Miten teidän 3-9v lapset on suhtautuneet eroon?

Ja tietysti siitä miten asiat hoitaa ja miten elämä eron jälkeen muuttuu.



Tottakai lapset kärsii tilanteesta jos vanhemmat vain riitelevät tai etävanhempi ei halua/saa tavata lapsia.

Mutta jos etävanhempi on läsnä paljon ja tekee lasten kanssa myös niitä arkisia asioita ei eron pitäisi vaikuttaa lapsiin kovin paljon.

Tietysti se ensijärkytys voi olla suuri, kun täytyy muuttaa toisesta vanhemmasta eroon.

opiskelukaverini ei saanut yhtään opintoviikkoa suoritetuksi puoleen vuoteen, kun hänen vanhempansa erosi. Sattui häneen niin. (Miespuolinen opiskelija.)

Mies ei halua keskustella minun kanssa, haluaa vain viettää aikaa kavereidensa kanssa. Mies lähtee aamulla aikaisin ja tulee joskus yöllä, kun me muut ollaan jo nukkumassa.

Viimeinen tikki eropäätökselle oli se, kun mies sanoi "sulla ei ole ollut mulla enää pitkään aikaan mitään merkitystä" Kun yritän puhua jotain niin mies vastaa "ei kiinnosta, ihan sama"

Mies sanoo minulle "ihan sama jos muutat pois, hyvä vaan"

Miten tuollaisen kanssa voi muka jatkaa? Olen kituttaanut tässä jo 2vuotta ja lähes joka päivä itken, olen tosi onneton. Ja oman mielenterveyteni takia en näe muuta vaihtoehtoa, kuin ero.

Puhuttiin miehen kanssa jo tammikuussa. Sanoin, että haluan erota jos mies ei muutu. Mies lupasi muuttua ja meillä meni hyvin n 1vko, niin kauan mies kai jaksoi näytellä. Nyt hän sanoo, että ei muista mitään tuollaista keskustelua ja hän ei ole varmasti luvannut mitään.

Huoh!

En osaa sanoa, miten lapset suhtautuu. Pelkään itsekin joutuvani samaan tilanteeseen, mikäli historia toistaa itseään. Paitsi mies ei ole ulkomailla vaan Suomessa olis sotkemassa asioitamme.

mennä pariterapeutille yksin selkiyttämään ajatuksiasi tai perheneuvolaan?



Hyvä merkki, että mies hätääntyi vuoden vaihteessa ja lupasi parantaa tapansa. Kyllä ero häneenkin koskisi, jollei ole psykopaatti.



Ällöttävä mies on, kun on vaan kavereillaan. Se on itsekäs ihminen.

Ekat puoli vuotta olivat rankimmat ja vuosi meni ennen kuin tilanne alkoi palata normaaliksi. Eihän se lapsi (silloin 7v.) ollut iloinen, mutta on aina ollut juttelevainen ja saatiin puhuttua asioista. Lapselle piti kertoa suoraan että mitkä asiat pysyvät samoina ja mitkä muuttuvat, sekä kysellä lapsen toiveita, pelkoja ja odotuksia.



Meillä sikäli hyvä tilanne, että molemmat vanhemmat pysyivät mukana lapsen arjessa ja lapsella on kaksi omaa huonetta, eli omaa tilaa kummassakin kodissa. Työtä se on vaatinut, että arki on rullannut ja olemme laittaneet lapsen etusijalle erostamme huolimatta. Myös uusilta kumppaneilta vaadittiin sitoutumista ja sopeutumiskykyä.



Itse olen elänyt eroperheessä, jossa isä vain hävisi. Äitini toimi oikein, eli kertoi ettei isä taida olla enää arjessamme mukana, muttei koskaan mollannut häntä ja aika ajoin kaivettiin yhdessä esiin valokuvia katseltaviksi. Vaikka exän kuvat eivät sinun mieltäsi ilahduttaisi, ovat ne lapselle tärkeitä.

En osaa sanoa, miten lapset suhtautuu. Pelkään itsekin joutuvani samaan tilanteeseen, mikäli historia toistaa itseään. Paitsi mies ei ole ulkomailla vaan Suomessa olis sotkemassa asioitamme.

ap

tuli syksyllä lapsi, jonka vanhemmat olivat silloin juuri eronneet. Keväällä piirsivät yhdessä luokassa kuvaa, johon tuli jokaisen kasvot. Yksi oli piirtämässä tällä lapselle kasvoja hymyilevinä, mutta muut sanoivat, että älä piirrä sille hymynaamaa, eihän se koskaan hymyile.



Sen jälkeen olen tarkkaillut, en ole huomannut koskaan hymyilevän tosiaankaan. Sääliksi käy, todella.

Mun mielestä meillä (erottu n 5vuotta sitten ja lapsi 8v) asiat nyt paljon paremmin kuin että oltaisiin väkisin jatkettu yhdessä. Ollaan lapsen isän kanssa hyviä kavereita nykyään ja luulen, että hyvät välit johtuu siitä, että tajuttiin erota ajoissa. Eron hetkellä jo päätin, etten koskaan lapselleni hänen isäänsä hauku tai mitenkään anna ymmärtää, etten pitäisi lapsen isästä vaikka tilanne menisi kuinka vaikeaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan tulimme hyviksi ystäviksi ja molemmilla on nyt uudet perheet. Lapsi seilaa molemmissa perheissä ja piirtää aina perhekuviin kaikki omasta mielestään perheenjäsenet eli minut, isän, meidän uudet puolisot ja uudet lapset. Lapsi on myös joskus sanonut, että elämä on kivempaa kuin muilla kun isi tulee hakemaan ja pääsee isille. Luulen, että silloin jo eron kynnyksellä lapset aistivat kodin huonon ilmapiirin ja sen, ettei vanhemmilla ole hyvä olla. Ei silloin lapsillakaan ole. Tärkeintä siis on huomioda lapset ja pitää välit kunnossa ex puolisoon :) Tsemppiä!!

Eikö olisi lasten edun mukaista pysyä mahdollisimman lähellä toisiaan?

vanhempani erosivat kun minä olin 3v, isoveljet 9v ja 11v.

Minä en muista mitään erosta, eikä minulla ole yhtäkään muistoa ydinperheestä. Aikuisena huomasin ehkä hakevani miehestäni "isähahmoa", eli kai se jonkinlainen aukko on minulle jäänyt.



Rankimmin eron otti tuo 11v. Häneltä esim. leikattiin umppari heti eron jälkeen. Leikkauksessa huomattiin, ettei umppari olekaan tulehtunut. Kipu olikin somaattista, eli stressasi erosta tosi paljon. Myöhemmin alkoi käyttämään huumeita ja on sillä tiellä edelleenkin. Ei ole isän kanssa väleissä.



Ja ymmärrän tunteesi ap. Pahaa pelkään, että samalla tiellä olen oman perheenikin kanssa...

ylipäänsä voi hoitua! Lapsi oli 4-vuotias, kun muutin hänen kanssaan pois miehen luota. Mies olisi halunnut jatkaa yhteiseloamme (vaikka kohtelikin minua jo täysin itsestäänselvyytenä), mutta minusta meidän elämänarvomme ja koko ajatusmaailmamme olivat jatkuvasti liian rassaavalla törmäyskurssilla. Lapsi ei eron jälkeen koskaan kysellyt mitään eikä hänen käytöksensä muuttunut. Ainoa juttu, mikä sattui pari kertaa, kun hän tuli isänsä luota illalla, oli sängyn kastelu seuraavana yönä. Mutta sekin jäi tosiaan muistaakseni kahteen kertaan. Nyt erosta on jo vuosia, ja lapsen yhteys isään on säilynyt koko ajan. He tapaavat parisen kertaa viikossa ja eksä hoitaa mm. harrastuksiin kuskaamista siinä missä minäkin. Mulle eksä oli ihan ensi alkuun eron jälkeen tyly, mutta välimme korjautuivat nopeasti ihan hyviksi. Juttelemme suunnilleen viikoittain pitempään pojan asioista.

ja lasten kanssa elämä eron jälkeen on ollut ihanaa :)

Kyllähän täällä on varmasti eronnetita vanhempia...

Tarvitsisin ihan oikeasti apua ja vinkkejä.

ap

älä eroa. Yritä ennemminkin parantaa suhdettanne. Olette kuitenkin olleet rakastuneita ja teillä on kolme lastakin. Menkää parisuhdekurssille. Esim kataja tai memennääneteenpäin. katso netistä. Tai NMKY:n Pieksämäen leirille. Tai pariterapiaan.



Älä nyt luovuta. Tuo on sinun vastuullasi, kun kerran olet hakemassa sitä. Mieti lapsiasi. Kolme olet tehnyt hänen kanssaan Itsekästä luovuttaa noin vain, vaikka olisi yksikin.



Kokemus: mun tutun lapsi alkoi oireilla rajusti. On tuossa ikähaarukassa. Alkoi varastaa ja sitä ei saada loppumaan.

Tai oikeastaan pikkusisarukseni, joka joutui iltatähtenä kokemaan vanhempieni avioeron 9-vuotiaana, kun minä olin jo melkein aikuinen. Hän sanoi kerran, että lapsuus loppui kesken. Häneltä vaadittiin liikaa sopeutumista: äitini alkoi elää uutta nuoruuttaan, isäni alkoi kaappijuopoksi. :(



En nyt yritä lannistaa sua ap, haluan vain, että muistat kohdella isompiakin lapsiasi edelleen lapsina. Älä sälytä heille katkeruuttasi ja pidä eron jälkeinen rakkauselämäsi (jos sitä tulee piankin) lapsista erossa. Tuo viinapuoli lienee itsestäänselvyys...