Pitäiskö mun mennä jonnekin terapiaan tms?

Olen asumuserossa miehestäni. Rakastan häntä yhä ja paljon, kuten hänkin minua. Asumusero on tuntunut hyvältä, lähinnä lomalta ja taas se puoli kun hoidan kaikki lapset yksin niin on toki raskaampaa näin, mutta mieli on lomalla.

Mieheni ei ole ollut tahallaan kaikessa hankala, hänellä on vaikea ADD eikä ole saanut hoitoa asianmukaisesti, tämä on ollut aina Suomessa ongelma kun hoitoa tarvitsee etsiä kiven ja kannon alta ja maksaa hunajaa alan ainoalle ammattilaisille, jotka tietää mitä tekevät.

Välillä rahat loppui kesken, sillä noita korvauksiakin on pistetty välillä jäähylle jolloin mieheni on maksanut lääkkeet ilman korvauksia ja tuolloin ne maksaa 10e/pvä! Töihin meneminen on ollut vaikeaa sillä mieheni on pelännyt koko ajan, että jonkinlainen katkos hoidossa aiheuttaa sen, että menettää hyvän työpaikan, masentuu ja taas on entistä vaikeampaa katsoa tulevaan.

Minä itse olen rohkeampi ja menisin vaan töihin, tarpeentullen kertoisin tilanteestani avoimesti ja sen kuinka paljon työpaikka minulle merkitsee.

Mutta mulla ei olekaan add:ta...

Nämä aiheutti meille riitoja ja erimielisyyksiä, vaikka ymmärsin miestäni, mulla ei ollut aina voimia ymmärtää ja silittää päästä. 

Kun multa on voimat loppuneet ja olen puhunut anopille, joka ensin ymmärsi minua, mutta vuosien myötä unohti kai miltä se oikeasti tuntui ja alkoikin arvostelemaan minua. Olen kokenut, että olen yksin. Meillä on 2 yhteistä lasta ja 3 on edellisestä avioliitostani, minulla on myös monia perussairauksia mitkä rajoittaa minun auttamis-mahdollisuuksiani. Joskus myös, tottavie, toivon, että minua autettaisiin, mies hemmottelisi enemmän.

Hän on melko romanttinen ja herkkä luonne, lapset on hänelle kaikki kaikessa.

Hän  sai myös työpaikan ja hoitonsa alkuun, nyt saattaisi olla seesteisempää edessä, mutta en meinaa osata luottaa enään.

Asun vuokralla määräaikaisesti ja ollut pakko etsiä asuntoa, mielellään sellaista missä voitaisiin asua vuosia ja läheltä voisi myöhemmin ostaa asunnon omaksi. Nyt löysin sellaisen, mutta entisestä kotikaupungistamme. En voi jäädä tähänkään ja minun pakko laskea varman päälle, että saan edes hiukan apuja kun joudun kuitenkin kohta isoon leikkaukseen, enkä pääse hetkeen liikkumaan kunnolla.

Nyt mulla on iso päätös edessä. Muutto on tehtävä, mutta annanko miehen muuttaa mukana? Edistystä on tapahtunut, mutta työpaikka hänellä jäisi pääkaupunkiseudulle. Hän itse tahtoisi mukaamme ja itkee kuinka ei tahdo meitä menettää, eikä se itsestäkään kivalta tuntuisi. Hän on hyvä isä lapsille.

Mutta kuinka paljon ja kuinka kauan minun on jaksettava antaa mahdollisuus?

Kupissa painaa se, että ihan kaikelle mies ei vaan voi mitään vaan sairaus aiheuttaa paljon, ilman lääkkeitä ja niiden kanssa taas nuo taloudelliset ongelmat.

Tuntuisi pahalta erota lopullisesti sairauden takia, toisaalta ei minunkaan voimavarani pitkälle enään  kanna. Sairaus aiheuttaa impulsiivisia tekoja miehelle silloin kun hoito ei ole kunnossa, puheetkin on impulsiivisia ja joskus melko loukkaavia. Pyytää kyllä anteeksi ja häpeää itseään. Tämä taas tekee niitä itsetunto-ongelmia. Väkivaltaisia piirteitä hänessä ei ole Vaan hellempää miestä saa etsiä.

Mies majailee kaverillaan ja on etsinyt asuntoa itselleen, mutta pääkaupunkiseudulta sitä on vaikea löytää ja toisaalta on koko ajan odottanut, että antaisin tulla takaisin kotiin.

Mun varmaan tarttee mennä juttelemaan jollekin puolueettomalle taholle yksin. Tämä on sen vuoksi hassu tilanne, että hyvinkin tiedostamme missä mättää ja tahtoisimme niiden eteen tehdä, mutta nuo hoitoasiat eivät ole meistä itsestämme aina kiinni.

Neuropsykiatreja jotka aiheesta todella tietää on harvassa, vain muutama koko Suomessa ja jonot valtavat. Rahalla saa ja mopolla pääsee, mutta ensin tarvitsisi olla hoito ok, jotta saisi töistä rahaa ja sitten hoitoa, ilman hoitoa taas hankalaa aloittaa työt.

Missä kulkee raja, että on luovutettava?

Onhan jotkut puolisonsa omahoitajiakin. Hitsi kun olisi itse edes terve niin jaksaisin eri tavalla.

Jos ottaisin miehen mukaan niin en voi enkä uskalla ottaa häntä heti kirjoille sillä. Jos en jaksa niin hän ei lähde suosiolla vaan yrittäisi puhua mua ympäri ja piinaisi kuinka hänen elämänsä loppuu siihen jos jää yksin.

Minua taas raastaa ajatuskin siitä jos kuvittelen hänet jonkun toisen kanssa.

Enkä koe olevani läheisriippuvainen, olen vaan liiankin sinnikäs tekemään kaikkeni avioliiton eteen, samoin mieheni, mutta hänelle taidan olla myös äiti.

nyt mun on jatkettava aamupuuhia, mutta olisi kiva saada neuvoja, ehkä vastaavia kokemuksia luettavaksi. Miten olette selvinneet ja mitä ehdotatte?