Lue keskustelun säännöt.
Kaksisuuntaisesta kärsiviä?
08.10.2013 |
Onko täällä tai onko teidän perheessänne ketään bipolaarista? Itselläni diagnosoitu tämä viisi vuotta sitten, sitä ennen tätä luultiin pelkäksi masennukseksi. Edellisestä maniasta on siis aikaa jo yli neljä vuotta js lääkkeitäkään en oöe enää syönyt tuosta maniasta selvittyäni. Nyt pienen kriisin seurauksena mania puhkesi taas, sitten romahdin ja ilmeisesti nyt alkamassa taas uusi mania. Pitäisi siis aloittaa lääkitys uudestaan ja en todella sitä haluaisi... Syöttekö lääkkeitä jatkuvasti vai kausittain? Onko vuosien tasaisia aikoja vai vaihteleeko mania ja masennus jatkuvasti? Itse en koe olevani masentunut lainkaan mikä tässä hämmentääkin... Tunteet aivan sekaisin ja pitäisi vielä töissäkin pystyä olemaan ja keskittymään...
Kommentit (7)
Miehellä epäillään jotakin tällaista, kartoittaminen ja diagnoosin tekeminen on vielä ihan kesken. Hänellä voi myös olla aidosti jakaaantunut persoonallisuus. Vihdoinkin asioille on alkanut löytyä selityksiä. Pelkästään jo ajatus siitä, että vaihtelevilla "persoonilla" voisi olla jokin NIMI, helpottaa koko perhettä.
Hänkin on turhaan kokeillut masennuslääkettä, josta kaikkí meni vain pahemmaksi. Hänellä on ollut matkan varrella väkivaltaisuuttakin ja ihan kohtuutonta käytöstä, josta ei oikeastaan muista jälkeenpäin mitään. Kun on "normaali ja oma itsensä", on kauhen surullinen ja pahoillaan ja kärsii siitä, että ei osaa kontrolloida itseään.
Kun tähän on nyt ruvettu kiinnittämän huomiota ja hän käy terapiassa, elo on rauhoittunut. Hän kuuntelee myös minua, kun sanon että uusi "jakso" taitaa taas olla alkamassa. Analyysini eivät siis loukkaa, vaan hän kokee ne avuksi. Olemme kohtapuoliin menossa yhteiselle käynille hänen terapeuteilleen. He tahtovat kuulla miten minä koen tai millaisista merkeistä näen miten hänen vointinsa muuttaa aina suuntaa. MInun nähdäkseni hänellä tuota aaltoliikettä on aina, vuodesta toiseen. Luultavasti ollut koko hänen elämänsä. Vaimona olen oppinut elämään sen kanssa. Lapset ovat jo niin isoja, että heille voi rehellisesti sanoa, että iskällä on vähän hankalampi jakso nyt, ei jaksa keskittyä kaikkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä juttu että tuet miestäsi, oma mieheni kun ei pysty ymmärtämään sairauttani lainkaan. Viimeksi sanoi mulle että "ota itseäs niskasta kiinni" kun sanoin että mulla on nyt huono hetki (itkeskelin kun olin unohtanut yhden pikkujutun).Ei vaan tajua, kuulemma lääkkeiden vaikutuskin on ihan placeboa... Todella raskasta tuollainen.
Olen myös nro kaksi huomannut omasda äidissäni bipo-piirteitä, ja pohtinutkin tulisiko tämä sieltä. Mukava kuulla, että olet selvinnyt ilman lääkitystä jo pitkään. Meneekö sulla nopeasti ohitse nuo fiilikset siitä ettei kaikki ole ok?
Miehen tukeminen on nyt helpompaa, kun tiedän ettei hän vain voi itselleen mitään välillä, vaikka kuinka yrittäisi. Monta vuotta ollut raskasta, pakko myöntää... Koko ajan on joutunut olemaan vähän ilmapuntarina, katalysaattorina, tuntosarvet sojossa sen suhteen missä mennään. Kun miehellä on ollu hankalaaa, olen minä ollut se jolle jää vastuu silloin mm. lasten hyvinvoinnista tai talon pitämisestä pystyssä. Mutta kun minä ymmärrän häntä paremmin ja hän itseään, niin myös minulle on auennut enemmän tilaa hengittää.
Voin sanoa, etten aina jaksa! Voin sanoa, että olen uupunut tarkkailemaan, voin olla itsekin joskus vihainen hänen siitä loukkaantumatta. Psyykkisesti sairaan tai erilaisen ihmisen puolisona on aika raskasta olla, mutta osaan nyt hakea henkireikää myös itselleni. Tarvitsen välillä kuulijaa, jolle voi olla vain itsekäs ja ottaa huomioon vain omat tarpeeni.
Miehen ei kuulu parantaa minua, haen sen tuen ammattilaisilta. Myöskään minä en ole hänen terapeuttinsa. Opettelemme vain elämään tämän asian kanssa.
Menee ohi kun kaikki on hyvin, mutta sen huomaa että kaikki ei ole hyvin heti kun sattuu joku pieni vastoinkäyminen....
Äitini on bipo, diagnosoitu yli nelikymppisenä noin 10v sitten. Sinänsä outoa, eikös tämä sairaus yleensä ilmene jo parikymppisenä? Tietääkseni jatkuva lääkitys, määriä vain muuteltu. Muuten ehkä olisikin ok ellei olisi alkoholisoitunut osittain tän sairauden takia. Alkoholismi on kuulemma yleistä bipoilla. Michael Douglaskin erosi ilmeisesti kun bipo Catherine Zeta Jones ei hallinnut juomistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.10.2013 klo 18:48"]
Äitini on bipo, diagnosoitu yli nelikymppisenä noin 10v sitten. Sinänsä outoa, eikös tämä sairaus yleensä ilmene jo parikymppisenä? Tietääkseni jatkuva lääkitys, määriä vain muuteltu. Muuten ehkä olisikin ok ellei olisi alkoholisoitunut osittain tän sairauden takia. Alkoholismi on kuulemma yleistä bipoilla. Michael Douglaskin erosi ilmeisesti kun bipo Catherine Zeta Jones ei hallinnut juomistaan.
[/quote]
Tietämys ollu vähän eri luokka 20v sitten, siksi bipo-diagnoosit räjähtäny käsiin viime vuosina kun siitä in opittu lisää ja sitä opitaan tunnistamaan.
Itselläni diganosoitiin bipo kun olin 22v, kun jälleen kerran jouduin vatsahuuhteluun lääkkeiden yliannostuksen jälkeen, mutta jo parin päivän jälkeen ramppasin koko yön kansliassa selittämässä mm. että jos vain kertovat missä heillä on hoitotarvikkeet niin voisin kyllä vaikkapa vaihtaa huonekaverin katetripussin ja vastaavaa.....
Elämä oli ollut vuoristorataa vuosia, kotikylässä jo luultiin että vedän huumeita kun olin niin outo.
Välillä arvoton ja valmis kuolemaan, välillä Jumala ja kuolematon....
Nyt olen ollut ilman lääkkeitä jo 3v, ja luulen että pärjään hyvin.
2 lasta olen saanut, välillä pelkään että lähteekö homma lapasesta, mutta täällä olen pysynyt toistaiseksi.
HUomaan kyllä välillä että kaikki ei ole ihan kunnossa, ja mietin itsekin pitäisikö ruveta syömään lääkkeitä taas, mutta haluaisin nyt imettää vielä hetken kun vauva on vasta 5kk....
Äidilläni diagnosoitiin bipo nyt pari vuotta sitten, ja se selittääkin paljon. En halua lapsilleni samanlaista lapsuutta.