Rakastan miestäni ihan hirveästi ja aika ajoin pelkään kamalasti menettäväni hänet.

" Tee työtä kuin eläisit ikuisesti! Rakasta kuin kuolisit huomenna!" -Seneca-



Kukaan ei tiedä kauanko jokainen elää. Ota lohtua siitä, että kukaan ei koskaan ja milloinkaan voi viedä pois rakkauttasi häneen, se on sinun aina.

en puhunut kuolemasta. pelkään, että jotain tapahtuu ja menetän hänet ja rakkauteni häneen.

ap

Siis, pettämistäkö vai mitä?



Mutta jos se tunne kuolee, oliko se rakkautta koskaan?



Elämää ei voi elää pelossa. Jos alkaisin ajatella asiaa, varmaan saisin itsenikin pelkäämään, helpostikin. Ei minussa oikeasti ole mitään rakastamisen arvoista, kalleimpani on jossain tuolla vielä pari päivää kiertelemässä Suomea jne. Voih, helposti saisin itseni kyyneliin, itsesääliin ja hysteriaan.



Valitsen, etten ajattele sitä. Otan sen, mitä tiedän, eli luottamuksen ja rakkauden ja niillä mennään. Rakkautta on, että jos hän löytäisi paremman ja olisi onnellisempi hänen kanssaan, minä iloitsisin tästä hänen kanssaan.



Vaikka en ole uskovainen, ottakaamme tähän eräs hyvin tunnettu rakkauden määritelmä:



" Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.



Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.



Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi."



Humanistini yrittää väittää, ettei tuo kerro romanttisesta rakkaudesta, mutta se kuvaa minun tunnettani häneen todella hyvin.



Onko tässä mitään järkeä mitä sepostan? :p

Mulla oli nuoremapa sama juttu, mutta on näin " vanhemmiten" mennyt vähän ohi. En enää yöllä herää tarkistamaan että hengittääkö mies =D

tiedän että hullua pyöritellä tällaisia asioita, mutta silloin tällöin tunteet vain nousevat pintaan. Enkä usko tuollaiseen, että jos lakkaa rakastamasta, se ei ollutkaan rakkautta. Siis jos mieheni esimerkiksi tekisi jotain pahaa lapsillemme, jotain todella anteeksiantamatonta ja rakkauteni kuolisi, miten se poistaisi sen tosiasian, että rakastan häntä syvästi monta vuotta?

ap

ap

Mielessä liikkuu jotain niin poliittisesti epäkorrektia, etten kirjoita tähän. Mutta herättelit ajatuksia. :)

ap

että hän alkaa pitää minua itsestäänselvyytenä eikä enää arvosta...

Entinen anoppinikin sanoi, ettei hän enää ole niin riippuvainen miehestään, koska ei yksinkertaisesti enää rakasta häntä. Mielestäni se oli surullista eikä ollenkaan tavoiteltavaa.

Rakastakaa kuin viimeistä päivää, ja vaalikaa suhdettanne. JOS nyt joskus kävisikin niin, että se päättyisi, niin tietäisitte tehneenne kaikkenne ja toisaalta suhteesta jäisi ainakin lämpimät ja hyvät muistot.



En tiedä johtuuko luonteestani vai suhteestamme, mutta minä en pelkää tuollaista. Vielä 4 vuoden seurustelun jälkeen olemme kuin pahaiset kakarat rakkaudesta huumaantuneina, hassuttelemme ja suukottelemme päivittäin, ja yhä vain meille riittää se 120cm leveä sänky -sylikkäin nukumme näitä kuumia kesäöitä ehkä lukuunottamatta.. Jos suhteessa on hauskaa, ja jos miehenne ovat teille rakastajan lisäksi myös hyviä (parhaita) ystäviä, niin ei kannata murehtia tuollaisia :) Nauttikaa, naiset!

Mulla tuo vaihe oli sillon kun olin 19-vee. Nyt 26-vee. Ehkä nämä 10 vuottakin ovat jo todistaneet että ei tosta ukosta pääse millään eroon ;)

ja alitajuisesti TIEDÄT menettäväsi hänet pian!? Mulla on kyky nähdäenteitä, ja mulle tuli sun kohdalla hyvin vahva pahan aavistus. Mutta sehän voi toki olla vääräkin.