Lopun elämäänikö syön masennuslääkkeitä? :(

omia tunne-elämän pyörteitä. Silloin voi ottaa lääkettä. Lääkettä löytyy kaikkiin vaivoihin, jopa rakkaushuoliin.



Ihmisellä jolla on taipumusta masennukseen pitäisi visusti harkita esim. aikooko lisääntyä.

Jopa murkkuikäisille suositellaan masennuslääkkeitä. Seurauksella että itsemurhien määrä on noussut nuorten keskuudessa. Lääkeillä on myös sivuvaikutuksia esim. tuo itsemurhaan taipuvaisuus nousee ja kynnys madaltuu.



Ihmiset ei kestä arkea ei perhettä eikä itseä. Missä mennään kieroon kun omaa elämää ei osata hallita ilman lääkkeitä?



Veikkaisin että suurin osa lääkityksistä on turhia. Itselle oikein hakemalla haetaan lupaa ja hyväksyntää lääkityksen käyttöön. Ja lääkärithän määrää lääkkeitä ja lääketehtaat rikastuu. Ei nähdä nenää pitemälle että miten käy ihmiskunnan kun kaikki elävät elämäänsä mielialalääkkeiden varassa.

jatkuva paha olo, fyysisen "solmun" tunne vatsassa, paniikkikohtaukset, ahdistuskohtaukset ilman syytä, sydän hakkasi tuhatta ja sataa vaikka yritti nukahtaa, tunne ettei pysty olemaan "nahoissaan", kylmä hiki selässä, itkuisuus, raivokohtaukset, selittämätön huoli tulevaisuudesta ja kaikesta mahdollisesta, uusien tilanteiden kammo,



ja sitten taas joku päivä kuin ei mitään...

Olen sairastanut 3 kertaa keskivaikean masennusjakson johon liittyi voimakasta ahdistusta ja paniikkikohtauksia. Olen syönyt masennuslääkkeitä 3 kertaa ja käynyt psykoterapiassa puolitoista vuotta. Parhaimman avun olen kuitenkin saanut siitä, että lopetin hormonaalisen ehkäisyn, alkoholin, sokerin ja kahvin käytön ja aloin harrastaa aerobista liikunta vähintään joka toinen päivä. Masennus on pysynyt poissa, jopa avioeroprosessin ajan jossa tietenkin on ollut hyvinkin tuskaisia hetkiä, mutta kun ne hetket ovat jo tuttuja ja tiedän niiden olevan vain kausia niin olen jaksanut ilman lääkkeitä tai terapiaa - pääosin itseäni ja tunteitani kuunnellen ja uinti, sauna ja itkeminen auttaa. Lääkkeetön elämä ei ole ollut erityinen tavoitteni, mutta on nyt näköhään onnistunut...

Tosi ihana lukea tällaisia selvitymistarinoita!!



Haluaisin kuitenkin täsäs kohden muistuttaa että usein kuultu väittämä siitä, että liikunta parantaa masennusta ei päde vaikeaan depressioon. Kun jo sukkien jalkoihin pukeminen on ylivoimainen ponnistus, liikunta ei ole vaihtoehto.



Oma masennukseni on kohentunut vaikeasta keskivaikeaan ja olen taas voinut aloittaa kevyen lenkkeilyn.

Seronilia. Minulla on ollut kaksi keskivaikeaa ja yksi vaikea masennus kolmikymppiseksi mennessä. Viimeinen oli vaikea synnytyksenjälkeinen masennus, ja tällöin todettiin yhdessä lääkärin kanssa, että taidan syödä estolääkityksenä Seronilia loppuelämäni. En enää koskaan halua joutua sellaiseen kuntoon, kuin olin masentuneena.



Minä ajattelen tämän sillä lailla, että sairaus se on masennuskin. Minulla selvästi on jotain elimellistä häikkää serotoniinitaseitteni kanssa. Olen saanut myös keskusteluapua, perinteistä psykoterapiaa, kognitiivista terapiaa jne.



Olen lääkityksen ja keskusteluavun saatuani aina toipunut suht nopeasti, mutta olen myös käynyt todella syvällä masennuksessa, niin että olen ollut aivan lamaannuksissa. Lapsiperheellisenä ei oikein ole varaa enää päästää itseään sellaiseen kuntoon.



Mulla meni aina monta vuotta masennusten välillä, ja tosiaan väliajan elin ihan normaalia elämää. Mutta sitten jossain vaiheessa elämään tulee yhtä tai toista raskasta ja vaikeaa, enkä halua aina joutua työkyvyttömäksi vaikeina aikoina.

että minäkin pidän huolta unesta, ruokavaliosta, liikunnasta jne., mutta minulla se ei ole tuonut pysyvää apua.

Itkin omaa surkeuttani, kaikki vastoinkäymiset (esim. koiran tai lasten sotkut) itketti ja raivostutti. Sain raivareita ja heitin astioita ja tavaroita, huusin kurkku suorana, ei huvittanut tehdä mitään, ei jaksanut. Nukuin huonosti, en saanut unta ja sen jälkeen vain koiranunta. Juhlin rankasti vapaina viikonloppuina, pokailin satunnaisia tyyppejä ja seuraavana päivänä hypin yksinäisyyttä ja surkeutta pitkin seiniä. Itkua ja raivareita, ahdistuneisuutta siis...

Söin Sepramia (20mg) reilu puoli vuotta ja siitä nyt puoli vuotta. Olo hyvä nyt ja lääkityksen aikana myös ok ja tasainen.

kun sinulla ei näytä olevan mitään käsitystä asiasta, piti vain tulla syyllistämään ihmisiä joilla on muutenkin paha olo :(

Jopa murkkuikäisille suositellaan masennuslääkkeitä. Seurauksella että itsemurhien määrä on noussut nuorten keskuudessa. Lääkeillä on myös sivuvaikutuksia esim. tuo itsemurhaan taipuvaisuus nousee ja kynnys madaltuu. Ihmiset ei kestä arkea ei perhettä eikä itseä. Missä mennään kieroon kun omaa elämää ei osata hallita ilman lääkkeitä? Veikkaisin että suurin osa lääkityksistä on turhia. Itselle oikein hakemalla haetaan lupaa ja hyväksyntää lääkityksen käyttöön. Ja lääkärithän määrää lääkkeitä ja lääketehtaat rikastuu. Ei nähdä nenää pitemälle että miten käy ihmiskunnan kun kaikki elävät elämäänsä mielialalääkkeiden varassa.

Varmasti osa mielialalääkkeitä syövistä pärjäisi ilmankin, mutta kirjoituksestasi paistaa läpi, ettet tiedä, mitä masennus oikeasti on. Se ei ole normaalia elämään kuuluvaa alakuloa, se ei ole sitä, että itkettää koko päivän, se ei ole sitä, että mikään ei vähään aikaan huvita, se ei ole sitä, että potuttaa, harmittaa, vituttaa. Ei, masennus on niin kokonaisvaltainen sairaus että jos siihen sairastuu, lamaantuu aivan täysin ja siinä ei hyvää tarkoittavat neuvot "yritä piristyä" auta. Ja lääkkeet noin yleensäkin auttavat siihen vaivaan, mihin ne on tarkoitettu eli turhasta syömisestä ei edes ole apua..

Synkkiä ajatuksia, ahdistuksesta ja huolesta johtuvaa unettomuutta, itkukohtauksia, raivokohtauksia. Etenkin raivostumiseni hämmensivät työyhteisöä ja niitä paheksuttiin, vaikken kokenut voivani niille mitään.



Kuitenkaan en koskaan bilettänyt enkä ole koskaan juonut paljon alkoholiakaan.



Työ ja koko elämä, aviomieskin, alkoivat tuntua sietämättömiltä, samoin sukulaiset, työtoverit, kaikki. Puhisin raivoa usein jo aamulla töihin mennessä.



Lääkitys on vienyt voimakkaan henkisen pahoinvoinnin pois ja mieliala on tasainen ja rauhallinen.



Meillä on suvussa jonkin verran tasapainottomuutta. Isoäitini yritti aikanaan itsemurhaa, täti käytti rauhoittavia ja isä on tuurijuoppo. Mutta kaikki he kuitenkin hoitivat työnsä ja velvollisuutensa. Ehkä ainakin mummoni olisi hyötynyt nykyisistä mielialalääkkeistä.

Kyllä, olen nro 15 kanssa aivan samaa mieltä että vaikeaan depressioon ei liikunta auta. Uskaltaisin epäillä, että minulla homma meni niin, että uudesta elämäntavasta on tullut tavallaan estolääkitys - eli en aloittanut sitä masennuksen hoitokeinona vaan masennusjaksosta parannuttuani lääkkeiden avulla muutin sen jälkeen elämäntapani.



Aika näyttää kuinka pitkälle tämä kantaa, mutta osa tätä asiaa on myös se, että masennus ei ole myöskään enää elämässäni se mörkö, jota pelkään. Jos joskus vielä tarvitsen lääkkeitä, haen ne ehdottomasti.

Minun lähipiiri koostuu ihmisistä, jotka ovat tähän mennessä menettäneet ehkä yhden ihmisen, sekin tyyliin kaukainen sukulainen tmv. Ja he valittavat minusta ihan pikkuasioista, varmasti ovat heille isoja ongelmia, mutta minusta tuntuvat pikkuasioilta, joihin ei oikeesti tarvitsis niin paljon kuluttaa energiaa.

Minä menetin parin vuoden sisällä vanhempani, yhden lapseni sekä mieheni, jo nämä olivat kova koettelemus ja tähän päälle tieto lapsettomuudesta ja omasta kuolevaisuudesta (vakava sairaus, jonka kuitenkin voitin). Ei varmasti tarvita näinkään paljoa, jotta masentuu. Minä olin niin masentunut, etten päässyt sängystä ylös, en edes elossa olevien kahden lapsemme takia. Onneksi ystäväni hommasi minut hoitoon ja hoiti lapsiani sen aikaa kun en itse siihen kyennyt.

Kannattais miettiä hieman enemmän ennen kun tollasia typeryyksiä laukoo!

Masentaa kaikkia masentaa joskus. Toisilla vain on heikompi sietokyky kestää omia tunne-elämän pyörteitä. Silloin voi ottaa lääkettä. Lääkettä löytyy kaikkiin vaivoihin, jopa rakkaushuoliin.

Ihmisellä jolla on taipumusta masennukseen pitäisi visusti harkita esim. aikooko lisääntyä.

olen itse sitä mieltä että lääkkeet ovat hyvä juttu, niitä vain tarjotaan liian helposti. minulla on niin paljon kokemusta suoranaisesta lääkkeiden tyrkytyksestä, suoraan vain pilleripurkki kouraan ja adios.

itse olen todennut masennukseni rehellisesti mutta maininnut aina että haluasin yrittää ensin omin voimin siitä eroon kun minulla on tunne että pystyn siihen ja haluaisin mieluummin vain keskusteluapua ja tarvitsen aikaa. masennukseni alkaminen sijouttuu ajallisesti hyvin hormonaalisen ehkäisyn aloittamiseen. toki silloin myös alkoi elämä mennä päin mäkeä muutenkin ja jouduin kärsimään mm vanhempien avioeron, narsistisen poikaystävän väkivallasta, äidin väkivallasta ja henkisestä pahoinpitelystä, plus siihen päälle vielä monta muuta kauheaa juttua ja elämäni on ollut varhaisteini-iästä asti melkoista taistelua...

mutta silti olen sitä mieltä että se apu mitä meille tarjotaan on huonoa, ja heti jos sanon että en ole kiinnostunut lääkkeistä kun tiedän että liikunta auttaa minua paremmin ja aika ym. niin oletetaan että jaahas lääkkeet on kuule se ainoa vaihtoehto! ja terapiaa olen kokeillut niin monella eri terapeutilla että voin sanoa että sellaisen josta on oikeasti apua löytäminen on työtä. suurin osa on sellaisia et joo joo, mutta eivät kommentoi mihinkään muuta ja laukovat itsestäänselviä typeriä juttuja ja kysyvät samat asiat viikon kuluttua uudestaan.



olen nyt toipunut suht hyvin, mietin uskallanko enää ikinä aloittaa hormonaalista ehkäisyä.. mutta sen tiedän että pärjään ilman masennuslääkkeitä. niille jotka eivät pärjää niin loistava apu ja hienoa että saavat niitä. mutta jos potilas itse kokee ja kertoo miltä itsestä tuntuu niin nämä asiantuntijat olettavat että potilas ei itse näe tilannetta ja hänellä ei ole perusteluja kieltäytyä lääkityksestä. eli liian helposti minusta nykyään tyrkytetään niitä kyllä.

tämä on vain oma kokemukseni asiasta. minä pärjäsin ilman ja minulle oli sitä hoitoa tarjolla vähän liiankin helpolla kun en sitä aina kokenut tarvitsevani. aina olen varautunut että masennus voi uusia taas ja tunnistan ne merkit kyllä.

...että kun vain omaisi reiluja ja luotettavia ystäviä sekä perheen, jossa suhteet toimivat jotakuinkin normaalisti, ei mitään lääkitystä tarvitsisi? Minussa ainakin elää vihainen ja pettynyt lapsi, joka ei halua hyväksyä kaltoinkohtelua. Sepramilla saan tuon sisäisen lapsen tarpeet sammutettua täysin ja lillun tyytyväisyydessä, vaikka mitä tapahtuisi.

minulla on elämä kaikin puolin "täydellistä". on hyviä ystäviä, onnellinen perhe, mutta silti tarvitsen lääkitystä. Ongelma on aivokemiassa eikä olosuhteissa.

Ystäväni syö masennuslääkkeitä. Hän on nykyään ihan erilainen kuin ennen. Hän tuijottaa eteensä, ei pahemmin puhu, on iloton. Eikö lääkkeiden pitäisi vähän piristääkin?

osallistuvat näihin keskusteluihin. Kun ei ole mitään kokemusta eikä ymmärrystä asiasta, olisi parempi pitää mölyt mahassaan.



Minulla myös se tilanne, että olen lääkityksellä loppuelämäni ja olen erittäin onnellinen, että toimiva lääkitys on olemassa. Nyt olen korkeasti kouluttautunut, työelämässä erittäin hyvässä asemassa ja onnellinen ja tasapainoinen perheenäiti. Ilman lääkkeitä olisin todennäköisesti kuollut jo vuosia sitten.



Minulla masennuksen taustalla on sekä geneettinen että sosiaalinen perintö; isäni oli masentunut, mutta eipä tuolloin masennusta todettu tai lääkitty, hän lääkitsi itse itseänsä alkoholilla, johon sitten lopulta kuolikin.



Olen näitä asioita käsitellyt hyvän terapeutin kanssa, mutta siitä huolimatta tulen tarvitsemaan lääkitystä lopun ikääni.

On vaikea ymmärtää kannanottoja, joiden mukaan nykyajan ihmiset eivät kestäisi tavallista arkea ja vastoinkäymisiä. Kyllä ihmiset ovat ennenkin masentuneet, mutta paljon suurempi osa heistä on tehnyt itsemurhan. Olkaa hyvät masentuneiden arvostelijat tyytyväisiä siitä, että nykyaikana on hoitoa ja lääkitystä tarjolla sen sijaan, että pitäisi päättää päivänsä oman käden kautta. Kyllä niitä ylittämättömiä vastoinkäymisiä voi teidänkin elämäänne vielä tulla, sen jälkeen teilläkin on ehkä enemmän kypsyyttä, henkistä syvyyttä ja kompetenssia osallistua tällaisiin keskusteluihin.

annettu, kaikki masentuneet tappoivat itsensä. Nykyluvuilla se tarkoittaisi nimittäin n. miljoonaa suomalaista. Uskoisin, että aika moni selvisi masennuksestaan myös ilman lääkkeitä. Enkä mitenkään paheksu sitä, että nykyään joka viides ihminen on mielialalääkityksellä, olen vaan iloinen etten itse ole joutunut siihen koukkuun.

että siihen 'koukkuun' voi joutua kuka tahansa milloin tahansa? Aivan yhtä lailla kuin syöpä-, reuma-, astma- jne 'koukkuun'.



En erityisesti arvosta ihmistä, joka pakonomaisesti taivastelee ja etenkin elvistelee.