Mitä tehdä äidin kanssa, joka on ihan mahdoton? Ei kuuntele

En jaksaisi tuollaista, en vaan vastaisi puhelimeen.

Hyvä päätös varmaankin.

No kuule olet ihan itse yhtä paha, kun odotat että äitiäsi kiinnostaa joka ikinen lapsen pieni sairastelu.

Ehkä sinun kannattaisi katkaista se oma napanuorasi äitiisi ja ottaa etäisyyttä. Älä vastaa puhelimeen, niin helppoa se on.

alkava dementia? yksinäisyyttä? onko jäänyt juuri eläkkeelle? turhautumista? tarpeettomuuden tunnetta?

Älä vastaa puhelimeen jos ei tunnu siltä että haluat jutella. Puhu äidillesi siitä mikä olisi sinulle paras soittoaika ja kuinka monta kertaa viikossa haluat yhteydenpitoa. Pidä keskustelu rauhallisena ja asiallisena. Älä odota äidiltäsi ylenpalttista kiinnostusta sinun asioitasi kohtaan, kun et sinäkään jaksa kuunnella hänen asioitaan. Puhu vain välttämättömistä kuulumisista.

Jos ei rauhallinen sopiminen asioista onnistu, voit jättää yhteydenpidon kokonaan.

No en odotakaan, että olisi jokaisesta lapsen sairastelusta tai meidän perheen asioista kiinnostunut. Tätä on nyt jatkunut useampi vuosi. Kerran sanoin äidilleni, etten enää jaksa kuunnella näitä samoja asioita (taas kerran haukkui nykyisen miehensä aikuisia lapsia ja ex-puolisoa) äitini loukkaantui ja lopetti puhelun. Myöhemmin soitti takaisin ja pyysi anteeksi käytöstään, kunnes taas sama meno jatkui seuraavana päivänä.

Toki kuuntelen jos on jotain mielen päällä, mutta tuskinpa kukaan jaksaa samoja asioita kuunnella päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Aihe voi hieman muuttua, mutta samantyyppisiä. On alle 60v. ei ole dementiaa. 

Välttämättömimmän puhunkin, silloin jos saan suunvuoron!

ap

Minusta voisit sanoa suoraan (mutta ystävälliseen sävyyn) äidillesi, että "äiti hei, olet kertonut tuon minulle tosi monta kertaa jo. Jollei sulla ole muuta asiaa, niin lopetan puhelun nyt tähän, mulla on tässä kotihommat kesken. Soita vaikka illalla, niin ehditään puhua paremmassa rauhassa. Moi-moi!" Ja sitten suljet puhelimen.

Eli kieltäydyt tärväämästä koko päiväaikaasi puhelimessa. Juu, äitisi ei halua puhua iltaisin, mutta hei: sun ei vastaavasti tarvitse haluta puhua maratoni-puheluita PÄIVISIN. Sulla on varmaan siihen aikaan lastenhoitoa tai työtä, joten voit ihan reippaasti niihin vedoten sulkea puhelimen, kun samat vanhat valitusvirret alkaa kuulua.

Äitisi ei valitettavasti ole ainutlaatuinen, tuollaisia minä-minä-paasaajia on paljonkin, eri ikäisissä naisissa.

Jos pystyt, kerro äidillesi että olet pettynyt hänen kuuntelukykyynsä ja jos tilanteeseen ei tule muutosta, puhelut saavat jäädä. Sosiaalisuus on kaksisuuntainen tie.

Jos et pysty edelliseen muttet halua katkaista välejä, keskeytä hänet systemaattisesti joka kerta kun alkaa jankkaamaan omiaan. Puhu päälle sinnikkäästi, luettele vaikka mitä aiot ostaa ruokakaupasta. Älä keskeytä puhettasi äläkä päästele sympatisoivia äännähdyksiä. Luulisi jossain vaiheessa huomaavan ettet kuuntele (jotkut tosin eivät huomaa, tykkäävät kuunnella omaa ääntään) ja kysyvän missä vika. Sano siihen että olet kuullut saman jutun häneltä jo moneen kertaan.

Kolmas vaihtoehto sitten on säästää itseäsi ja voimiasi ja olla vastaamatta siihen puhelimeen. Jos laittaa viestiä kysyäkseen mikset vastaa, vastaa tekstiviestillä ettei sinulla ole aikaa maratonpuheluihin, soitat hänelle kun aika on hyvä. Sitten päätät itse milloin soitat ja soitatko ollenkaan. Toista niin monta kertaa että tilanteeseen tulee muutos.

Sille et valitettavasti voi mitään, että äitiäsi ei kiinnosta lasten - tai sinun - asiat. Jotkut vain ovat sellaisia. Päätä itse haluatko olla mukana äitisi elämässä. Mielestäni oman elämäsi ei silti tulisi kärsiä. Tosin minä elänkin monen mittapuulla aika itsekkäästi - olen katkaissut välit alkoholistivanhempiini enkä ole tuota päätöstä katunut.

Minun ja äitini puhelut ovat enemmänkin sitä, että minä kerron asioistani, mikä ei toisaalta kuulosta kivalta tietysti, mutta vaihtoehto on, että äitini jaarittelee kiukusta sihisten kokemiaan vääryyksiä vuosikymmenien ajalta. Hänelle maailma on musta-valkoinen ja etenkin jotkut hänen sukulaisistaan kuten myös mieheni ja tämän suku ovat selittämättömästi, mutta aivan varmasti kaikin puolin pahoja ihmisiä. Jaksaa oikeasti suhista siitä, kuinka veli X sanoi veli Y:lle kahdeksantoista vuotta sitten näin ja näin. Ja sama juttu kymmeniä kertoja. Mieluummin olen röyhkeä kuin kuuntelen tuota, etenkin kun osa haukutuista on kuitenkin myös minun sukulaisiani (kuten jo kuollut isäni, josta olen kuunnellut valitusta koko ikäni).

[quote author="Vierailija" time="22.04.2013 klo 14:19"]

Mieluummin olen röyhkeä kuin kuuntelen tuota, etenkin kun osa haukutuista on kuitenkin myös minun sukulaisiani (kuten jo kuollut isäni, josta olen kuunnellut valitusta koko ikäni).

[/quote]

Minäkin olen oppinut kantapään kautta, että liialla kiltteydellä ei saa muuta kuin itsensä piippuun ja mielipahat päälle. Jos on vaan opittava olemaan röyhkeä.

-9

Mä en kyllä vastaisi puhelimeen. Miksi sinä vastaat? Syyllisyydestä, vastuuntunnosta? Kuuluuko sinun tuntea kumpaakaan tunnettä äitiäsi kohtaan? Oletko syyllinen hänen kurjaan oloonsa ja ostat hyvää omaatuntoa kuuntelemalla häntä? Äitisi osaa siis taitavasti syyllistää ja manipuloida omat murheensa sun vastuulle. Hän osaa saada sinut tuntemaan vastuuta ja syyllisyyttä niin, ettet osaa pitää puoliasi. Pitäisikö sinun pitää ihan itse omia puoliasi?

[quote author="Vierailija" time="22.04.2013 klo 14:19"]

Minun ja äitini puhelut ovat enemmänkin sitä, että minä kerron asioistani, mikä ei toisaalta kuulosta kivalta tietysti, mutta vaihtoehto on, että äitini jaarittelee kiukusta sihisten kokemiaan vääryyksiä vuosikymmenien ajalta. Hänelle maailma on musta-valkoinen ja etenkin jotkut hänen sukulaisistaan kuten myös mieheni ja tämän suku ovat selittämättömästi, mutta aivan varmasti kaikin puolin pahoja ihmisiä. Jaksaa oikeasti suhista siitä, kuinka veli X sanoi veli Y:lle kahdeksantoista vuotta sitten näin ja näin. Ja sama juttu kymmeniä kertoja. Mieluummin olen röyhkeä kuin kuuntelen tuota, etenkin kun osa haukutuista on kuitenkin myös minun sukulaisiani (kuten jo kuollut isäni, josta olen kuunnellut valitusta koko ikäni).

[/quote]

Hui, kuulostaa ihan minun äidiltäni.

Vihaisena valittaa jopa semmoisista asioista jotka tapahtuivat hänen ollessaan lapsi. Aivan ihmeellisiä asioita esim. siitä kuinka missä hänen veljensä sai lapsena istua ruokapöydässä, tai kuinka veljensä sai paremmat luistimet kuin hän. Ja mitä tuoreemmiksi valituksen aiheet muuttuvat, sitä pahempia ne ovat. Todella tuntuu siltä kuin äitini pitäisi minua pahojen tunteidensa roskakorina. Välillä kuulostaa siltä kuin hän syyttäisi minua asioista jotka ovat tapahtuneet jo ennen syntymääni.

Tämän mukana tulee myös manipulointi, kontrollointia, ja huutamista ja haukkumista aina kun ihmiset eivät toimi niinkuin äiti tahtoisi.

Ja samoin kuin sinulla, kuollut isäni on paha, samoin isän kaikki sukulaiset. Jopa pienet lapset, joita hän ei ole koskaan tavannut, ovat pahoja. Isäni suvussa on jotain omituista periytyvää pahuutta ö.ö

Parhaiten tuohon on auttanut se, että olen valinnut hänen soittoäänekseen puhelimeen mahdollisimman vähän ärsyttävän soittoäänen. Sillä tavoin hänen puhelunsa on helppo jättää vastaamatta.

Sitäkin olen kokeillut, että olen kertonut (ihan paperille kirjoittanut) milloin minulle ei kannata soittaa. Se johti vain siihen, että hän soitteli erityisen innokkaasti ko. kellonaikoina. Sitten kun vastasin kymmenenteen soittoyritykseensä kun luulin että hänellä on joku hengenhätä, niin äiti vaan sanoi tyytyväisenä: "minä vaan kokeilin että vastaatko sinä" ja alkoi selittämään jotakin vanhaa juttua jonka on jo satoja kertoja selittänyt.

Helpoimmalla pääsee kun ei vaan vastaa puhelimeen eikä muutenkin pitää yhteyden pidon mahdollisimman vähäisenä.

Voi hyvänen aika ap. Tekstisi kuulostavat "pikkutytön" valitukselta. Siis äitisi soittaa "väärään aikaan"? Ja kun sinä soitat, hän ei haluakaan/voikaan puhua vapaasti?

Olet jo aikuinen (kai?). Vanhempasi/äitisi eivät enää määrää tekemiäsi.

Puhelut voi aina halutessaan lopettaa ihan ystävällisesti.

Misät ihmeestä te palstalaiset näitä turhia valituksen aiheita oikein kehitättekään??

Olipas tullutkin paljon vastauksia! Edellisen on helppo kirjoittaa jos ei itse ole samassa tilanteessa. Mutta toki viestisi on selkeä ja ihan tottakin; jokainen (aikuinen) on vastuussa omasta elämästään.

Eilen sitten en kuunnellut äitiäni, hetken juttelin ja lopetin puhelun. Kun yritti myöhemmin päivällä soitella, en vastannut ollenkaan. Ja olihan mulla syyllinen olo, vaikka tiedän, etten väärin toiminutkaan. Oikeastaan juuri oikein itseni ja perheeni kannalta!

Nyt kun aamulla äiti soitti niin kerroin, että varasin lentoliput mieheni kotimaahan ja olemme siellä tänä kesänä 1,5kk. Viime kesänä ei miehen töiden takia päästy ja ensi vuoden kesän työkuvioista ei voi tietää. Äitini loukkaantui koska ei näin ollen pääse itse meille heinäkuussa. Meillä on siis välimatkaa 600km. Menen äidin luokse kuitenkin heti kesäkuun alussa ennen tuota meidän reissua. 

Äidillä itsellään on lomaa viikko ennen meidän ulkomaille lähtöä ja ehdotinkin, että eikö hän voisi tulla silloin meille, johon hn vastasi ettei se nyt oikein onnistu koska hänellä ei ole koiralle hoitajaa. Todellisuudessa äiti ei halua matkustaa ilman miestään ja miehellään on loma heinäkuussa. 

Tästäkin koin paineita ja stressiä, aivan kuin mulla ei olisi oikeutta nauttia omasta lomamatkastani (josta myös lapsemme nauttivat suunnattomasti)

Järjestin kuitenkin niin, että päästään käymään äidin luona ennen matkaamme kun lapsella alkaa koulusta kesäloma. 

Tiedän kyllä, että ratkaisu on se, että antaa asioiden olla. Ei välitä äidin syyllistämisestä, ei yksinkertaisesti suostu syyllistymään tyhjästä. Se, että elää omaa elämäänsä ja antaa äidin olla omassa katkeruudessaan. Että juttelee silloin puhelimessa kun on aikaa eikä ala kuuntelemaan valituksia. 

Muita sisaruksiani kohtaan äiti ei käyttäydy ihan noin. Ei toki heidänkään asioista ole kiinnostunut, mutta ei syyllistä heitä jos heillä on omia menoja vaikka reissuja

ap

Mun äidistäni on tullut iän ja eläkkeelle jäämisen myötä myös aika raskas. Tosiaan hän myös soittelee sairauspelkopuheluitaan, kuvailee tarkkaan "oireitaan" jotka pääosin vaikuttaa kuvitelluilta tai liioitelluilta, murehtii kaikenlaista.

Minä toisaalta ymmärrän äitiä, sitä että hän on vanhuuttaan ja tekemisen puutettaan sellainen, ja etten enää voi suhtautua häneen samoin kuin "täysipäiseen" aikuiseen, vaan pitää ymmärtää vähän niin kuin lasta pitää. Mutta toisaalta en kyllä myös aio uhrata elämääni ainaiseen kiukuttelun ja sairaushuolien kuunteluun, vaan vastaan puhelimeen vain jos jaksan puhua, esim. virka-aikana en lainkaan kun olen töissä. Enkä aina iltaisinkaan, jos tuntuu siltä että ei jaksa niin synkkiä aiheita juuri nyt.

Ja tässä on juuri se, että äitini ei soittele ollenkaan viikonloppuisin eli äitini ei ole mikään säälittävä yksinäinen eläkeläinen. Vaan töissä käy, on avioliitto ja omiakin juttuja., Soittaa kun kaipaa juttuseuraa, kun on töissä tylsää. Jos itse soitan hänelle vaikkapa illalla tai viikonloppuna niin on hyvinkin nihkeä ja yrittää lopettaa puhelun pikaisesti.

Kun lapsellani oli tätä sairastumista ja hänestä otettiin neurologisia testejä ym., ei äitini jaksanut olla kiinnostunut. Viikonloppuna hänellä oli kyllä aikomus soittaa, mutta oli niin kiireinen ettei ehtinyt missään välissä. Ok, kaikilla on oma elämä, mutta viikolla kyllä soittelee ihan koko ajan. Olen myös sanonut pitäväni puhelinta äänettömällä lasten päikkäriaikaan ja soittelee silti koska "yrittää jos mulla on linjat auki"

Ja aina kun olemme reissanneet miehen kotimaahan, on äitini aloittanut syyllistämisen "no me emme sitten pääse teille lomalla, ai kuinka raskitte, kun lennot maksaa" yms. Äidillä oli myös syysloma, jouluna 2viikkoa lomaa, talviloma, mutta silloin ei tullut. Ja nyt kun ehdotin, että mennään kesäkuun alusta heille ja hän voisi tulla meille meidän kanssa sitten omalla lomaviikollaan niin eipä onnistunutkaan.

ap

Luultavasti sairauksista valittaminen jatkuu niin pitkään kun sillä saa huomiota ja myötätuntoa, edes teeskenneltyä sellaista. Kokemusta sellaisesta ihmisestä, joko huomiohakuinen persoonallisuus tai sitten ihan vaan luulotauti mutta todella rasittavaa. Jos puhutaan jostain muusta kuin kyseisestä henkilöstä itsestään, hänestä alkaa heti tuntua siltä että jotain sairauskohtausta pukkaa...

Minä en vastaa puhelimeen aikavälillä 8-16. Se on äänettömällä koko ajan. En työni luonteen vuoksi edes pysty vastaamaan. Tauoilla vilkaisen onko tullut viestejä tai puheluita ja reagoin niihin jos epäilen että on kiireellistä (yleensä tietää ihmisestä, jos joku sellainen joka tietää että olen kiinni kahdeksasta neljään on yrittänyt soittaa, soitan takaisin, muiden kohdalla ehdin soitella illemmalla). Jos sellainen joka tietää että on kello 8-16 kädet täynnä, soittelee alvariinsa niin en kyllä soittelisi takaisin.

Tietenkin jokainen on vähän kiitollinen vanhemmilleen ihan olemassaolostaan ja siitä jos ovat pitäneet huolta lapsena, mutta joku raja se kiitollisuudenvelassakin on. Mielestäni verisukulaisuus ei tarkoita sitä että tarvitsee sietää mitä tahansa.

Edellinen viesti oli todella järkevä. Ja voin myös sanoa, että äitini ei kyllä liisisi omista menoistaan minun takiani tai siksi että olen vierailulla. Lasten ollessa pieniä, muistan usean kerran ollessani kyläilemässä äitini luona, että hän lähti iltaa viettämään. Vaikka näemme vain 2-4kertaa vuodessa pitkän välimatkan takia.

Ja kuitenkin olen sen kahdesti vuodessa käynyt äidin luona ja nytkin hänellä olisi ollut mahdollisuus tulla kesäkuussa viikon lomallaan, mutta eipä onnistu. Luulen, että äitini haluaa manipuloida näin ja ehkä hänen tavoite nimenomaan on se, että en voisi lomasta nauttia (olen usein äidille sanonut, että lomastani miehen kotimaassa nautin ja se on todellista hemmottelulomaa mulle) 

Tottahan toki äiti on mulle tärkeä ja rakastan häntä, järjestän aina 2kertaa vuodessa reissun hänen luokseen, mutta rajansa kaikella

Kuulostaa hyvin paljon mun äidiltä. Hän saa myös itkupotkuraivareita, kiukuttelee pöydässä, kun ruoassa ei ole tarpeeksi suolaa, pukeutumiseen menee kamalan kauan ja just kun on saatu vaatteet päälle ja kaikilla toppikset, niin hänen pitää vielä käydä vessassa ja laittaa käsivoidetta.

No vakavasti ottaen, omalla äidilläni on mielenterveysongelmia, ja jonkinlaista persoonallisuuden tasolla olevaa ongelmaa. Siinä vaiheessa kun sain omia lapsia, ymmärsin että en ole vastuussa oman äitini hyvinvoinnista, vain omista lapsistani. Jos hän käy ihan mahdottomaksi, niin pidän taukoa kontakteista muutaman kuukauden. Normaalisti, jos alkaa soitella liiaksi, niin en vain vastaa. Hankalaksi tai pitkäksi käyvän puhelun voi myös katkaista silleen, että alkaa ensin vähän kahisuttaa luuria ja sanoo, että kenttä meni heikoksi, sit vain katkaisee ja laittaa vaikka virrat poikki.

Tuntuuko susta ap, että olisit tämän keskustelun myötä saanut edes vähäsen voimaa repäistä itseäsi irti tuosta suhteesta? Kirjoituksesi on minusta vähän eri sävyistä kuin eilen - hyvällä tavalla.

Kerroit että äitisi ei suhtaudu sisaruksiisi samoin kuin sinuun - oletko ainoa tyttö vai mistähän tämä voisi johtua? Joskus tuollaiset ihmiset saattavat etsiä sen porukan "heikoimman" (en tarkoita tällä että olet heikko, vaan ehkä manipuloinnille altis) ja pyörittää sitten tätä omiin tarkoituksiinsa mielivaltaisesti.

Oma isäni poimi minut silmätikukseen kun olin varhaismurrosikäinen. Hän nälvi ulkonäköäni ja persoonaani niin että sai minut uskomaan etten koskaan ole yhtä hyvä kuin muut. Hän harrasti ihan fyysistäkin kiusaamista - kaatoi päähäni juomalaseja ihmisten ilmoilla, kamppasi niin että kaaduin tai kommentoi kovaan ääneen kehittyvää vartaloani miespuolisille ystävilleen niin että kuulin. Kun itkin, hän hohotti kovaan ääneen että sehän oli vain hauskaa, olen idiootti kun en ymmärrä huumoria.

Sisarukseni saivat olla häneltä rauhassa. Kun muutin pois vanhempien luota, isäni sai asiasta raivokohtauksia ja oli vuosia sitä mieltä että minun pitäisi muuttaa takaisin heille. Hän tarjoutui remontoimaan heidän kotiaan niin että saisin oman sisäänkäynnin, kunhan vain asuisin hänen kattonsa (ja sääntöjensä) alla. Sisaruksilleni ei tällaisia tarjouksia esitetty.

Kun sitten aloin ymmärtää mitä hän oli tehnyt, ja saada pikkuhiljaa itsetuntoa, olin tietenkin hänelle tosi vihainen. Edelleenkään en kestä häneltä pienintäkään asiattomuutta ja välimme ovat todella huonot. Kun käyn vanhemmillani kyläilemässä, hän edelleen ajautuu samoihin käytösmalleihin kun kasvaessani, ja minä tietenkin taannun murrosikäisen käytöstapoihin. Pelkään tekeväni hänelle jotain fyysistä harmia, niin kova vihani välillä on. Silti haen hänen hyväksyntäänsä.

Olen pikkuhiljaa ymmärtänyt että hän on sairas (ja osittain sairastuttanut minutkin) ja suhteemme ei voi ikinä korjautua oman katkeruuteni vuoksi. Pysyn siis mieluummin kaukana oman mielenterveyteni takia.

Ja sepä meni asian viereen :D Pointtini oli se, että vanhemmatkin ovat vain ihmisiä vikoineen, ja jos vanhemman käytös on sairasta, ei sitä kannata tukea. Kun yhtälössä on mukana lapsia, kannattaa suojella omaa mielenterveyttään pitämällä sairaat ihmiset pois elämästään.