Äitisuhteesta...

Mulla on ollut ihan hyvä lapsuus ja hyvä äiti. Mutta en ole koskaan ollut läheinen hänen kanssaa. Mitään kovin syvällisiä en ole hänen kanssaan ole koskaan jutellut, mistään murrosiän jutuista, kuukautisista, ehkäisystä hän ei ole ikinä pystynyt kanssani puhumaan. No, olemme jo reilu 10 vuotta asunut kaukana kotipaikkakunnaltani, ja vanhempiani näemme harvakseltaan. Soittelemme kyllä, välit on hyvät, MUTTA: mä en vaan kertakaikkiaan pysty/jaksa olla hänen kanssaan saman katon alla esim. viikonloppua. Koen, että olemme hyvin hyvin erilaisia (kuten olen jo kokenut aika pienestä asti, ehkä jotian reilu 10 v muistan ensimmäiset ajatukseni asiasta), en oikein koe meillä olevan mitään puhuttavaa. Lapsenlapsistaan välittää, nyt ei enää muutamaan vuotene ole tuntunut  kuitenkaan kauheasti jaksavan heitä. Oli ennen "maailmannainen", siis avoin ja tiesi paljon asioista eikä pienellä paikkakunnalla asumisesta huolimatta ollut "pienissä ympyröissä". Nyt vanhemmiten (59v) tuntuu, että hän on niiiiin mummoutunut, luulee edelleen olevansa samanlainen kuin ennen, mutta...

Tuntuu kurjalta toisaalta ajatella ja tuntea näin, mutta en vaan voi sille mitään :( Tässä uskallan jopa kirjoittaa näin, että en koe äitini olevan minulle kovin tärkeä :(

Onko kukaan muu tällaisissä aatoksissa? Olis niin kiva, että olis ollut äiti, jonka kanssa jakaa asioita, jolta kysyä esikoista odottaessani asioita jne. Mutta olen tätä jo hyvin nuoresta kokenut ja harmitellut, että mulla ei ole läheistä äitiä, joka olisi kanssani samalla aaltopituudella...