Nyt se sitten tuli, masennus?

Ennen ajattelin, että olen onnekas ja saanut paljon elämältä, kaiken mitä toivoin ja enemmänkin. Läheiseni masentui ja olen tukenut häntä paljon, se on vienyt todella energiaani. Nyt huomaan, että olen itse alamaissa. Masentunut on mennyt parempaan kuntoon,mutta edelleen on huolta ja yritän auttaa. Omat mieialani ovat riippuvaisia toisen tilanteesta ja jatkuvasti yritän pahaani. Mutta kun en enää jaksa ja olen ihan loppu. No, ajattelen, että pakko viedä elämää eteenpäin ja velvollisuus perhettä kohtaan on jaksaa.. Ja jaksan tietyllä tavalla, mutta sisälläni on harmaus ja apeus... Jossain vaiheessa jaksoin rukoilla ja se tunuti auttavan, sitäkäänen enää oikein jaksa.. Onko tällainen tuttua kenellekään.