Te jotka olette vieneet(olleet) lapset(lapsena) hoitoon alle yksivuotiaana!

Täällä on varmaan muitakin 60-70-luvun lapsia, jotka on viety hoitoon 6 vkon tai 2-3 kk iässä. Mitkä teidän kokemukset on?

Mulla on kolme lasta ja kaksi nuorinta ovat menneet kodin ulkopuolelle hoitoon 8 kk ikäisinä. Ihan tavallisia nuoria ovat, menestyvät hyvin koulussa ja muutenkin ovat kivoja ja fiksuja ja ihan samanlaisia lapsia kuin nuorin joka meni hoitoon 1,5 vuoden iässä. Eipä näytä vaikuttaneen mitenkään äiti-suhteeseen, vanhin eli 17-v kävi äsken tuossa suukottamassa ja halaamassa ja nauramassa, että etpäs arvaa mitä saat äitienpäivälahjaks.

Hei lisää kokemuksia :)

Olin kotihoidossa esikouluikäiseksi asti ja minusta tuli arka lapsi ja epäkypsä aikuinen, joka on vielä aikuisiällä henkisesti riippuvainen vanhemmistaan. Lukiokaverini oli yh-äidin ainokainen ja joutui hyvin pienenä vauvana päiväkotiin. Hänelle ei tullut mitään traumoja ja välit äitiin ovat lämpimät aikuisenakin.

Oon kotiäidin lapsi, joka on 4-vuotiaana mennyt tarhaan (3h päivässä muutaman kerran viikossa), kuten myös kolme sisarustani. Ollaan saatu parhaat puolet molemmista, eli vanhempi koko ajan kotona ulottuvilla ja sen yht. n. 9h viikossa opittu mm. sitä seurassa leikkimistä jne tarhassa. Mun mielestä ihan paras yhdistelmä, toivon että mulla varaa omien lasten kanssa tehdä samoin!

Oon kotiäidin lapsi, joka on 4-vuotiaana mennyt tarhaan (3h päivässä muutaman kerran viikossa), kuten myös kolme sisarustani. Ollaan saatu parhaat puolet molemmista, eli vanhempi koko ajan kotona ulottuvilla ja sen yht. n. 9h viikossa opittu mm. sitä seurassa leikkimistä jne tarhassa. Mun mielestä ihan paras yhdistelmä, toivon että mulla varaa omien lasten kanssa tehdä samoin!

Itse menin 1v 2kk-ikäisenä päiväkotiin (tosin taisin jo 1,5-vuotiaana jäädä sieltä pois äitini seuraavan äitiysloman vuoksi), ja olen läheinen äitini kanssa. 

itse olen 76 syntynyt, olin kotona kunnes 6 vuotiaana esikouluun menin. kotona oli täti hoitamassa meitä minua ja veljeäni.hyvät välit.

oma lapsi 3 vuotiaana tarhaan.

Äitini oli yh, ja silloin äitiysloma kesti hiukeat 3kk, joten olen ollut pelastusarmeijan seimessä hoidossa parikuisesta alkaen. Vaikka hoidossa päivät olinkin, olikin äitini sitten kaiken muuan ajan kovin tiiviisti kanssani.

Mulla on ainakin aina ollut erittäin hyvä ja läheinen suhde äitiini, myöhemmin sitten sain isäpuolen, jonka kanssa olen myös viihtynyt hyvin.

Hiukan alle yksivuotiaana hoitoon. Ei mulle sen kummempia traumoja tullut. Äiti ja iskä on läheisiä edelleen :)

Mut on aikanaan viety 70-luvulla hoitoon 3 kk iässä. En ole koskaan ollut läheinen äitini kanssa ja parisuhteissa minulla on aikuisena ollut kova jätetyksi tulemisen pelko. Olen jopa nuorena roikkunut väkivaltaisessa miehessä, koska olen pelännyt yksinjäämistä...:( Olen miettinytkin noita kiintymyssuhdeasioista ja niiden vaikutusta myöhemmin elämässä...

[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 14:16"]

Onko vaikuttanut äidin ja lapsen väliseen suhteeseen miten? Osaatko arvella, onko kiintymyssuhteessa käynyt jotain sen seurauksena? Millainen lapsi nyt? Kertokaa lapsen ikä!

Ja te, jotka olette olleet alle yksivuotiaana, koetteko äidin/isän teille läheiseksi, voitko luottaa heihin? Miten teillä muuten menee?

[/quote]

Et kysynyt tätä, mutta oma äitini oli kotona kunnes olin 8-vuotias, ja meillä ei todellakaan ole hyvät välit, ole koskaan olleetkaan.

Ei ne asiat ole niin yksinkertaisia, että kotona oleminen takaisi hyvän kehityksen, tai toisin päin.

Oma esikoiseni meni hoitoon 9kk iässä pph:lle, ja oli hoidossa 2-v asti, sitten kotihoidossa kouluikään asti. Meillä on oikein hyvät ja läheiset välit.

Vein nyt 15-v poikani hoitoon jo noin 9-kk ikäisenä, koska olin yh ja opintoni olivat sellaisessa vaiheessa, etten voinut olla pidempään käymättä koulua. Hän meni päiväkotiin, mutta sai onneksi "omahoitajan", työllistämistuella työllistetyn vanhemman, ihanan tädin.

Pojasta on kasvanut oikein fiksu tapaus, luokkansa parhaita koulussa, monta hyvää ystävää ja muutenkin oikein hyvä tyyppi.

No mun pojat on olleet 10 kk ja 1v kun menneet hoitoon ja molemmat ovat kyllä ns. "mammanpoikia" eli äiti on se tärkein ja sitä vaivataan joka asialla.. isi tulee sitten perässä jos äiti ei satu olemaan kotona. Halaillaan ja suukotellaan ja ollaan läheisiä. En näe mitään torjuntaa lasteni osalta vaikka ne "hylkäsinkin" hoitoon pienenä.

Mä olen itse mennyt 6kk vanhana tarhaan ja mulla on lämpimät välit molempiin vanhempiini edelleen..

Tätä ei kysytty, mutta ...Huoh, olen kotiäidin kasvattama, epäsosiaalinen, itsekäs, omahyväinen, muita huomioimaton ja pomottava. Opin tavaroiden lainaamisen muille vasta yli 30 v:nä oman lapsen synnyttyä :) Vein lapseni hoitoon 1,5 -vuotiaana perheen raha-asioiden ajamana. Jos minulla olisi rikas mies, olisin voinut pitää poikaa 3v:ksi kotona, mutta en pidempään.

Olen itse ollut päiväkodissa 9kk. lähtien. Lapseni ovat olleet 1v. ja 1v 4kk. lähtien. Kivittäkää vaan, mutta uraa tehtiin ja veroja maksettiin...

Olen todella läheinen äitini ja isäni kanssa, meillä on hyvin tiiviit  perhesuhteet. Näemme toisiamme useasti viikossa ja heistä ollut apua myös lastenhoidosssa. En koe kokeneeni mitään "pahaa", toisaalta en tiedä muustakaan. Päiväkotiaikoja muistelen lämmöllä, oli ihanat hoitajat, kaverit, paljon puuhaamista ja peuhaamista.

Omat lapseni ovat teinejä ja olen joskus kysynyt tästä. No teinin vastaus; ihan kivaa ja mukavaa:).

En usko äitisuhteeni kärsineen siitä, että olen ollut hoidossa 2-3 kk ikäisestä asti (perhepäivähoito). Sitä on tietysti vaikea sanoa, mikä suhde olisi nyt, jos tilanne olisi ollut toisin. Olen ollut aina aika reipas ja omatoiminen ja omillani toimeentuleva.

Minulla on kaksi lasta, molemmat ovat menneet hoitoon n. 7kk iässä. Nyt lapseni ovat 8 ja 11vuotiaat  ja suhteet meihin vanhempiin ovat oikein läheiset ja hyvät.

Itse menin päiväkotiin 3vuotiaana ja minunkin suhde  vanhempiin on erittäin hyvä.

Äidilläni oli synnytyksen jälkeinen masennus ja minut vietiin hoitoon 5 kk vanhana. Vähän hankalat välit häneen on ja suhteissa minulla on vahvaa jätetyksi tulemisen pelkoa. Muuten olen elämässäni pärjännyt hyvin, kouluttautunut pitkälle ja menestynyt. Minusta kasvoi hyvn itsenäinen ja suorituskeskeinen ihminen, joka pärjää lähes kaikessa paitsi parisuhteissa.

Olen ollut päivähoidossa 2kk iästä saakka. Olin hoidossa myös viikonloppuna kellä milloinkin, kun vanhemmat viettivät nuoruuttaan. Lopullisesti itsenäistyin vuosia ennen täysi-ikäisyyttä, kun heitettiin kotoa. Välit vanhempiin ovat hankalat ja nuoruus oli täynnä päihdeongelmia ja masennusta. 

Nyt asiani ovat paremmin kuin koskaan uskalsin unelmoida, mutta olen pitänyt huolen, että lapseni saavat turvallisen lapsuuden ja kiintymyssuhteet. Hoitoon menivät perhepäivähoitajalle ollessaan 1,5v ja 4v, eikä heitä roikoteta viikonloppuisin hoidossa kuin kerran, pari vuodessa, vaikka ovat jo koululaisia (kaverikyläilyt asia erikseen).

Lapsuuden turvattomuus on myös vaikuttanut siihen, että sitoutuminen ennen lapsia oli hyvin vaikeaa. Pelkäsin hylkäämistä niin hysteerisesti, että hylkäsin miehen heti pienien säröjen ilmaantuessa suhteeseen, ettei minua hylättäisi. Nyt, olen sitoutunut lasten isään, enkä samasta syystä halua erota ellei ole ihan pakko - eikä ole ollut, vaikka tuskin kenenkään liitto ainaista aurinkoa on. Perusasiat kunnossa kuitenkin.

Pitkä avioliitto on ollut myös kertakaikkista terapiaa lapsuuden turvattomuuteen, ja on mielettömän hienoa, kun lapset pitävät meitä vanhempiaan itsestään selvyytenä - mitä omani eivät minulle koskaan olleet.

Miksi ap näitä kyselee?