Jään aina ulkopuoliseksi työpaikalla

up

Samanlainen olen ja itsestäkin tuntuu, että häiritsen muiden hauskoja juttuja. Aina ollut sama juttu, joka ikisessä työpaikassa, joten ei johdu työkavereista vaan minusta. Työni hoidan kuitenkin hyvin. En vaan jaksa mitään small talkkia, en ole mikään jutunkertoja, en voi itselleni mitään.

Aivan kuin minun kirjoittamaani. Hetkittäin tosin koen, että olisin osa porukkaa, kunnes taas huomaan, että ei se niin ollutkaan. En osaa puhua mitään pintaläppää, ja sen takia koen, että minua vähän kuin "pelätään" kun olen "niin syvällinen".

Minä. Olen kuitenkin ottanut asenteen, että olen tullut töihin tekemään töitä enkä viihdyttämään tai viihdytettäväksi. Työ on työtä ja vapaa-aika vapaa-aikaa. Etsin aktiviteetit jostakin muualta kuin töiden kautta. Harrastan käsitöitä, liikuntaa. Katson televisiota, käyn tervehtimässä vanhempiani ja sisaruksiani. Osallistun nettikeskusteluihin anonyymisti. Opiskelen vapaa-ajallani ja saan sieltä uusia tuttavuuksia, vaikka en olekaan ystävystynyt kenenkään kanssa pitkäksi aikaa. En vain osaa. 

Yksinkertaisesti kieltäydyn tuntemasta yksinäisyyttä tai säälittelemästä itseäni, vaikka sellaisiakin hetkiä on ollut. 

Minä myös! Mutta minäkin olen sitä mieltä että ei siellä töissä ollakaan väkisin ystävystymässä vaan tekemässä ne päivän työt ja sen jälkeen aina oman elämän pariin =)

Juu, täällä kans yks. Koulussa olin jo samanlainen, ei kiusattu ole kuitenkaan. Toisaalta minua se ei ole pahemmin haitannutkaan, tietysti olisi kivaa jos löytäis ystäviä.

Onneksi on muitakin samanlaisia.

Mulla sama mutta ei se enää oikeastaan haittaa. Ajattelen aina että olenpahan itsenäinen ja töiden jälkeen alkaa oma elämä. Uskottelua tai ei, mutta tuntuu ainakin hyvältä.

Olen introvertti. Ne kerrat, kun olen yrittänyt lähestyä kollegoita, minut on torjuttu. Joten ei väkisin. Teen duunit, vastaan jos puhutellaan, menen himaan. 

Koko työ"yhteisö" on illusorinen käsite. Joka paikassa jossa olen ollut, on puhuttu paskaa kollegoista selän takana. Usein pomon toimesta. 

Aloittajan teksti on sanasta melkein sanaan kuin minun kirjoittamaani. Hetkittäin tosin koen, että olisin osa porukkaa ja koitan olla sosiaalisempi ja heittää juttua mutta minua ei kuunnella ei vaikka puhuisin ääntä korottaen tätä en vain tajua. Olen ollut koulukiusattuna aina joten näkyy se epävarmuus varmaan ulospäin jotenkin648

Mulla on myös tämä kirous että ihmiset on ensin mukavia ja sen jälkeen olen kuin ilmaa. Vaikka koitan miten ystävällinen olla ja autan ja muuta niin näin käy. Muut puhuu keskenään kahvihuoneessa ja kukaan ei kysy multa mitään. Jos minä sanon jotain niin siihen ei aina edes vastata. Mistä ihmeestä se johtuu että jopa joku sama vitsi minun kertomana ei naurata ketään mutta toisen tyypin kertomana sama asia saa ison reaktion. Olen opetellut smalltalkia ja rennompaa vitsin heittämistä mutta mun seuraa ei silti haluta :((

Olen puhelias mutta töissä jättäydyn sivuun koska en jaksa juoruta. Teen vain työni. Silloin en joudu klikkeihin. 

Minä kyllä tulen toimeen työkavereiden kanssa ja juttua riittää, mutta on välillä tullut outo olo kun olen kuullut että viestittelevät vapaa-ajallakin. Jotenkin ulkopuolinen kun muut ovat vaihtaneet numeroitaan keskenään, mutta ei minun kanssani. Toki ovat olleet vuoden pidempään työkavereita, joten vähän kesken siihen joukkoon sitten menin. Mutta kivoja muuten kaikki 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on myös tämä kirous että ihmiset on ensin mukavia ja sen jälkeen olen kuin ilmaa. Vaikka koitan miten ystävällinen olla ja autan ja muuta niin näin käy. Muut puhuu keskenään kahvihuoneessa ja kukaan ei kysy multa mitään. Jos minä sanon jotain niin siihen ei aina edes vastata. Mistä ihmeestä se johtuu että jopa joku sama vitsi minun kertomana ei naurata ketään mutta toisen tyypin kertomana sama asia saa ison reaktion. Olen opetellut smalltalkia ja rennompaa vitsin heittämistä mutta mun seuraa ei silti haluta :((

Harmillista.

Kuulostaa tutulta. Itse olen opetellut vain tunkemaan itseni mukaan juttuihin. Ihan lounasseurasta lähtien kysyn työkavereita syömään ja, jos ovat menossa jonkun kanssa kysymättä minua, saatan kysyä, että saako tulla mukaan. Yritän myös ajatella, että niin monet ihmiset tykkäävät puhua, että minun kaltaiseni kuuntelijat ovat tykättyjä seuralaisia.

Minulla myös oli taipumusta jäädä ulkopuoliseksi, vaikka en ole perusluonteeltani mitenkään erityisen hiljainen. Usein ongelmana oli se, että inhosin niitä sisäpiiriporukan keskushenkilöitä enkä halunnut olla heidän kanssaan tekemisissä. Sen sijaan meidän nykyisen työpaikan porukkaan kyllä väittäisin että pääsee mukaan ihan kaikki. Ruokailuhuoneessa on yksi ainoa pöytä, ja sen ääreen järjestäydytään saapumisjärjestyksessä ja jutellaan aina niiden kanssa, jotka sattuu siinä lähellä istumaan. Olemme hillityn ylpeitä työyhteisömme yhteishengestä, mutta koskaan ei sanota mitään valheellisia slouganeita kuten jotain "Me ollaan räväköitä mammoja (vaikka työyhteisöön kuuluu oikeasti myös miehiä ja lapsettomia) jotka pystyy mihin vaan". Edellisessä työpaikassa tuollaisia viljeltiin koko ajan ja tiesin aina, että minä en kuulu niihin "meihin" joihin tuossa viitataan vaan olen näkymätön sille sisäpiirille. 

Kyllä se oma, itselle sopiva porukka voi siis pitkänkin etsimisen jälkeen löytyä. 

Minä myös koen oloni töissä ulkopuoliseksi. Ja muualla. Ystäviä on hyvin vähän. Koen että olen vaan erilainen enkä aina ymmärrä että mitkä tekijät sitten tekisivät suositummaksi tms. En oikeastaan jaksa tästä enää niin välittää kun olen asiaan tottunut. Käyn töissä tekemässä työni, vastaan jos joku kysyy ja välillä kyselen kuulumisia kohteliaisuuden vuoksi. En itse ehkä ottaisi lopputiliä vain joukkoon kuulumisen vuoksi, miksihän tämä menee sinulla noin ihon alle? Voisitko ajatella käyväsi töissä vain töissä ja etsiä ystävyydet muualta? Toki jos työllistyt aina helposti niin ei siinä sitten mitään.

Tunnen itseni aina työpaikalla ulkopuoliseksi ja kotona tunnen oloni hyväksi.

Täällä myös yksi hiljainen hissukka. Tulee välillä itsellekin ulkopuolinen olo. En oo esim. menossa edes työpaikan pikkujouluihin, kun tulee sielläkin sellainen tunne että mitä mä täälläkin teen.