Mun mies syyllistää mua koko ajan lapsen hoidosta!

Olet ihan oikeassa. Miehelläsi on ongelma, ei sinulla. Olet riittävän hyvä äiti, kun teet parhaasi etkä ole väkivaltainen tai pelottava lapsellesi, kun lapsen perustarpeet tyydyttyvät (ruoka, lepo) ja kun vielä lapsi saa virikkeitä (ulkoilut, leikit). Satunnaiset harmistumiset maitolaseista eivät ole vakavia, kunhan kyse ei ole mistään ylireagoinnista. Jos on, niin miehen ei pitäisi kyseenalaistaa koko äitiyttäsi vaan vain sen ylireagoimisen.

Miehesi aiheuttaa sinulle epävarmuutta ja syyllistää sinua, koska hänen oma isyytensä on hänelle hämmentävää. Suosittelen ihan oikeasti ja vakavissani, että puhut asiasta neuvolassa ja haette sitä kautta apua koko perheelle. Miehesi käytös johtaa siihen, että parisuhteenne on pian todellisessa solmussa (ellei jo ole), sinulla masennus ja lapsellasi huomattavasti epävarmempi lapsuus. Jos mies ei suostu terapiaan, niin puhu hänelle nyt ainakin siitä, ettei hänen tehtävänsä ole asettaa sinun äitiydellesi ehtoja vaan ihan omalle isyydelleen. Hän voi sinua tukemalla ja sinun työtäsi helpottamalla auttaa sinua jaksamaan olemaan parempi äiti, sen sijaan arvostelut vievät energiaa, itseluottamusta ja aiheuttaa paljon pahempaa kuin satunnaiset hermostumiset maitolasien kaatumisista.

Sairas mies. Hän on sairastuttanut sinut vakavasti jo kerran, aiotko todella jäädä odottamaan seuraavaa? Tai sitä kun hän sairastuttaa lapsesi? Lähde nyt kun pystyt. Olet hyvä äiti, vika on miehessä.

Tähän tarinaan olisi mukava kuulla se toinenkin puoli, siis ap:n miehen kommentti. Jotenkin tulee mieleen ne lukemattomat kirjoitukset täältä tyyliin; "Mieheni hermostuu lapselle pienestä", "Mieheni ei ole läsnä lapsen kanssa vaan puuhailee omiaan" yms.

Jotenkin teidän varmaan täytyisi kehittää tuota keskinäistä kommunikointia, pariterapia voisi olla ihan hyvä idea.

[quote author="Vierailija" time="09.03.2013 klo 10:25"]

 Hänen mielestään minulla pitäisi olla pidempi pinna lapsen kanssa pukiessa, syödessä yms ja en saisi KOSKAAN menettää hermojani tai edes huokailla lapselle tyyliin "tää pukeminen sun kanssa on aina niin vaikeaa". [/quote]

Tästä olen miehesi kanssa samaa mieltä: Ei pienelle lapselle pidä ikinä sanoa, että aina sä sitä tai aina tätä, huokailla ja viestiä lapselle,että hän on vaikea tai mahdoton tyyppi.

Mutta muuten tilanne kuulostaa aika kurjalta. Ulkopuolinen apu, esim. jo muutama keskustelu perheterapeutin kanssa voisi auttaa.

Kerro ihan aluksi miehellesi, että hänelä ei ole oikeutta määritellä ja vahingoittaa äitiyttäsi tälla tavalla. Äläkä anna mielessäsi tilaa tälle.

[quote author="Vierailija" time="09.03.2013 klo 10:41"]

 Hänen mielestään minulla pitäisi olla pidempi pinna lapsen kanssa pukiessa, syödessä yms ja en saisi KOSKAAN menettää hermojani tai edes huokailla lapselle tyyliin "tää pukeminen sun kanssa on aina niin vaikeaa". [/quote]

Tästä olen miehesi kanssa samaa mieltä: Ei pienelle lapselle pidä ikinä sanoa, että aina sä sitä tai aina tätä, huokailla ja viestiä lapselle,että hän on vaikea tai mahdoton tyyppi.

[/quote]

Mutta mitä jos sittenkin tulee sanottua välillä asioita, joita ei halua eikä tarkoita? Ei se tarkoita, että olisi vanhempana kokonaan epäonnistunut! Lapsi ei mene rikki, jos näkee, että vanhempi on ihminen. Itse olen ulospäinsuuntaunut ja annan paljon hellyyttä ja kehuja lapselleni. Toisaalta olen myös temperamenttina kärsimätön, ja todellakin huokailen välillä jos turhauttaa. Lapsi on kaiken lisäksi melko ennustettava ja helppo, mutta siltikään ei meinaa välillä jaksaa, ja tulee sanottua harkitsemattomasti. Oleellista on silti mielestäni, että lapsen ei tarvitse pelätä aikuista henkisellä eikä fyysisellä tasolla, ja se, että jos aikuinen menettää malttinsa, tilanne käsitellään lapsen kanssa avoimesti ja kerrotaan, että on toimittu väärin. Ja yritetään kehittyä.

Loputon syyllisyys ei rakenna vanhemmuutta, vaan saa aikaan vääristyneitä kasvatusmalleja. Tiedän vanhempia, jotka eivät ole käsitelleet omia syyllisyydentunteita suhteessa murrosikäisiin lapsiin, ja seurauksena on se, että yritetään jatkuvasti "hyvitellä" lasta eikä uskalleta tuottaa pettymyksiä. Lapsi aistii sen ja käyttää tilannetta luonnollisesti hyväkseen.

Ap:lle vielä, että miehesi kuulostaa kohtuuttomalta, ja sinuna nousisin moista toimintaa vastaan. 

Mun mies on vähän samanlainen. Esim. eilen aamulla heräsin vauvan kanssa 6:30, vauva oli herännyt yöllä about 10 kertaa ja heräsi itkien eli liian aikaisin. Vauva ei rauhoittunut millään ja tuskailin siinä puoliunessa, taisin korottaa vähän ääntäkin, että mikset sä nyt rauhoitu jne.. Joo, ei ihan oikein, mutta aina ei vain pysty.

Miehellä oli vapaapäivä ja hän suurieleisesti nousi niin aikaisin ylös, koska "oli herännyt minun huutooni". Parasta oli, että mies itse alkoi huutaa minulle tästä asiasta vauva sylissä. Syyllisti siis siitä että huusin vauvalle, vaikka itse teki käytännössä ihan saman asian. Eiku niin, eihän se ollut sama asia, koska vauva tietenkin tietää että mies osoitti sanansa minulle eikä vauvalle...

Hirveä syyllistys tuli jokin aika sitten myös siitä, kun täysimetetty vauvamme joutui syömään kahdesti (!) pullosta korviketta, kun olin itse muualla menossa. Minun olisi kuulemma pitänyt sovittaa menoni niin, että vauva olisi syönyt siinä välissä vain kerran.

Hohhoijaa... Sanomattakin selvää, että mies myös vähättelee imetystä ja pitää sitä ihan simppelinä hommana, vaikka meilläkin oli alussa paljon vaikeuksia. Niin ja yöheräilyt, niitä on mies hoitanut kai kolmesti tässä puolen vuoden aikana.

[quote author="Vierailija" time="09.03.2013 klo 11:02"]

Mutta mitä jos sittenkin tulee sanottua välillä asioita, joita ei halua eikä tarkoita? Ei se tarkoita, että olisi vanhempana kokonaan epäonnistunut! Lapsi ei mene rikki, jos näkee, että vanhempi on ihminen. . Toisaalta olen myös temperamenttina kärsimätön, ja todellakin huokailen välillä jos turhauttaa. Lapsi on kaiken lisäksi melko ennustettava ja helppo, mutta siltikään ei meinaa välillä jaksaa, ja tulee sanottua harkitsemattomasti. [/quote]

7 vastaa: Tottakai kaikille meille sattuu työtapaturmia, mutta itse olen huomannut, että aikuisena pystyn kyllä valitsemaan sanani, kun kiinnitän niihin huomiota. Tietosesti vältän lapsen leimaamista. Väsyneenä tai suuttuneenakaan en sano, että aina sä, ikinä sä et, koskaan sä et jne. tai että sinä olet laiska, saamaton, tottelematon, tyhmä, tuhma tms. Näillä aikuisen sanoilla, jos niitä toistetaan usein, on vaikutusta sekä lapseen että aikuisen itensä käsitykseen lapsestaan. Olen nähnyt tosi paljon vaivaa sen eteen, että olen kasvattanut itseäni äitinä.

Mutta ilman muuta satunnaiset virheheitot sallitaan. Eihän kukaan ole täydellinen, eikä tarvitse ollakaan. Täydellinen ihminen olisi äärrettömän tylsä.

[quote author="Vierailija" time="09.03.2013 klo 11:02"]

[quote author="Vierailija" time="09.03.2013 klo 10:41"]

 Hänen mielestään minulla pitäisi olla pidempi pinna lapsen kanssa pukiessa, syödessä yms ja en saisi KOSKAAN menettää hermojani tai edes huokailla lapselle tyyliin "tää pukeminen sun kanssa on aina niin vaikeaa". [/quote]

Tästä olen miehesi kanssa samaa mieltä: Ei pienelle lapselle pidä ikinä sanoa, että aina sä sitä tai aina tätä, huokailla ja viestiä lapselle,että hän on vaikea tai mahdoton tyyppi.

[/quote]

Mutta mitä jos sittenkin tulee sanottua välillä asioita, joita ei halua eikä tarkoita? Ei se tarkoita, että olisi vanhempana kokonaan epäonnistunut! Lapsi ei mene rikki, jos näkee, että vanhempi on ihminen. Itse olen ulospäinsuuntaunut ja annan paljon hellyyttä ja kehuja lapselleni. Toisaalta olen myös temperamenttina kärsimätön, ja todellakin huokailen välillä jos turhauttaa. Lapsi on kaiken lisäksi melko ennustettava ja helppo, mutta siltikään ei meinaa välillä jaksaa, ja tulee sanottua harkitsemattomasti. Oleellista on silti mielestäni, että lapsen ei tarvitse pelätä aikuista henkisellä eikä fyysisellä tasolla, ja se, että jos aikuinen menettää malttinsa, tilanne käsitellään lapsen kanssa avoimesti ja kerrotaan, että on toimittu väärin. Ja yritetään kehittyä.

Loputon syyllisyys ei rakenna vanhemmuutta, vaan saa aikaan vääristyneitä kasvatusmalleja. Tiedän vanhempia, jotka eivät ole käsitelleet omia syyllisyydentunteita suhteessa murrosikäisiin lapsiin, ja seurauksena on se, että yritetään jatkuvasti "hyvitellä" lasta eikä uskalleta tuottaa pettymyksiä. Lapsi aistii sen ja käyttää tilannetta luonnollisesti hyväkseen.

Ap:lle vielä, että miehesi kuulostaa kohtuuttomalta, ja sinuna nousisin moista toimintaa vastaan. 

[/quote]

Ei lapsi mene rikki, lapsi saa vain parantumattomia emotionaalisia vaurioita joutuessaan uudestaan ja uudestaan kuulemaan, että hän on syypää äidin pahaan oloon.

Ei kenelläkään ole oikeutta kaataa omia tunteitaan ja omaa hallitsematonta ongelmavyyhtiään lapsen vastuulle! Siinä ap:n mies on täysin oikeassa! Lapselle ei pidä hermostua siitä, että itse on syypää omiin tunteisiinsa eikä suostu kasvamaan aikuiseksi.

Maltin menettäminen pienen lapsen kanssa kielii siitä, että vanhempi on jäänyt Eerikan äitipuolen tasolle. Siis alemmas kuin lierot. Lapselle kun ei riitä se, että ensin toimitaan tietoisesti väärin ja sitten selitetään, että ei tarkoitettu mitään, hups vaan, kun tapahtui hassuja ja sinulta irtosi puolet hiuksista... Mutta en todellakaan sitä tarkoittanut, itse kaiken aiheutit olemalla tuollainen *huokaus

Lapselle saa ja pitää välillä hermostua. Hänen tulee nähdä, että huono käytös tai epäystävällisyys johtaa lähimmäisten hermostumiseen. Tietenkään hermostuminen ei saa tarkoittaa esim. lyömistä eikä olla muutenkaan kohtuutonta.

Ap, miehesi on TÄYSIN kohtuuton ja sairastuttaa sinut pian uudestaan. Mielestäni kyse on jopa jonkinasteisesta henkisestä väkivallasta. Perheneuvolasta tai terapiasta kannattaa aloittaa, vaikka ihan yksinkin. Kuvaile tilanne siellä mahdollisimman todenmukaisesti, anna esimerkkejä, jne.

Tee jotain NYT.Ties mitä mahdottomuuksia se mies lapseltaankin rupeaa vaatimaan, kunhan tuosta kasvaa... 

14 jatkaa:

Pallo on sinulla, sillä tässä on kyse myös SINUN itsetunnostasi ja sen puutteesta. Jostain syystä olet tavallaan päästänyt miehesi liikaa omalle reviirillesi, eli rajasi eivät ole selkeät ja kunnossa. "Normaali" ihminen rähähtäisi miehelle, joka tunkee arvostelemaan hyvin henkilökohtaisia asioita ja todella suuttuisi siitä, eikä miettisi omaa mahdollista huonouttaan. Rajanylitys tulisi selväksi.

Terapiassa pääsisit tarkastelemaan näitä juttuja tarkemmin ja olemaan lempeä itseäsi kohtaan. Rajat asettuvat automaattisesti paikoilleen mielessäsi, kun opit todella hyväksymään itsesi riittävän hyvänä ihmisenä, juuri sellaisena kuin nyt olet. Se vaatii paaaaaljon työtä, mutta palkitsee kyllä.

Kiitos vastauksista. 

Laitoin viestiä pariterapeutille ja toivon, että hän maanantaina soittelisi ja saisimme varata ajan. 

Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi ärähtänyt miehelle siitä, että hän tulee arvostelemaan äitiyttäni. Esimerkiksi kuvaavaa on tilanne, jossa puen lasta mennäksemme ulos ja meillä pukeminen tarkoittaa sitä, että joko juoksen lapsen perässä ja puen häntä tunnin kun jokainen vaate lentää pois tai sitten pidän hänet rimpuilevana sylissäni ja yritän jutella rauhoittavasti yms. Kun vaatteet on päällä ei ole mitään hätää enää ja lapsi on menossa innoissan ulos. Ongelma on se, että mies tulee siihen viereen kommentoimaan "kun olisit itse rauhallinen, olisi lapsikin rauhallinen". Ja minun pitäisi vaan sanoa, että totta, kyllä rakas, näin on, olen pahoillani. Tässä kohtaa lapsi on hakannut päällään leukaani niin, että olen purrut kieleeni kahdesti. Jos tässä kohtaa ärähdän miehelle, hän katsoo minua nenän vartta pitkin ja hämmästelee kuin epäkypsä olen kun en kestä neuvoja ja hermostun lapsen nähden. Pukemisesta vielä sen verran, että mies taas "hassuttelee" lapsen kanssa niin, että puetaan vaate kerrallaan ja jahdataan välillä ja nauretaan ja kikatellaan, mutta tosiaan kun mies pukee lapsen ehkä kerran päivässä, en itse todellakaan jaksa moista showta joka kerta! 

Mutta olen samaa mieltä, että mies on itse enemmän hukassa isyytensä kanssa kuin minä äitiyden ja sen takia hän on tuollainen. Miehen mielestä hänessä ei ole mitään vikaa vaan minä kuulemma olen se joka luo omalla ahdistuksellaan ahdistusta muille. Hän ei siis ole käsitellyt masennustani mitenkään ja syyttää minua siitä. Koska ei kuulemma ymmärrä sitä (vaikka sain lääkitykset ja kävin terapiassa) ja ei kyllä ole kiinnostunut ottamaan selvääkään siitä. 

Kun tätä kirjoitan niin tuntuu, että puna nousee poskiin ja niskaan silkasta raivosta! 

ap

Sano sille, että antaa sun olla omalla tavalla äiti. Ei ole olemassa oppikirja esimerkkiä. Eikö sillä oikeesti ole parempaa tekemistä kuin tulla arvostelemaan viereen, että mitä sä teet lapsen kanssa?
Mitä tuohon masennukseen tulee, niin synnytyksenjälkeistä masennusta ei voi laukaista itse, eikä edes ulkopuolinen. Se on puhdas kemiallinen tapahtuma, että törkeetä sun puolelta miestäsi syyllistää. Ehkä te olette ansainneet toisenne, voi lapsi parkaa.

Miehelläsi on selvästi aivan epärealistinen käsitys lasten kanssa elämisestä. Onko hänellä millaiset välit omaan äitiinsä? Joskus ihmisillä on kova tarve idealisoida äitiyttä, joko omien kurjien lapsuuskokemusten vuoksi, tai sitten sen vuoksi että oma äiti mielellään korostaa omaa täydellisyyttään, eikä kestä lapsen kritiikkiä.

Miten miehesi luulee, että päiväkodissa puetaan iso lauma kaksivuotiaita? Ne kun ovat kaikki enemmän tai vähemmän karkaavaa sorttia. Luuleeko hän, että kasvatusalan ammattilaiset käyttävät tolkuttomasti aikaa pukemiseen, lässyttävät ja hassuttelevat? Tai miten menevät ruokailut isossa ryhmässä? Miehellesi tekisi oikein hyvää käydä mutka muissa perheissä (varsinkin niissä, joissa on paljon lapsia, ja joissa koko maailma ei vaan voi pyöriä yhden lapsen ympärillä) sekä päiväkodissa. On asioita, jotka on tehtävä, ja joihin lapsi sopeutuu, koska ei hänelle vaan anneta vaihtoehtoa. Ja näistä lapsista kasvaa ihan tasapainoisia aikuisia, ei suinkaan siitä huolimatta, että heitä ohjataan jämäkästi, vaan ihan sen vuoksi.

Vahingot ovat asia erikseen, mutta kaksivuotiaalta voi jo vaatia yksinkertaisten sääntöjen noudattamista, joista yksi on se, että kun puetaan, niin puetaan. Totta kai voi kokeilla tehdä asiasta miellyttävää. Meillä kaksivuotiasta naurattaa, kun sukat, kengät ja käsineet syövät lapsen kädet ja jalat innokkaasti maiskutellen, tai kun lakki lentää päähän. Mutta jos on huonompi hetki, niin sitten vaan puetaan. Eivät muut lapset tai muu  maailma ylipäänsä voi odottaa, että kaksivuotias olisi armollisesti valmis puettavaksi.

Onko teidän mahdollista tehdä niin, että sinä menisit töihin ja mies jäisi kotiin hoitamaan lasta, vaikka kuukaudeksi edes? Ja hoitaisi yöheräämiset. Silloin hän saisi vähän realistisemman käsityksen lapsenhoidosta. Sinä voisit vuorostasi vieressä huomautella hänelle havaitsemistasi epäkohdista, kun hän pukee tai syöttää lasta.

Se lapsi karkaa sinulta juuri sen miehen tolkuttoman pukemisleikin vuoksi. Kun haluaisi leikkiä sitä samaa leikkiä myös sinun kanssasi. Miehen pitäisi lopettaa se.

Jos mies tulisi arvostelemaan minua, kun puen kiemurtelevaa lasta, lykkäisin lapsen hänelle ja sanoisin että jep, puepas itse ja häipyisin ovesta autoon odottamaan. Tulevat sitten kun tulevat. Herra täydellisyys kun on kyseessä niin varmaan hyvinkin nopeasti.

[quote author="Vierailija" time="09.03.2013 klo 12:58"]

Se lapsi karkaa sinulta juuri sen miehen tolkuttoman pukemisleikin vuoksi. Kun haluaisi leikkiä sitä samaa leikkiä myös sinun kanssasi. Miehen pitäisi lopettaa se.

[/quote]

Tämä niin totta! Kun lapsen opettaa leikkimään karkuunjuoksemisleikkiä pukiessa, totta kai hän haluaa leikkiä sitä!

Jos mies haluaa tätä leikkiä leikkiä, pukekoon sitten lapsen joka kerta. Mene sinä töihin.

Joo, mene ihmeessä töihin. Mies kotiin. Jo alkaa arki sujua!

Itse ainakin olen sellaiseen järjestelyyn enemmän kuin tyytyväinen.