lapsena sukulaisten tapaamisesta. Aikuisena se vaan ei enää kiinnosta viesteissä 30+31 selitetyistä syistä.
No en oikein mitään. Tietysti mieleen voi tulla, että onko joku pahoittanut hänen mielensä ja jos olisi vahvat olettamukset niin voisin yrittää asiaa selvittää. Mutta jokaisella on tietysti oikeus vetäytä jos haluaa. En itsekään pahemmin välitä mistään sukutapahtumista sen paremmin kuin kaveriporukoista jne. Toisaalta jos pitäis valita suku tai vieraat niin kait sitten suvun...veri on kummiskin vettä sakeampaa.
Vanhempani on mulle hyvin rakkaat, samoin lapseni ja veljistänikin tykkään mutta sen laajemmalti en sukuani kyllä kaipaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 15:23"]
Kannattaa myös miettiä sitä, millaisia asioita periyttää omille lapsilleen. Hyvistä väleistä sukulaisten kanssa on myös hyötyä, kun on ihmisiä, joiden puoleen kääntyä erilaisissa asioissa.
[/quote]Just tämän takia en halua olla tekemisissä. Ei kiinnosta lapset ja perhe-elämä enkä tarvitse mitään sukulaistakiaisia hyötymään itsestäni. Sukulaiseni eivät myöskään ole niin merkittäviä henkilöitä, että heistä olisi mulle hyötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suku on pahin. Aika moni heivaa sukulaiset varsinkin siinä vaiheessa jos voittaa vaikkapa lotossa ison summan rahaa. Ne hännystelijät on heti kinuamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tai ehkä vaan aikuisena uskaltaa irtautua siitä suvusta viimein. aikuisena, varsinkin jos ei ole omia lapsia, ei välttämättä ole mitään yhteistä suvun kanssa, joten kanssakäyminen voi tuntua turhalta.
No kuka jaksaa niitä pönötyksiä? Sehän on juuri sitä itsensä kehumista ja kuinka meillä on asiat niin paljon paremmin kuin teillä.
Onko suomalaiset sukuvihamielistä sakkia? Ja miksi suvin kanssa oleminen on pönötystä?
Haluaa elää vapaana ryhmästä johon hän sattumoisin syntyi, ja jonka kanssa hänellä ei ole mitään muuta yhteistä kuin geenit?
Kun luen näitä vastauksia, en enää ihmittele sitä, miten ihmiset valittavat yksinäisyyttä ja tukiverkkojen puutetta.
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 15:02"]
[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 14:41"]
Mä oon ihan järkyttynyt, kun luen tätä ketjua :O Vihaavatko kaikki ihmiset sukuaan? Mä pidän tärkeänä, että on juuret ja siteitä omaan taustaansa. Olen kasvanut suvun kanssa, eikä se ole side, joka katkeaisi siihen, että joku ei ole ihan kaikissa suhteissa mun arvomaailman mukainen. Mun miehellä taas ei ole kauheasti siteitä sukuunsa, ja täytyy kyllä sanoa, että meidän perheen turvaverkot ovat täysin mun puolelta, miehen puolelta ei juuri löydy apua.
Oon kiitollinen siitä, että oon oppinut tulemaan toimeen erilaisten ja eri ikäisten ihmisten kanssa. Kun olen muuttanut uudelle paikkakunnalle, oon saanut paljon ystäviä, jotka ovat paljon mua vanhempia - uskon, että osittain siksi, että olen koko elämäni ajan ollut tekemisissä eri ikäisten ihmisten kanssa.
Tätä ketjua lukiessa en voi muuta kuin tuntea kiitollisuutta siitä, että mulla on sukulaisia, joita on ilo kohdata ja sellainen tunne, että sukulaisiin voi luottaa.
[/quote]
No sulla on varmaan kenties mukavia, mieleltään terveitä sukulaisia. Kaikilla ei ikävä kyllä sellaisia ole.
[/quote]
Mulla on paljon mukavia sukulaisia. Kaikki eivät ole mieleltään terveitä. Yksi on sellainen, jonka kanssa ei voi olla tekemisissä, mutta sellaisiakin ei-mieleltään-terveitä on, joiden kanssa voi olla ihan hyvin tekemisissä. Heissä on muutakin kuin ne mielenterveysongelmat, ja lisäksi me sukulaiset olemme sitten heidän tukiverkkonsa.
Mutta ovatko kaikkien tähän ketjuun vastanneiden sukulaiset hulluja, vai olisiko myös sellaista yleistä asennetta havaittavissa, että suvun kanssa ei voi olla tekemisissä, jos kaikki ei mene ihan oman mielen mukaan? Kannattaa myös miettiä sitä, millaisia asioita periyttää omille lapsilleen. Hyvistä väleistä sukulaisten kanssa on myös hyötyä, kun on ihmisiä, joiden puoleen kääntyä erilaisissa asioissa. En kadehdi miestäni, joka on ollut melko yksin, ennen kuin tapasi minut. Oli hänellä kavereita, mutta ei sellaista tukiverkkoa, joka huolehtisi silloin, kun elämä murjoo pahemman kerran (ja häntä on siis murjonut).