Jään aina ulkopuoliseksi työpaikalla

Joo, aina jään ulkopuoliseksi. Nykyisin on helpompaa miesvaltaisella alalla kuin aiemmin naisvaltaisella, koska ulkopuolisuus ei tunnu niin selvältä. Lisäksi miesten kanssa on kuitenkn osa sitä työporukkaa selkeämmin. 

Viime kesänä sattui ihme ja sain töistä ihan kaverinkin (naispuolinen) jonka kanssa ollaan pidetty yhteyttä työn loppumisen jälkeenkin. 

Olen lopettanut mm kuoroharrastuksen ja jonkun naisten ryhmäliikunnan tän ulkopuolisuuden vuoksi 

Ap tuskin tätä enää lukee, mutta sama kokemus minullakin, että olen porukassa kuin porukassa aina lopulta se vähän ulkopuolinen. Työpaikalla se ei minua haittaa. Olen siellä pohjimmiltaan hankkimassa rahaa, ja asialliset ja mukavat työkaverit riittävät. 

Kaveriporukassa se on harmillisempaa. 

Minusta on mukava olla ulkopuolinen työpaikalla. Siis kaiken muun suhteen kuin työn jonka senkin teen itsenäisesti. Inhoan ryhmätyöskentelyä ja muiden kuin työasioiden käsittelyä työpaikalla. Selviän mainiosti ilman apua ja teen sen mitä on sovittu. Työ on vain rahan ansaitsemista varten.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on myös tämä kirous että ihmiset on ensin mukavia ja sen jälkeen olen kuin ilmaa. Vaikka koitan miten ystävällinen olla ja autan ja muuta niin näin käy. Muut puhuu keskenään kahvihuoneessa ja kukaan ei kysy multa mitään. Jos minä sanon jotain niin siihen ei aina edes vastata. Mistä ihmeestä se johtuu että jopa joku sama vitsi minun kertomana ei naurata ketään mutta toisen tyypin kertomana sama asia saa ison reaktion. Olen opetellut smalltalkia ja rennompaa vitsin heittämistä mutta mun seuraa ei silti haluta :((

Tunnistan ripustautujan!

Yrität olla oikein ystävällinen ja muut hoksaavat välittömästi, että mikä tahansa ystävällinen ele suuntaasi aiheuttaa sen, että sinusta ei pääse eroon. Helpompi pitää suhteet viileänä ja yliammatillisena, koska muuten olet ovikelloa soittamassa lauantaiaamuna olettaen, että se smalltalkiksi tarkoitettu "käyn lenkillä aina lauantaisin" olikin kutsu sinulle tulla mukaan.

Mullakin samanlainen tunne. Osan kanssa juttu luistaa ihan ok, mutta suurimmaksi osaksi tunnen olevani ulkopuolinen. En jaksa juorukerhoja enkä väkisin ala ystävystyä. Monet työkaverit on hyvin erilaisia persoonia mitä itse olen. Työni on sosiaalista niin en jaksa ylläpitää enää sosiaalisuutta työkavereihin. Mielestäni riittää, että omaa perus käytöstavat ja työt hoituu kaikkien kanssa. Ei väkisin tarvi ylin ystävä olla. Muu elämä ja sosiaaliset kontaktit on sitten työn ulkopuolella. Ja silloinkin viihdyn hyvin itsekseni.

Minulla myös on aina ollut sama tilanne. Olen ollut useammassa työpaikassa ja aina tunnen itseni ulkopuoliseksi. Olen hyvä kuuntelija, mutta en osaa heittää pinnallista läppää tai kertoa vitsejä. Joku tuolla aiemmin sanoi, että "ei saa antaa mennä ihon alle" , mutta töissä on tosi surullista olla, kun ei kuulu porukkaan. Tunnen itseni vähemmän yksinäiseksi yksin kotona, kuin työpaikalla työkavereiden seurassa.

Työpaikalla kannattaakin koko ajan miettiä, miltä minusta tuntuu. Ne muut ovat siellä töissä, eivät sinua viihdyttämässä.

Itsellä sama juttu, kunnes alkoi riittää ja v*tuttamaan kunnolla se ainainen kaverittomuus ja ujous. Peruskoulussa ei kavereita, ensimmäisen amiksen tutkinnossa ei kavereita. Olin aivan järkyttävän ujo ja sosiaalisesti ahdistunut. Sitten opiskelin toisen amistutkinnon 20 vuotiaana, ja aloin pikkuhiljaa jutella muiden kanssa enemmän ja enemmän ja sain jopa kavereitakin. Pääsin ujoudesta suurimmaksi osaksi ja nyt tunnen oloni henkisesti vapaaksi ujouden kahleista, nyt ystävystyn ja juttelen helposti tuntemattomienkin kanssa. Opin sen, että jos on oikeasti todella vaikeaa avata suutaan, niin lopeta välittäminen siitä mitä sanot, sano vain jotain. Ihan sama mitä sanot, älä mieti liikaa (ei nyt kuitenkaan mitään ilkeyksiä). Ja sano heti kun sinulla tulee mieleen jotain sanottavaa, älä odota sen sanomista, se pahentaa asiaa ja sitten et sanokaan mitään. Pakota itsesi sosiaalisiin tilaisuuksiin. Tuntuu vaikealta sillä hetkellä, mutta myöhemmin helpottuu ja kiität itseäsi. Kuulostaa kliseiseltä, mutta älä odota että joku tulee puhumaan sinulle, aloita itse keskustelu. Tämän opin itsekin kantapään kautta.

Vierailija kirjoitti:

Minä myös! Mutta minäkin olen sitä mieltä että ei siellä töissä ollakaan väkisin ystävystymässä vaan tekemässä ne päivän työt ja sen jälkeen aina oman elämän pariin =)

Mitä oikein halusit sanoa? Sitäkö, ettet osaa, etkä edes halua osata asettua sellaisen ihmisen asemaan, joka kuitenkin haluaisi kuulua työporukkaan? Nimittäin sinun kommentista ei ole apua sellaiselle, joka noin toivoo, etkä tuonut mitään ratkaisua ap:nkaan tilanteeseen. 

Minä ainakin pystyn ymmärtämään, että moni toivoo kuuluvansa työporukkaan, etenkin jos siinä "omassa elämässä" ei tapaa edes sen vertaa ihmisiä kuin töissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä myös! Mutta minäkin olen sitä mieltä että ei siellä töissä ollakaan väkisin ystävystymässä vaan tekemässä ne päivän työt ja sen jälkeen aina oman elämän pariin =)

 

 

Mitä oikein halusit sanoa? Sitäkö, ettet osaa, etkä edes halua osata asettua sellaisen ihmisen asemaan, joka kuitenkin haluaisi kuulua työporukkaan? Nimittäin sinun kommentista ei ole apua sellaiselle, joka noin toivoo, etkä tuonut mitään ratkaisua ap:nkaan tilanteeseen. 

Minä ainakin pystyn ymmärtämään, että moni toivoo kuuluvansa työporukkaan, etenkin jos siinä "omassa elämässä" ei tapaa edes sen vertaa ihmisiä kuin töissä. 

 

Työporukkaan ei voi kuulua, jos koko ajan haluaa kokea olevansa ulkopuolinen. Ei työporukka ole mikään ystävien salaseura, se on erilaisten ihmisten ryhmä, jolle on yksi ainoa yhteinen nimittäjä eli työ. Siellä ei olla siksi, että yksinäinen saisi kokea olevansa ryhmän jäsen, siellä ollaan töissä ja työ liittää osaksi porukkaa. Jos ei osaa työtään tai ei ymmärrä muiden työn suhdetta omaansa, on hurjan hankala olla osana ryhmää, joka omasta mielestä näyttää olevan kaveriporukka. Oikeasti he ovat heterogeeninen työporukka, johon jokainen kuuluu, vaikka miten haluaa kokea, että ei kuulu.

Vierailija kirjoitti:

Joo, nuorempana ehkä tunsin olevani ulkopuolinen töissä, ja huomasin hyvin pian, että tätä taukoseurustelua käytettiin myös tarkoituksellisesti osoittamaan, kenen kanssa haluttiin olla, ja kenen kanssa ei. En lähtenyt siihen mukaan ollenkaan, vaan osasin käydä yksinkin, tai jonkun muun sellaisen kanssa, joka ei tähän ydinporukkaan kuulunut. Nykyään asia on toisin, kun on paljon uusia työkavereita ja uudet taukotilat, eikä mennä kauas työpisteeltä. Ollaan sen kanssa, joka siellä sattuu olemaan. Tuollainen porukkaan kuuluminen on vähän sellainen juttu, että jos kemiat eivät täysin kohtaa, voi joutua pettymään usein, kun joku yrittää pudottaa pois. 

Juu taukotila ja aikataulu tekee paljon kun itsekkin aiemmassa työpaikassa sai mennä tauolle eri aikaan kun on sopiva sauma. Nyt tauot on tosi tarkkoja ja siellä on sitten ketä on. Hyvin usein ollut tämä kuppikunta joka hylkii ja syrjii niitä ketkä ei juoruihin lähde mukaan. Itsekkään en juoruihin lähde joten tauot on tosi kiusallisia. Onneksi on musiikkia

En halua kuulua työporukkaan, joka on ihan tolloa.

Ei minullakaan oikein ole töissä kavereita kuin silloin tällöin, kun siellä käyn aika harvoin. Ei ole muitakaan kavereita, mutta hengailen netissä nimettömänä. Onneksi on netti.