Ootko ollu koskaan elämässäsi hylkiön asemassa?

mutta eräänlaiseksi hylkiöksi itseni nyt näin aikuisiällä (35) tunnen. Olen alkanut ajattelemaan elämääni jo varhaisista vuosista lähtien, ja läpi elämäni kuvio on ollut sama; saan kyllä seuraa ja tutustun helposti ihmisiin mutta eräänlaiseksi hylkiöksi silti jään aina, olen vähän niinkuin kolmas pyörä tai ainakin joku ylimääräinen pyörä. Niin jo kotipihoilla ennen kouluikää, koulussa varsinkin kun muilla oli "bestikset" ja muut sisäpiirit, samoin työelämässä, naapurustoissa.. Aina olen tykännyt mennä ja esim nuorempana reissata omillani ja tehdä omat päätökseni, mutta nyt tässä iässä toivoisin osaavani jo paremmin sulautua joukkoon, ja olla jokin "tärkeä pyörä". Tämänhetkisessä elämässäni se tarkoittaa lähinnä naapuruussuhteitani sekä työryhmäsuhteita. Naapureiden suhteen pitäis kai alkaa kännäämään (tästä ongelmasta olen kirjoittanut tällä palstalla ennenkin..) ja työelämässä pitäisi osata pitää suu kiinni ja tehdä vaan vaikkei missään oisi mitään järkeä. Ihmiset eivät tunnut tykkäävän että vanhoja kaavoja joku yrittää muuttaa.

kun se toistuu vaan. Kai se on paljolti sellaista omaa huonommuuden tunnettakin. Oon kyllä kokenu tuosta vapautumistakin kun oon tutustunu sellasiin ihmisiin, joita ei tarvi pelätä ja joiden kans synkkaa ja jotka välittää oikeesti..



Älä rupee muuttumaan toisten ihmisten kanssa tullakses hyväksytyksi. Ei ne naapurit arvosta sua yhtään enempää vaikka alkaisitkin ryypätä heidän kanssa. Nousuhumala voi tuoda hetken illuusion yhteenkuuluvuudesta, mut oikeesti.. asetelmat ei yleensä muutu.



Hyvää kannattaa odotaa.. ja rukoilla, pyytää rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, jotka jättää ulkopuolelle. Ja katsoa eteenpäin.

että ei vaan pärjää sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, vaikka yrittäisi. Muut hyljeksii ja sitä jää yksin. Kierre pahenee.. Jeesus hyväksyy tällaiset reppanat ja haluaa NOSTAA heidät ihmisarvoiseen elämään ja muitten ihmisten joukkoon.

Siirrettiin työpaikalla eri yksikköön vastoin tahtoani.



Ja minä yritin selittää, ettei ole autoa, olen yh ja lisäksi minun on erittäin vaikea sopeutua uuteen, kun vanha oli niin tärkeä minulle. Tuntui silti kuin olisi juuriltaan revitty, vaikka esimies ei sitä ymmärrä yhtään, että ihminen voi oikeasti kiintyä työpaikkaansa vähän kuin perheeseen.

Ja lähestulkoon aina.



Päivähoidossa olin se tyttö jonka isä oli juuri kuollut ja kukaan ei uskaltanut puhua.



Alakoulussa olin uuden sisarpuoleni kanssa samalla luokalla. Hän oli hyvin voimakastahtoinen ja näin ollen päätti ketkä saivat olla kavereitani. (ei kukaan)



Vaihdoin koulua juuri tämän takia, ja siellä sitten olin se tyttö joka itki tutustumispäivänä. (äitini ei kertonut mihin ollaan matkalla ja pelästyin)



Yläkoulussa olin se jota pojat kiusasi varhaisesta kehityksestä ja näin ollen tytötkään eivät puhuneet.



Lukiossa olin liian "ylimielinen" eli en uskaltanut jutella kenellekkään ja yritin tehdä hyvän vaikutelman pukeutumalla siistiti, Lukio jäi kesken koska en jaksanut sitä yksin ja kiusattavana.



Aikuiskoulutuksessa olin liian nuori, enkä siksi saanut kavereita. Sain tutkinnon kuitenkin suoritettua.



Ensimmäisessä työpaikassa olin liian kiltti ja muut työntekijät teettivät ns. paskahommat minulla



Nykyisessä työssäni aluksi oli hyvin vaikea saada kontaktia muihin työntekijöihin, olen nyt ollut 5v samassa työpaikassa ja nyt vasta alkaa sujua.

Koko kouluajan 3. luokkalaisesta 21-vuotiaaksi. En tiedä miten jouduin alunperin siihen asemaan... Olen pohtinut sitä kauan. En usko että koskaan pääsen siitä henkisesti yli. Jos saisin tietää mistä hylkionä oloni johtui voisin rauhoittua. Tietäisin teinkö jotain pahasti väärin, oliko vika kokoaan toisissa? Haluan tietää mitä itse tein väärin.