Onko lapsesi mielestäsi maailmankaikkeuden täydellisin olento?

itse kuulun vähemmistöön, eli en ajattele yhdestäkään lapsestani noin. Esikoinen on kyllä liki täydellinen :)

Kukaan meistä ei ole täydellinen, ei edes oma lapseni. Mutta ihana hän on, ja rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta koskaan.

Esikoisella on skitsofrenia ja keskimmäisellä asperger, nuorimmainen sai juuri lähetteen tutkimuksiin ADHD-epäilyn vuoksi.

Mutta itse en kyllä ajattele niin. Näen etteivät lapseni ole oikeasti maailman kauneimpia. Heissä kaikissa on myös ärsyttäviä luonteenpiirteitä ja tapoja, jotka ärsyttävät. Toisaalta sitten myös hyväksyn sen etteivät he nyt ja varsinkaan tulevaisuudessa tule tekemään asioita äidin pään mukaan.

- vaikka hän kertakaikkisen ihana ja maailman rakkain onkin! Silti hänessäkin on "vikansa" ja ärsyttävätkin asiat, ja näen kyllä välillä hänet ulkopuolisin silmin (ei omien, rakkauden sumentamien linssien läpi), jolloin nuo piirteet korostuvat entisestään.

Vähän ylilyövältä tuntuu ap: suhtautuminen...

Tuntuu, että lapseni ei voisi olla "parempi" ja ihanampi joka suhteessa. Tykkään kaikessa hänessä ihan hirveästi:ulkonäöstä, persoonasta ja ihan jokaisesta pikkuasista ja-kommentista.

Onko normaalia? Tunteeko muutkin vanhemmat näin? Tätä on kestänyt jo 2,5 vuotta.

Meidän lapset on ehdottomasti maailman parhaimmat lapset, kilttejä ja tottelevaisia molemmat. Naapurit on yrittäneet väittää että ne muka hiekkalaatikolla kiusaavat toisten lapsia, syöttävät niille hiekkaa jne mutta kyllä minä tiedän ettei ne oikeasti semmoista tee. Ärsyttää tuommoinen valheellinen mustamaalaus ja lapsetkin pahoittivat siitä mielensä, lupasin että viikonloppuna mennään hyvitykseksi huvipuistoon ja sitten mäkkärille syömään.

En ihan tällaista tarkoita, vaikkei se nyt aloituksesta tullutkaan ilmi.



Tottakai niitä konfliktitilanteita joskus (aika harvoin vielä, kun on kotihoidossa) on, mutta ajattelen niiden olevan enemmänkin sellaista normaalia käytöstapojen opettelua. Sitä en ajattele oman enkä toisen lapsen hyvyytenä tai huonoutena.



En usko, että tämä "lapseni on täydellinen"-meininki tulee jatkumaan aina, mutta tähän asti niin on ollut.



Tässä välissä just käytiin leipomassa kakkua ja sämpylöitä ja ei voi kuin ihailla toisen intoa ja tarmokkuutta. Ja ei, en tykännyt enkä kehunut, kun yritti syödä rasvaa vuokaa voidellessaan, mutta tykkään kauheasti siitä asenteesta, että tätä nyt sitten ihan intona tehdään. En laske, että 2,5 vuotiaan tarvitseekaan missään tapauksessa tietää, ettei sitä vuokarasvaa syödä.