Kohtukuoleman kokeneita?

Meidän perheeseen syntyi enkelipoika syksyllä -99.

Hän syntyi raskausviikolla 30+, oli 40cm pitkä ja painoi 1340g.

Kaunis ja suloinen vauva kuin syvässä unessa oleva pienokainen.

Muistutti kovasti reilu vuosi aiemmin syntynyttä isoveljeään.

Kaikki mahdolliset kokeet pystyttiin ottamaan, mutta kuolinsyytä ei koskaan saatu selville, joten se on kirjattu kohdunsisäiseksi kätkytkuolemaksi.

Uuden vauvan toivotimme tervetulleeksi, kun tunsimme olevamme siihen valmiit ja tyttäremme syntyikin 1v2kk kuluttua.

Raskaus oli rankka; pelkoja ja ahdistuksia, olinkin tuttu näky Jorvin äitiyspolilla. Siellä minun ahdistukseni otettiin todesta ja sain todella hyvää hoitoa, koskaan en kokenut, että taas toi on täällä....

Tämän jälkeen perheemme on kasvanut vielä yhdellä pojalla.

Enkelipoikamme on osa elämäämme ja perhettämme. Eilenkin kävimme haudalla kastelemassa kukkia. Tirutinpa muutaman ikävänkyyneleen; se ei ole enää joka päiväistä eikä liity aina haudalla käyntiin. Eilen vaan herkisti ajatus, että Matias menisi nyt ekalle luokalle....

Te elätte nyt ihmisen elämän rankimpia vaiheita - oma lapsen menetys on suurimpia traumoja. Antakaa aikaa surulle, antakaa aikaa kyynelille, muistelkaa lastanne ja tukekaa toisianne. Ja sitten kun tunnette, että jaksatte, toivottakaa uusi vauva tervetulleeksi. Sen ajankohdan tiedätte vain te itse - ei kukaan muu. Kokemuksesta voin sanoa, että toisten mielestä se tulee liian aikaisin ja toisten mielestä liian myöhään. Milloin uusi vauva tulee paikkaamaan kuolleen jättämää tyhjiötä milloin ne ei vieläkään uskalla. Kuunnelkaa itseänne ei muita!

Sain aikanani vertaistukea Käpy ry:stä, joka on lapsikuolema perheiden oma yhdistys. Käy sivuilla www kapy fi

Toimin nykyisin itsekin Kävyssä tukihenkilönä ja hallituksen jäsenenä.

Voimia sinulle ja perheellesi! Jaana

Toivottavasti tulette taas raskaaksi ja kaikki sujuu hyvin. Tiedän erään tapauksen jossa vauva oli kuollut kohtuun ja äiti oli heti sen jälkeen raskaana taas. Liekkö yhdet kuukautiset ollut välissä?

Tuttavalleni kävi noin viikolla 40 ja se oli ihan kauhean surullista :(

Kiitos paljon kaikille vastanneille. Ei yhtään negatiivista viestiä, vaan kauniita sanoja. Luulen, ettei syy selviä koskaan ja samalla pelkään, että selviää ja se on jotakin sellaista, jonka olisi voinut itse estää.. (Esim. puutarhatöistä tullut toksoplasma..) Mutta sen näkee sitten joskus, kun tuloksia alkaa tulla. Se tässä vain mietityttää, että uskaltaako uutta raskautta laittaa alulle, ennen kuin tietää mistä tämän vauvan menehtyminen johtui. Ilmeisesti jotakin vikaa istukassa.. Sen takia yritän odottaa jonkun aikaa, että elimistö paranisi kunnolla. Ja mietin, että miten muilla saman kokeneilla, onko heti alulle laitettu mennyt loppuun asti hyvin vai onko ollut välissä miten paljon keskenmenoja tai muita hankaluuksia. En tiedä miten pää kestää seuraavan raskauden, varmaan miettii joka päivä onko kaikki kunnossa. Tässä raskaudessa oli kyllä ensimmäiseen poiketen verenvuotoa alussa, ja sen takia seurasin koko ajan tuleeko verta ja muutenkin oli sellainen olo, että odotan synnytykseen asti ennen kuin mietin nimiä tai laitan mitään valmiiksi. Ehkä se oli jotakin aavistusta.. Mutta ikuisesti tulen miettimään miksi tämän vauvan kohdalla piti käydä näin.. Uskalsin sen verran katsoa, että näin että hän oli niin suloinen, valmis vauva (ja minullakin ensimmäisen näköinen) etten voi käsittää missä oli vika.. Sen verran haluan neuvoa, että jos jonkun kohdalle sama ikävä asia sattuu, niin synnyttäkää alakautta, vaikka ajatus siitä tuntuu pahalta, se on osa asian läpikäymistä ja omalla tavallaan lohduttavaa. Minäkin mietin keisarinleikkausta, mutta se on ainakin näin pienillä viikoilla niin suuri rasitus kohdulle ja siinä on tulehdusriskejä ja niin pitkä toipumisaika, ettei olisi kyllä tullut mitään tästä elämästä isomman pojan kanssa. Ja uskaltakaa katsoa vauvaanne, koskettaa, ottaa syliin ja jättää jäähyväiset. Minä en uskaltanut kuin vähän katsoa ja jään harmittelemaan ja kaipaamaan kun en uskaltanut ottaa syliin ja jättää kunnolla jäähyväiset. Se olisi auttanut paremmin ymmärtämään ja hyväksymään asian..

Toivottavasti elämässänne tulee olemaan tulevaisuudessa onneakin mukana.

Minulla hieman erilainen tarina (aikaisemmilla viikoilla), mutta kerron silti.

Minä ainakin mietin seuraavaa raskautta tavallaan jo laitoksella... Yritin takertua siihen, että minulla säilyi kohtu - ja osa toiveistani voi suunnattomasta surusta huolimatta vielä toteutua.



Meillä myös 3 v lapsi silloin. Hän oli myös syy nousta sairaalan sängystä ja elää. Itsellänikin oli vaara menehtyä, sillä terveen vauvanalkumme vei kohtuun levinnyt bakteeritulehdus.

Sitä voidaan seurata ja lääkitä seuraavassa raskaudessa.



Valitettavasti kuvittelin, että raskaaksitulo on meillä se suurin ongelma saada toista lasta. Raskaus saatiin alkuun koeputkihdelmöityshoidolla (eka lapsi luomu). Joka päivä rukoilen, että saan vielä kokea syntymän ihmeen. Kevätvauvamme siunattiin muistolehtoon.

Minulla ei ollut kohtukuolemaa, vaikka myöhäinen keskenmeno itsestäni siltä tuntuikin. Viime kesänä vauva kuoli rv:lla 17 ja synnytin myös alateitse. Eikähän siinä muuta vaihtoehtoa olisi ollutkaan. Mutta oli se uskomatonta miten valmiilta voi noinkin pieni näyttää. Voin vain kuvitella sen tuskan, mikä sinulla ja muilla vielä myöhemmillä viikoilla olleilla oli ja on. Toivottavasti voit puhua asiasta tarpeeksi, vertaistuki varmasti auttaisi sekin. Heti km:n jälkeen sain sairaalasta mukaan yhteystietoja, mutta olin niin poikki, että en osannut tilaisuuteen tarttua. Sitten tuntuikin, että on liian myöhäistä. Ja olin sairaslomallakin tosi lyhyen aikaa. Ehkä hitusen armoa itseä kohtaan ei tuollaisten kokemusten jälkeen olisi pahitteeksi.



Meilläkään ei syytä tuohon myöhäiseen km:oon löytynyt. Kaikki vauvassa näytti olevan ok, minulla ei ollut mitään tulehduksia tms.



Minä tulin uudestaan raskaaksi pian, yhdet kuukautiset tuli välissä. Raskaus, etenkin sinne puoleen väliin asti, oli kyllä yhtä murehtimista. Ramppasin neuvolassa kuulemassa sydänääniä. Neuvolasta sain psykologin numeron, mutta en koskaan hänelle soittanut. Olisi kyllä kannattanut. Jos sinulla mahdollisuus sellaiseen, käytä ihmeessä. Vauva oli masussa tosi hiljainen, kävin loppuraskaudessakin kolme kertaa polilla tarkastamassa, että kaikki hyvin.



Raskaus meni hyvin ja nyt meillä on ihana pieni tyttö (kohta 3kk vanha)! <3



Mutta kuitenkin ajattelen usein sitä kuollutta pientä poikaa, joka ei ollut meille valmis tulemaan. Jotenkin on vain pakko ajatella, että asioilla on tarkoituksensa.



Minä pitkään katselin kuollutta vauvaa, sylissäni en häntä varsinaisesti voinut pitää, kun oli niin heiveröinen. Mutta oli kyllä hyvä nähdä. Ja silittää niitä käsittämättömän pieniä sormia. Hänet on haudattu nimettömien hautuumaalle, keskenmenneitä kun ei oikeasti haudata. Mutta muistolehdossa olemme käyneet.



Mutta sinulle voimaa ja onnea! Ja lempeyttä itseäsi kohtaan. Ja onnea uuteen raskauteen.



Hali

Täällä myös yksi kohtukuoleman kokenut. Kohta kaksi vuotta sitten synnytin rv 40 poikavauvan. Tilanne oli kauhein mitä olin kokenut ja mitä luultavammin koskaan tulen kokemaan. Pientä helpotusta asiaan lopulta toi tieto että en olisi voinut mitenkään estää tapahtumaa...vauvani oli kietoutunut niin pahasti napanuoraan oman kaulansa ympäri että oli siihen menehtynyt. Vuosi tapahtuman jälkeen tulin uudelleen raskaaksi joka sitten päättyi keskenmenoon rv6. Kovasta yrityksestä ja haluista huolimatta en ole onnistunut vielä uudestaan raskautumaan, mutta elän toivossa että jonakin päivänä sylissäni tuhisisi oma pienokainen.

Menetimme lapsen rv 30, virallisesti hän syntyi elävänä kun sai tehohoidolla 1 apgar pisteen, mutta käytännössä oli siis kuollut kohtuun, ilmeisesti istukkaperäiseen syyhyn.



Uusi raskaus oli monella tapaa oljenkorsi elämässä eteenpäin, joten tein strategian siitä, miten saan itseni mahdollisimman hyvään kuntoon sitä silmällä pitäen.



Minulla on pitkä lapsettomuustausta ja autoimmuunisia sairauksia, joten kaiken kaikkiaan lähtökohdat olivat mitä olivat. Sain luvan yrittämisen aloittamiseen puolivuotta hätäsektion jälkeen ja kolmannella hoitokerralla tärppäsi



Nyt olen rv 40 ja odotan synnytystä kuin kuuta nousevaa. Raskaus on mennyt hyvin, hoito ja seuranta tiivistä ja huolellista. Henkisesti yllättävän helppoa, olinhan kokenut jo sen kaikkein hirveimmän, mitä maailmassa saattaa eteen kuvitella, ja tiesin pystyväni selviämään siitä, lisäksi hyvä parisuhde toki kantoi ja kannatteli.



Voimaa toipumiseen. Se on kovaa työtä.

Vielä pahempaa ja raskaampaa mitä voin kuvitella, on juuri tuo että vauva kuolee lähellä laskettua aikaansa.. Minäkin jo ajattelin (vaikka viikot olivat vielä suht pienet), että ei ole enää kuin kolme kuukautta ja saan vauvan syliini.. Kun raskaus on jo yli puolen välin ja asiat ovat olleet siihen asti kunnossa, niin vaikka aavistuksia ja pelkoja olisi, ei usko että jotain näin kamalaa voisi sattua.. Ja sitä ajattelee, että nyt ollaan jo paremmalla puolella, että jos vauva syntyy ennen aikojaan niin sillä on mahdollisuudet selvitä. Ei ajattele että vauva voi voida yhtäkkiä niin huonosti kohdussa, että se kuolee kohtuun. Eli ei näköjään voi luottaa mihinkään ennen kuin vauva tosiaan on siinä sylissä ja todettu että kaikki on kunnossa. Toivottavasti ei tarvitse kokea samaa enää uudelleen. Pahoitteluni myös kaikkien saman kokeneiden puolesta. Sen tuskan minkä oman lapsen kuolema aiheuttaa voi ymmärtää vain kun se sattuu omalle kohdalle..

Haluaisin tietää vielä, että kun äidillä on oikeus äitiysvapaaseen, kun raskaus on kestänyt tietyn ajan ja vaikkakin vauva syntyy kuolleena, niin käytittekö koko vapaan hyväksenne? Itselleni tuli koko asia yllätyksenä, odotin että minulle määrätään sairauslomaa. Mutta hyvä näin, saa rauhassa toipua. Ja siinä ensi hämmingissä ajattelin, että pidän koko loman eikä kyllä olekaan mitään hinkua takaisin töihin. Mutta toisaalta tuntuu että se on niin pitkä aika, 105 päivää, että jaksanko olla kotonakaan. Ja mitä muut ajattelee jos pidän koko loman, kun enhän minä edes ole fyysisesti huonossa kunnossa ja henkisestikin ainakin ulospäin vähän liiankin reipas. Toisaalta ajattelen, että nyt saan pitkään odottamani hengähdystauon töistä, saan olla enemmän isomman lapseni kanssa ja olen sitten kiireetön ja stressitön yrittämään uutta vauvaa, kun ei tarvitse paahtaa töissä ja väsyneenä hoitaa töiden jälkeen kotihommat ja lapsen kanssa touhuamisen. Mutta jotenkin tuntuu niin ironiselta ja oudolta ja syylliseltä olla äitiyslomalla, kun sitä vauvaa ei ole..

Vierailija:

Meidän perheeseen syntyi enkelipoika syksyllä -99.

Hän syntyi raskausviikolla 30+, oli 40cm pitkä ja painoi 1340g.

Kaunis ja suloinen vauva kuin syvässä unessa oleva pienokainen.

Muistutti kovasti reilu vuosi aiemmin syntynyttä isoveljeään.

Kaikki mahdolliset kokeet pystyttiin ottamaan, mutta kuolinsyytä ei koskaan saatu selville, joten se on kirjattu kohdunsisäiseksi kätkytkuolemaksi.

Uuden vauvan toivotimme tervetulleeksi, kun tunsimme olevamme siihen valmiit ja tyttäremme syntyikin 1v2kk kuluttua.

Raskaus oli rankka; pelkoja ja ahdistuksia, olinkin tuttu näky Jorvin äitiyspolilla. Siellä minun ahdistukseni otettiin todesta ja sain todella hyvää hoitoa, koskaan en kokenut, että taas toi on täällä....

Tämän jälkeen perheemme on kasvanut vielä yhdellä pojalla.

Enkelipoikamme on osa elämäämme ja perhettämme. Eilenkin kävimme haudalla kastelemassa kukkia. Tirutinpa muutaman ikävänkyyneleen; se ei ole enää joka päiväistä eikä liity aina haudalla käyntiin. Eilen vaan herkisti ajatus, että Matias menisi nyt ekalle luokalle....

Te elätte nyt ihmisen elämän rankimpia vaiheita - oma lapsen menetys on suurimpia traumoja. Antakaa aikaa surulle, antakaa aikaa kyynelille, muistelkaa lastanne ja tukekaa toisianne. Ja sitten kun tunnette, että jaksatte, toivottakaa uusi vauva tervetulleeksi. Sen ajankohdan tiedätte vain te itse - ei kukaan muu. Kokemuksesta voin sanoa, että toisten mielestä se tulee liian aikaisin ja toisten mielestä liian myöhään. Milloin uusi vauva tulee paikkaamaan kuolleen jättämää tyhjiötä milloin ne ei vieläkään uskalla. Kuunnelkaa itseänne ei muita!

Sain aikanani vertaistukea Käpy ry:stä, joka on lapsikuolema perheiden oma yhdistys. Käy sivuilla www kapy fi

Toimin nykyisin itsekin Kävyssä tukihenkilönä ja hallituksen jäsenenä.

Voimia sinulle ja perheellesi! Jaana

On niin vaikea uskoa, että mikään maailmassa voisi sattua enempää kuin tuo oman kaivatun pienokaisen menetys viime metreillä. Olen itse kokenut " vain" 9 keskenmenoa ja pakko kyllä sanoa, että varmaan kokisin kymmenennenkin ennemmin kuin yhtään kohtukuolemaa. Kun tuntee liikkeet, ja on valmistautunut... Voi ei!!!!!



Olen niin pahoillani puolestasi, koeta jaksaa!

Äitini esikoinen kuoli kohtuun vko:lla 40. Kuristui napanuoraan, muuten oli täysin terve. Siihen aikaan (1960-luvulla) ei ilmeisesti ollut tapana antaa äidin jättää kuolleena syntyneelle vauvalle hyvästejä, joten äitini ei nähnyt vauvaansa. Sitä hän suree välillä tänä päivänäkin. Hän tuli parin kuukauden päästä uudelleen raskaaksi ja sai yhteensä 5 tervettä lasta ilman keskenmenoja.

Kuristui napanuoraan. Sen jälkeen olemme saaneet kaksi lasta ja joulukuussa syntyy kolmas. Meni kylläkin noin neljä vuotta ennenkuin selvisin täysin (?) vauvan kuolemasta...

Eräällä tutulla kuoli rv 40 jotain kohtuun vauva. Samantien tärppäsi uudestaan, ja tämä raskaus päättyi elävän vauvan synnytykseen.

En varmasti pysty edes kuvittelemaan kuinka pahalta teistä on tuntunut. Tuttavapariskuntamme lapsi kuoli vähän aikaisemmilla viikoilla ja vajaa vuosi ensimmäisen raskauden lasketusta ajasta heille syntyi terve poikavauva. Jos kohtukuoleman syy on pystytty selvittämän niin pääset varmasti seuraavassa raskaudessa tarkempaan seurantaan.

Kuolemasta on vasta viikko. Älkää pahastuko älkääkä ihmetelkö, että nyt jo mietin uutta vauvaa.. Olen varmaan sokkivaiheessa, etten oikein käsitä enkä osaa vielä kunnolla surra tätä menehtynyttä pienokaista. Hän oli kovasti odotettu. Mutta vauvan saaminen on ihmisellä niin pitkä projekti, että haluaisin laittaa alulle mahdollisimman pian. Mutta odotan ainakin jälkitarkastukseen, mahdollisten syiden selviämiseen ja parit kuukautiset ajattelin odottaa. Että uudelle vauvalle olisi mahdollisimman hyvät edellytykset kehittyä ja selvitä loppuun asti. En voi käsittää että näin kävi. Meillä on ennestään 3-vuotias lapsi, ja hänen kanssaan ei ollut mitään ongelmia. Ei tullut mieleenkään että näin voi käydä..

Sellaista ei todellakaan kannata miettiä. Kaikki surevat omalla tavallaan ja minusta on aivan luonnollista että mietit jo uutta vauvaa, sehän tuo tavallaan toivoa tulevaan. Toivon kovasti voimia teille ja kaikkea hyvää jatkoon.

Voimia suruun ja kaikkea hyvää jatkoon! Siunausta!