Voi kun voisin muuttaa pojan kanssa omaan kotiin

[quote author="Vierailija" time="18.04.2013 klo 12:38"]

Toi tiuskiminen ja marttyyriasenne on tuttua kauraa täälläkin. Ja se, että yleensä kaikki kääntyy niin, että mitä minä nyt siinä valitan, kun hän on tehnyt sitäjatätäjatota minun hyväkseni (vuonna aatami ja eeva).

Ja nuo paremmat kaudet, jep. Niitä tulee yleensä juuri silloin kun olen päässyt itseni kanssa siihen pisteeseen, että nyt riitti. Sitten tulee muutos ja kaikki on hyvin taas kotvan aikaa. Kunnes sonta alkaa taas pikkuhiljaa kerääntyä. Siten tässä on menty jo kohta vuosikymmen!

Kivaa voi tehdä ilman rahaakin ;) Työttömänä kautena tuli opittua yhtä jos toista, mitä voi tehdä edullisesti tai ilmaiseksi ja ovat yhtälailla elämyksiä lapsille. Tärkeintä on asenne! Lintsit ja muut ovat pieni "menetys" kun vaakakupissa on henkinen hyvinvointi!

En tiedä asuinalueestasi, mutta usein apua saa paikallisilta seurakunnilta tai terveyskeskuksesta (perheneuvola tms). Seurakunnillakin on usein (ainakin pk-seudulla) tarjolla psykologeja tai muita ammattilaisia, jotka eivät liity kirkkoon tai uskoon sinällään, eli eivät paasaa uskosta.

Itse olen parantunut masennuksesta seurakunnan psykologin tukemana riittävästi, jotta olen voinut aloittaa itsetuntoni uudelleenrakentamisen. Olen aina halunnut kasvattaa lapseni ehjässä ydinperheessä, mutta aika näyttää, mihin tässä nyt mennään. Joistain arvoista pitää voida tinkiä, kun kyseessä on lapsen ja itsen hyvinvointi :)

t. 2

[/quote]

Juuri tuollaista meilläkin. Miksi ihiminen ei opi ettei toinen muutu IKINÄ.

Olen kanssa halunnut aina kasvattaa lastamme ehjässä perheessä, mutta tällä hetkellä se näyttää olevan pelkkää hullun kuvitelma.

Taidan ottaa yhteyttä kirkkoon jospa pääsisi keskustelemaan jonkun kanssa. En aio jättää yhtäkään asiaa kokeilematta eikä yhtään kiveä kääntämättä tämän asian selvittämiseksi. Helpolla en siis meinaa luovuttaa. Vasta kun sen olen tehnyt eikä asiat ole parantuneet, haen omaa asuntoa pojan kanssa.

Eniten surettaa pojan puolesta kun hänellä niin huonot välit omaan isäänsä. Kun poika oli pieni mies leikki hänen kanssaan paljon ja teki asioita, mutta nyt kun poika on jo kolmannella koulussa ja on suhteellisen itsenäinen (menee itsekseen kavereilleen ym ikäistensä juttuja) mies ei välitä pojasta ollenkaan. Ei enää ehota kalareissuja mistä poika tykkäsi aikaisemmin. Poika on kuin ilmaa miehelle. Komentaa ja ärisee, mutta ei muuta. Ja minä sitten paikkaan ja yritän miehelle selostaa ettei noin voi tehdä.

Huoh, pakko ottaa tänään illalla keskustelutuokio kaikkien kesken. Ihan vakavissaan keskustella meidn perhe-elämästä. Täytynee soitella anopille ja vakavissaan häneltäkin kysellä, että minkälainen suhde miehelläni oli omaan isäänsä.

Itkettää ja hävettää kun poika jo näit asioita kertoilee koulussa.

Vinkkejä. Miten poistaa itkusta johtuvaa turvotusta silmistä?

ap

Voih. Minulla samanlainen tilanne. Välit miehen kanssa ovat etääntyneet niin, ettei tästä yhteisestä elämästä enää tunnu tulevan mitään. Erosta on puhuttu, mutta kuitenkin aina päätetty katsoa vielä vähän aikaa eteenpäin. Rakkautta on, mutta enemmänkin sellaista sisartyyppistä ja tottumukseen perustuvaa kiintymystä. Seksiä ei ole ollut sitten viime elokuun.

Meilläkin taloudellinen tilanne pitää porukan saman katon alla, vaikkakin olen jo puoli vuotta katsellut itselleni asuntoa (lähinnä seurannut tarjontaa). Lähden heti, kun saan talouden tasapainoon.

Mikä teillä hiertää ap, jos saa kysyä?

Meillä hieman samanlaista ja myös miehen ja pojan välinen suhde ihan retuperällä. Mä en saa miehestä mitään irti (ei puhu). Ei ole ikinä osannut puhua tunteistaan. Pahan olon huomaa vaan tiuskimisena ja muut perheenjäsenet kärsii. Tiuskii ja komentaa koko ajan, aina negatiivisella sävyllä. Jos otan asiat puheeksi miehen asenne muuttuu martyyrimaiseksi ja syytteleväksi. Pojan kanssa sillä ei ole minkäänlaista suhdetta enää ollenkaan. Jotenkin ei ymmärrä pojan ongelmia. Nyt poika kieltäytyy tekemästä tehtäviä koulussa koska on kuulemma suuttunut isälleen (sain tietää tämän nyt aamulla).

Olen nyt koko aamun itkenyt ja tekis vaan mieli mennä hakemaan poika koulusta kotiin ja pitää sylissä ja sanoa ettei hänen tarvitse enää olla suuttunut, me muutamme nyt omaan kotiin.

Pelkään myös, että mies heittäytyy hankalaksi jos erotaan. Ei ole väkivaltainen, mutta on vaan sellainen tunne, että tekee mun elämästä hankalan, varsinkin taloudellisesti.

Olen myös itse katsonut vuokra-asuntoja, mutta kun ne kaksiotkin maksaa lähemmäs 900 euroa/kk. Ei kertakaikkiaan ole siihen varaa.

Harmittaa etten lähtenyt pojan kanssa silloin kun oli pienempi. Aina välillä on parempia kausia. Miksi en ole tästä oppinut mitään.

ap

Pienituloiset saa asumistukea! Aivan varmasti selviät taloudellisesti. Jos ei muuta, niin haet toimeentulotukea, sillä pärjää kyllä. Kokemusta on.

Oikeasti, taloudelliset syyt eivät ole oikeita syitä, se on sinulle vain tekosyy kun et uskalla lähteä.

Ota nyt ensin selvää, ennen kuin alistut tilanteeseen. Asuuhan tässä maassa muutkin velkaiset ja köyhät jossain asunnossa! Lapsen kanssa saat varmasti sen verran tukia, että pystytte muuttamaan omillenne. Tiukkaa varmasti on, mutta selviätte kyllä.

Sosiaalitoimistoon vaan juttelemaan ja kartoittamaan tilanne ja mahdollisuudet.

[quote author="Vierailija" time="18.04.2013 klo 08:52"]

Pienituloiset saa asumistukea! Aivan varmasti selviät taloudellisesti. Jos ei muuta, niin haet toimeentulotukea, sillä pärjää kyllä. Kokemusta on.

Oikeasti, taloudelliset syyt eivät ole oikeita syitä, se on sinulle vain tekosyy kun et uskalla lähteä.

[/quote]

En saa asumistukea koska palkkani on sen verran suuri. Käteen jää 1800 euroa. Ei riitä kaikkeen. Laskin, että menot olisivat yhteensä 900 vuokraan ja 500 laskuihin, eli 1400 euroa kuukaudessa. Eli ruokaan, hygieniatarvikkeisiin ja vaatteisiin ym jää 400 euroa. Kädestä suuhun elettäisiin. Ei onnistu.

Ei noilla tuloilla mitään tukia saa.

Siinä nro 4 olet oikeassa etten uskalla lähteä, mutta syy (ihan todellinen syy) on taloudellinen. Mahdollisesti joudun vielä tuohon lisäämään jotain maksuja miehelle koska hänellä yksi velka jota maksamme puoliksi. Ja jos möisimme asuntomme, niin hyvä jos saamme lainan sillä maksettua pois.

Pakko vaan kitkutella täällä kunnes saan omat velat pienemmäksi.

ap

No minusta te pärjäätte 400€/kk jos laskut on jo maksettu. Laskitko lapsilisän tuohon noin? Tulet myös saamaan elatustukea jonkin verran. Laitatte joko asunnon myyntiin tai mies lunastaa sinun osuutesi asunnosta. Mitähän muita velkoja sulla sitten on miehelle? Minusta pärjäätte noilla tuloilla ihan hyvin. Ajattele lastasi ja itseäsi.

Lapsilisän en laskenut tuohon, mutta eihän se ole kuin reilu 100 euroa kuukaudessa. Niin ja sitten unohtui pojan vakuutusmaksu ja lääkärilulut/lääkekulut. Ne on yhteensä noin reilu 100 euroa kuukaudessa.

Pelottaa koska tuossa ei ole yhtään ylimääräistä. Loppuu kaiken kivan tekeminen, lintsit, matkat ym.

Pää on vaan nyt niin hajalla etten enää osaa ajatella selkeästi.

Tästä on nyt vaan keskusteltava, mutta hitto se mies varmaan vääntää sitä marttyyriasennettaan kehiin taas ja HÄN on uhri. Aaargh...

Tiedän, että mies heittäytyy hankalaksi jos erotaan enkä haluaisi tapella joka helvatan sentistä. Pihi kun se mies on.

ap

[quote author="Vierailija" time="18.04.2013 klo 09:20"]

Lapsilisän en laskenut tuohon, mutta eihän se ole kuin reilu 100 euroa kuukaudessa. Niin ja sitten unohtui pojan vakuutusmaksu ja lääkärilulut/lääkekulut. Ne on yhteensä noin reilu 100 euroa kuukaudessa.

Pelottaa koska tuossa ei ole yhtään ylimääräistä. Loppuu kaiken kivan tekeminen, lintsit, matkat ym.

Pää on vaan nyt niin hajalla etten enää osaa ajatella selkeästi.

Tästä on nyt vaan keskusteltava, mutta hitto se mies varmaan vääntää sitä marttyyriasennettaan kehiin taas ja HÄN on uhri. Aaargh...

Tiedän, että mies heittäytyy hankalaksi jos erotaan enkä haluaisi tapella joka helvatan sentistä. Pihi kun se mies on.

ap

[/quote]

Miten se voi olla pihi, jos teillä yhdessä on käytössä enemmän rahaa kuin sinulla yksin? Mies maksaisi elarit, joten niillä kuittaisi pojan lääkäri- ja lääkemaksut.

Noilla rahoilla ssitä elää tooosi moni tässä maassa, esim. meidän 4-henkinen perhe. Ruokaan, vaatteisiin ym jää 400/kk, ja sillä mennään. Ruokaan ym. saa mennä 10 e/pvä ja siitä jää vielä n. 100 e jos on lapsilla kaverisynttäreitä tai jotain vaatetta pitää ostaa. Ja kaiken ostan kirpparilta mitä löydän, ruoat punasilla hintalapuilla ja vain tarjouksesta jne. Mutta kyllä pärjää jos haluaa!

Ja lintsillä on käyty joka vuosi, ulkomaanmatkoille mennään sitten joskus :)

suomalaiset on ihme porukkaa. Valitetaan, mut asioille ei sit tehdä mitään..

Pysähdy miettimään onko lintsit ym. kivat niin tärkeitä, että ne ajavat onnellisen ja rauhallisen arjen ohitse. Vakuutus ei ole tarpeellinen lapselle Suomessa. Pärjäät hyvin ilman sitäkin. Mieheltä saat elatustukea, laitat lomarahoista osan lintsinreissuun ja loput säästöön. Hyvin te tulette pärjäämään! Tiedän muitakin yksinhuoltajia, jotka elävät tuolla palkalla ja ruokkivat useammankin lapsen.

Tää on vaan niin uusi juttu minulle etten varmaan osaa ajatella järkevästi. Pelottaa todella se pärjääminen. Pärjääminen siis muutenkin kuin vain taloudellisesti.

Olen itse vahvasti perhe-elämän kannalla ja että se on paras lapselle. Siis se, että hänellä on äiti ja isä samassa paikassa. Olen siis valmis tekemään kaikkeni, jotta tää tilanne saataisiin toimimaan. Mies ei suostu terapiaan tai muuallekaan. Hänessähän ei ole vikaa. Miten saisin sen miehen avautumaan, puhumaan ja varsinkin asiallisesti?

Jotenkin sulkee kaiken pois ja kieltää kaikki ongelmat, kuten esim pojan oppimisvaikeudet ym. Ei jotenkaan halua nähdä ja uskoa sitä. Se nyt vaan on elämää ja sattunut meille, pakko sopeutua. Olen yksin taistellut apua pojalle nyt kolme vuotta. Mies ei ota kuuluviin korviinkaan jos yritän jutella asiasta.

Täällä mättää nyt tällä hetkellä kaikki. Haluaisin vaan niiiin paljon, että pojalla ja isällä olisi hyvät välit ja osaisivat nauttia yhdessä tekememisestä kuten ennenkin.

En halua silti luovuttaa, ennen kun kaikki kivet on käännetty ja kaikkea yritetty.

Voisnkohan mennä jännekin keskustelemaan yksin? Kävin pari kertaa joskus vuosia sitten keskustelemassa parisuhteesta, mutta ei siitä oikeen ollut apua. Eihän siitä ole apua kun toinen ei puhu ja pue sanoiksi omaa oloaan ja tunetitaan sekä ajatuksiaan. Tuntosarvet saa kokoajan olla pystyssä ja yrittää arvata mikä mättää. Olisi paljon helpompi jos sanoisi ja puhuisi, mutta kun ei eniin ei.

Tässä ei nyt ole mitään järkeä tässä mun kirjoituksessa, mun kunhan ajatuksiani puran...

ap

Toi tiuskiminen ja marttyyriasenne on tuttua kauraa täälläkin. Ja se, että yleensä kaikki kääntyy niin, että mitä minä nyt siinä valitan, kun hän on tehnyt sitäjatätäjatota minun hyväkseni (vuonna aatami ja eeva).

Ja nuo paremmat kaudet, jep. Niitä tulee yleensä juuri silloin kun olen päässyt itseni kanssa siihen pisteeseen, että nyt riitti. Sitten tulee muutos ja kaikki on hyvin taas kotvan aikaa. Kunnes sonta alkaa taas pikkuhiljaa kerääntyä. Siten tässä on menty jo kohta vuosikymmen!

Kivaa voi tehdä ilman rahaakin ;) Työttömänä kautena tuli opittua yhtä jos toista, mitä voi tehdä edullisesti tai ilmaiseksi ja ovat yhtälailla elämyksiä lapsille. Tärkeintä on asenne! Lintsit ja muut ovat pieni "menetys" kun vaakakupissa on henkinen hyvinvointi!

En tiedä asuinalueestasi, mutta usein apua saa paikallisilta seurakunnilta tai terveyskeskuksesta (perheneuvola tms). Seurakunnillakin on usein (ainakin pk-seudulla) tarjolla psykologeja tai muita ammattilaisia, jotka eivät liity kirkkoon tai uskoon sinällään, eli eivät paasaa uskosta.

Itse olen parantunut masennuksesta seurakunnan psykologin tukemana riittävästi, jotta olen voinut aloittaa itsetuntoni uudelleenrakentamisen. Olen aina halunnut kasvattaa lapseni ehjässä ydinperheessä, mutta aika näyttää, mihin tässä nyt mennään. Joistain arvoista pitää voida tinkiä, kun kyseessä on lapsen ja itsen hyvinvointi :)

t. 2