Milloin teille on tullut mitta niin täyteen, että olette harkinneet lähisuvun unohtamista?

ja aika väkinäistä, yksipuolista meidän osalta ja hiljaista on ollut yhteydenpito sen jälkeen...

erityisesti sitten minulle ja ne oli aika ilkeitäkin juttuja. Joinakin viikonloppuna en viitsinyt olla edes samassa huoneessa hänen kanssaan. Kun lääkitykseen löytyi oikea annostus, hän muuttui entiselleen. Joskus olen kyllä ajatellut, josko hän oikeasti ajattelee minusta ja perheestäni juuri niin kuin silloin vaikeana aikana tuli julki.

Eri käräjillä on nähty, seuraavaksi anopin kavalluksia puidaan hovissa. Etupäässä "yhteydenpito" on ollut kuulusteluissa istumista, kun anoppi on milloin minkäkin "rikoksen" keksinyt meille. Syyttämättäjättämispäätös tulee postitse myöhemmin ja silloin voikin taas varautua seuraavaan reissuun. Muutoin emme ole missään tekemisissä.

Ja päin vastoin. Kuka kumma jaksaisikaan vuodesta toiseen jotain alkkista?

Yhteydenpito oli yksipuolista, eli joko minä tai mies soiteltiin tai läheteltiinsähköposteja ja kyseltiin kuulumisia ym. Kutsuttiin kylään, mutta koskaan ei kellään ollut aikaa tulla.... Sitten kerran pari vuotta sitten päätettiin ettei enää olla se aloitteen tekijä, eikä todellakaan kutsuta enää kylään, saati itse tuppauduta heille (koskaan ei tullut kutsua, vaan itse kutsuimme itsemme kylään kun tultiin täältä 500 km päästä heidän paikkakunnalleen). Päätettiin odottaa heidän yhteydenottoaan, no tässä vieläkin odotellaan.....

kun veli on itseaiheuttamillaan toimilla joutunut rahavaikeuksiin ja lastenlapsiin vedoten pumppaa rahaa vanhemmiltani, mutta sitten samalla käyttäytyy heitä kohtaan tosi häikäilemättömästi.

Erosin silloisesta miehestäni. Lähisuku (jopa tätini, joka ei muuten pitänyt yhteyttä) ravasi luonani, soitteli, kirjoitti kirjeitä/sähköposteja yms ja yrittivät kääntää päätäni eroasiassa. Kaikki olivat niin ex-miehen "puolella" ja kavereita. Minun olisi pitänyt olla jotenkin kiitollinen, kun olin niin hienon miehen saanut (hyvä ammatti, rikkaasta suvusta jne), MUTTA kun mulla ei ollut enää hyvä olla. Eikä se siitä miksikään muutunut, vaikka puhuttiin ja puhuttiin. Sukulaiset tekivät kyllä niin omituisia tempauksia saadakseen minut muuttamaan mieleni, että ihan puistattaa, kun jälkikäteen ajattelee niitä. Ei uskoisi, että oikeassa elämässä ihmiset niin juonittelee, se on Kauniiden ja Rohkeiden asia.



Jätin painostavan suvun oman arvoonsa ja panostin hyviin ystäviini. Onneksi minulla on hyvät ystävät, muuten olisi varmaan ollut melkoisen yksinäinen alku aikaan. Nyt minulla on uusi mies ja kovasti toivomme perheenlisäystä :).



Sukuun en ole muuten pitänyt yhteyttä, mutta vaarin hautajaisiin osallistuin kirkko-osuuteen. Ja vaarille soitinkin muutaman kerran. Tiedän jotenkin, että vaari oli mun "puolella", mutta mummu on niin vahva persoon, kuten äitinikin, joten vaari veti siksi neutraalia linjaa. Kuten aina.