Lue keskustelun säännöt.
Jään aina ulkopuoliseksi työpaikalla
20.12.2014 |
Olen ujo ihminen ja luonteeltani enemmän kuuntelija kuin tarinankertoja. Jokaisessa työpaikassani tähän mennessä olen jäänyt ulkopuoliseksi. Suurimmassa osassa paikoista on työntekijöillä ollut todella hyvä ryhmähenki ja käsittääkseni osa olivat hyviä ystäviä keskenään ihan työpaikan ulkopuolellakin. Minun jälkeenikin tulleet työntekijät ystävystyivät nopeasti muun porukan kanssa, joten minun "uutuuteni" ei ollut tässä se tekijä, miksi jäin ulkopuolelle. Kai minusta vaan huokuu sellainen ujous ja outous. Yritän toki käyttäytyä töissä normaalisti, mutta silti vaan jään ulkopuolelle. Olen jokaisessa paikassa ottanut lopulta lopputilin, koska en ole tykännyt mennä töihin olemaan ulkopuolinen. Joka päivä tuntui kuin olisi istunut hiljaa tiiviin ryhmän keskellä häiriten muiden hauskoja juttuja.
Jo opiskeluaikana jäin porukasta ulos enkä ystävystynyt kenenkään muun kanssa. Yliopistolla sen vielä jotenkin kesti, kun siellä oltiin niin eri ihmisten kanssa joka luennolle eikä tarvinnut olla missään porukassa ulkopuolisena. Mutta jotenkin nyt töissä minua vaan yksinkertaisesti hävettää olla se hiljainen hiiri, joka ei kuulu joukkoon.
Olenko ainoa vai onko muilla tällaista porukan ulkopuolelle jäämistä työpaikalla?
Kommentit (53)
Valitettavasti tämä on tuttua minullekin. Iän myötä olen oppinut vain keskittymään työhön ja olenkin jättänyt kaiken ylimääräisen juttelun vähemmälle.
Olen hyvä kuuntelija, kiltti ja muut huomioon ottava.
Myös vapaa-ajalla ystävät ovat vuosien varrella vaihdelleet. Monen kanssa yhteydenpito loppuu, kun toinen ei enää olekaan kiinnostunut viettämään aikaa kanssani.
Miesten keskuudessa olen aina ollut suosittu ja vientiä on riittänyt.
Joskus vain toivoisin, että olisi vientiä myös ystävyydessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama. Olen aina jäänyt loppujen lopuksi työyhteisön ulkopuolelle. Olen ollut tarkka etten juorua ja kutsun esim. teatteriin tai kahville kun joku haluaa mennä ulos. Baareissa tietysti nuorempana. Ei auta. Ilmeisesti aina ulkopuolinen. Tämä haittaa jo niin paljon etten enää yritä ystävällisyyttä ja juttelua enempää, en tuppaudu enkä tuputa mitään. Maalaan ja luen tosi paljon, siihen tyydyn ettei tarvii kaivata seuraa.
Tänään tuntui pahalta, kun tajusin että pitkäaikainen hyvä ystäväni ei ole omasta aloitteestaan ollut kanssani juurikaan tekemisissä viimeiseen puoleen vuoteen. Silloin tällöin viestitellään ja nähdäänkin jos sitä kysyn, mutta hän itse ei enää pidä oma-aloitteisesti yhteyttä.
Joo, nuorempana ehkä tunsin olevani ulkopuolinen töissä, ja huomasin hyvin pian, että tätä taukoseurustelua käytettiin myös tarkoituksellisesti osoittamaan, kenen kanssa haluttiin olla, ja kenen kanssa ei. En lähtenyt siihen mukaan ollenkaan, vaan osasin käydä yksinkin, tai jonkun muun sellaisen kanssa, joka ei tähän ydinporukkaan kuulunut. Nykyään asia on toisin, kun on paljon uusia työkavereita ja uudet taukotilat, eikä mennä kauas työpisteeltä. Ollaan sen kanssa, joka siellä sattuu olemaan. Tuollainen porukkaan kuuluminen on vähän sellainen juttu, että jos kemiat eivät täysin kohtaa, voi joutua pettymään usein, kun joku yrittää pudottaa pois.
Mulla ei töissä ole tuommoista koettuna, mutta harrastuksissa ja kouluissa. Mä oonkin kironnut olemassa oloani. Harrastuksenikin oon lopettanut ulkopuolisuuteni takia.
Hirveä tunne tuntea itsensä ulkopuoliseksi. Sitten kun on tämmöisiäkin tölväisyjä ollut:
"Mee sinne omien kavereittesi joukkoon"
"Me unohdettiinkin sut" (kun opiskelupaikka vaihtui)
M30
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä jään aina kaikkialla. Koulussa olin aina kolmas pyörä, opiskeluaika oli niin rikkonaista etten tutustunut paremmin keneenkään. Työelämässä jäin aina ulos, koin suoraa kiusaamista ja minusta tuli vetäytyvä. Nyt olen vain kotona enkä tapaa ketään.
Entiset kontaktit tuntuu tippuvan ja hiipuvan vaikka mitä tekisi. Töistä ei ystäviä tule. On tulossa vanhuus, jossa liikun yksin, luen yksin, reissaan yksin ja varmaan kirjoitan jotain itseni iloksi. Puutarha varmaan laitettava. Tässä on tylsää se, ettei ole ketään kenelle pitäisi kekkereitä. Seurassa ihmiset kikattavat jutuilleni, sanovat hauskaksi ja ihanaksi, kyselevät lisää ja kaikkea sellaista. Mutta sitten ei mitään. En tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On tullut sellainen fiilis muutaman kymmenen vuoden aikana, että jos ei kiinnosta juoruilu, toisten valintojen äimistely ja ylipäänsä asioiden suurentelu, niin jää kyllä ulkopuoliseksi. Tämmöinen ihminen kuin minä ei voi tätä ystävällisyydellä tai persoonallisilla jutuilla korjata. Pitäisi olla samalla tasolla, ei saa olla liian eri.
En yhtään tiedä mikä mussa on vikana, mutta jään ulos erilaisista piireistä. Osaan jutella, aloittaa jutustelun, tykkään eri ikäisistä ihmisistä ja todellakin olen suvaitsevainen. Tuntuu että mua pidetään jotenkin naurettavana. Olen paljon hiljaisempi kuin luontaisesti olisin. Annan tilaa, mutta ei se toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaveriton tilanne jo vaikka kuinka monta vuotta. Missä ihmeessä ne kaikki muut samanlaiset on, jotka jaksaisi ja kaipaisi kavereita? Iso osako näyttelee, että on tärkeä elämä meneillään eikä ehdi? Minusta ei olisi mitään vikaa siinä, että suoraan voi sanoa koettavansa pärjätä yksinäisyyden kanssa.
En olisi koskaan uskonut kuinka ohuita ihmiskontaktini ovat perhettä lukuunottamatta. Peiliin olen koettanut katsoa, mutta ihan koko vikaa tai ratkaisua ei sieltä löydy. Oikeeasti aika hirveetä ja tiedän mihin tämä johtaa: todella yksinäiseen vanhuuteen töiden jälkeen. Opiskelen suurelta osin sen vuoksi, että voin eläkkeellä ohjata kursseja ja siten tavata ihmisiä lähelläni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos, kun olette kirjoittaneet kokemuksianne, voin paljolti samaistua niihin. Itse koen liian usein olevani ulkopuolinen, liian outo, parhaiten yleensä tulen juttuun itseäni vanhempien kanssa.
Töissä kuitenkin sulaudun joukkoon, kaikkien työpanos on tärkeä.
Minä taas olen aaina ollut ulkopuolinen sisarus sarjassamme.Meitä oli 9 ja jäljellä enää minä ja 2 siskoani. .Sama jatkuu yhä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aivan kuin minun kirjoittamaani. Hetkittäin tosin koen, että olisin osa porukkaa, kunnes taas huomaan, että ei se niin ollutkaan. En osaa puhua mitään pintaläppää, ja sen takia koen, että minua vähän kuin "pelätään" kun olen "niin syvällinen".
Multa taas on kysytty kaikkien kuullen yksityisasioita ja en niitä halua puhua. Tän takia vältellään sitten jne
Vierailija kirjoitti:
On vaikeaa ystävystyä nykyään, ei siitä mihinkään pääse. Tutut ja kaverit ihan hujan hajan maailmalla, ei pysyvää työyhteisöä. Samassa kaupungissa ei ketään kenelle soittaa tai tehdä jotain yhdessä. Vain perhe. Kaipaan aika paljon aikaa kun kirjoitettiin kirjeitä lapsena ja sitten vaikka kesällä nähtiin. Oli läheisempiä suhteita ja tiesi toisesta ajatuksia ja taustoja.
Juu ja nykyään some on vielä lisännyt sitä että on kuppikuntia joissa sovitaan juttuja ja ihmiset näkee vähemmän. Olen koittanut jutella työkavereille uudessa paikassa mut kohtelevat kuin ilmaa. Mut varmasti ymmärretään väärin kun en ole aina äänessä. Osaan smalltalkkia mut mulle ei vastata kunnolla takas
Minäkin haluaisin sisätöihin jo näin +60-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Minä jään aina kaikkialla. Koulussa olin aina kolmas pyörä, opiskeluaika oli niin rikkonaista etten tutustunut paremmin keneenkään. Työelämässä jäin aina ulos, koin suoraa kiusaamista ja minusta tuli vetäytyvä. Nyt olen vain kotona enkä tapaa ketään.
Lohduttavaa kuulla että muitakin ulkopuolisia. Mulla on syvälliset jutut enkä viihdy lapsellisten aukuisten seurassa. Mulle on juoruttu ja puhuttu muista selän takana mut en ole lähteny mukaan niihin juttuihin. Se sitten johtanu siihen että mulle ollaan ystävällisiä mut ei puhuta yhtään enempää. Kyllä masensi taas viikonlopun jälkeen töihin mennä kun kollegat puhuu jotain insidejuttuja ja tsemppaa toisiaan. Mulle puhutaan usein vaan kun jotain kommentoitavaa työstä
Aika moni täällä siis näyttää kokevan samalla tavalla ulkopuolisuutta työpaikalla. Ei ole harvinaista eikä epänormaalia ollenkaan. Mulla on vähän päinvastoin. Tiimin esimies haluaa rakentaa kaikkia osaksi tiimiä ja monet työntekijät ovat kiinnostuneita asioistani ja olemaan vuorovaikutuksessa kanssani. Minua ei taas tämä vuorovaikutus työpaikalla kiinnosta enempää kuin välttämätöntä, jotta työt tulee hoidettua. Aika paljon mulla onneksi onkin myös ihan itsenäisesti hoidettavia töitä..!
Vierailija kirjoitti:
Entiset kontaktit tuntuu tippuvan ja hiipuvan vaikka mitä tekisi. Töistä ei ystäviä tule. On tulossa vanhuus, jossa liikun yksin, luen yksin, reissaan yksin ja varmaan kirjoitan jotain itseni iloksi. Puutarha varmaan laitettava. Tässä on tylsää se, ettei ole ketään kenelle pitäisi kekkereitä. Seurassa ihmiset kikattavat jutuilleni, sanovat hauskaksi ja ihanaksi, kyselevät lisää ja kaikkea sellaista. Mutta sitten ei mitään. En tajua.
Muakin sanotaan hauskaksi kahden kesken jne mut mulle ei jutella silti. Olen autismin kirjolla joten pitkään katsekontakti ahdistaa mutta olen opetellut sitäkin. Usein mulle on myös vaikeaa hypätä mukaan keskusteluum ja stressaannun siitä kun yhtäkkiä kysytään jotain liian henkilökohtaista jne. Työporukka vähän kummallinen nykypaikassa
On vaikeaa ystävystyä nykyään, ei siitä mihinkään pääse. Tutut ja kaverit ihan hujan hajan maailmalla, ei pysyvää työyhteisöä. Samassa kaupungissa ei ketään kenelle soittaa tai tehdä jotain yhdessä. Vain perhe. Kaipaan aika paljon aikaa kun kirjoitettiin kirjeitä lapsena ja sitten vaikka kesällä nähtiin. Oli läheisempiä suhteita ja tiesi toisesta ajatuksia ja taustoja.