raskaana muille maille

Mekin myos taalla englannissa ja kerkesin olemaan jokusen vuoden ennen kun esikoinen syntyi.



Meilla mina jo raskaaksi tullessani sanoin miehelle etta teeppas " poka" paatos nyt etta jos haluat olla meidan elamassa tai olla olematta silla jos jaat niin tieda sitten se etta seuraavat 20vuotta elamasi ei kuulu sinulle vaan talle lapselle! No jaihan se " poka" ( nykyaan aija;) ) ja silla periaatteella ollaan sitten elelty etta seuraavat ( ei enaa tietty oo 20v jaljella;) ) 20v ollaan taassa lasten kanssa tiiviisti.. Kun alusta asti asennoituu siihen etta apua ei ole eika tule niin oleminen on paljon helpomopaa ja ei sita " omaa aikaa" kylla kaipaakkaan on se vaan nannaa olla lastensa kanssa ja nyt varsinkin sitten kun esikoinen koulussa ( reception class ) ja kuopuksella alkaa tarha ( school nursery ) niin oikein haikeesti kattoo taakse jaaneita vuosia ja ei taa kylla rankkaa oo ollut lasten hoidon kannalta. Kertaakaan ei olla miehen kanssa ulkona kayty kaksin viimeseen 4v9kk ja ei ole tiedossa etta paasisimme vastaisuudessakaan:)



Mut hei taa lasten pienena olo aika on niin lyhyt etta ei tassa kerkee kaipaileen omaa aikaa:) vaikka tokkopa toi pahaakaan tekisi.



Tervetulemast tanne saarelle ja onnea raskauteen!



Mama Njogu

se etta kun tohon viestiin en sita selvasti kirjottanut etta kylla ilman ulkopuolisten apua parjaa hyvin ja joskus ehka paremminkin:)



jep, tsemppia.



Mama Njogu

On varmasti ihmisia jotka pystyvat hoitamaan lapsensa taysin ilman ulkopuolisten apua, mutta itse, kun olen toissa 4 paivaa viikossa, en tulisi toimeen ilman au pairia. Meilla siis ollut aina au pair. Mina ja mieheni tietenkin elamme suurin osin lapsen ehdoilla vapaa-aikamme, mutta kylla valilla pieni hengahdyshetkikin tekee hyvaa. Kaymme siis saannollisesti (vaikka emme usein) myos kahdestaan ulkona syomassa ja hoitamassa parisuhdetta. Lisaksi lapsi on viettanyt Suomessa mummulassa aikaa, n. viikon kerrallaan ilman isaa ja aitia ja kylla sekin aika on ollut arvokasta meidan parisuhteelle.

Mina olen myos raskaana, ja talla hetkella asutaan Saudi-Arabiassa. Olen asunut ulkomailla jo kohta 10 vuotta, mutta jotenkin nain raskaana ollessa tuntee sen miten kaukana kotoa sita onkaan. Meidan Aidille varsinkin, kun on ensimmainen lastenlapsi tulossa, tulee se varmaan olemaan aika vaikeaa. Itse kuitenkin paatettiin etta synnytan taalla Saudeissa, niin ollaan ainakin koko ydinperhe (mies, mina ja lapsi) sitten yhdessa. Nyt siis viikkoja 25, ja ihan tyytyvaisia ollaan oltu saamaamme hoitoon. Onneksemme lahipiirissa taalla on aika paljon vauvoja, joten yksin emme asian kanssa joudu olemaan. Tottakai sita jannittaa, ensimmainen lapsi kun on tulossa, miten parjaa. Kuitenkin ajatuksena on, etta lapsi viettaisi mummolassa muutaman viikon vuodessa ihan itsekseen, niin me vanhemmat sitten saataisiin sita laatuaikaa ihan kahdestaan, ja mummi voi nauttia lastenlapsestaan :) Tsemppia odotukseen!

Hei,

kolme ensimmäistä lastani synnytin Suomessa ja olin anopin ja äidin vakuuttelun jälkeen täysin varma, etten ikinä pärjääkään ilman heidän apuaan. Elin aktiivista kotiäidin elämää, eli opiskelin, pelasin korista SM-sarjassa ja kun urheilu jäi, menin mukaan politiikkaan. Koko ajan oli tunne että pitäisi tehdä jotain muuta.

Sitten muutimme ulkomaille kauas pois. Olin raskaana ja sehän kauhistutti kaikkia. Huomasin kuitenkin, että hei, meikäläinenhän pärjää ihan mukavasti. Se tukiverkko tulee sitten yllättävän nopeasti, varsinkin muista ulkomaisista tai suomalaisisista perheistä. Kun Suomi-koululla näin porukoita ensimmäistä kertaa ja vatsa oli iso, niin seuraavalla kerralla osalla olikin jo mukana heille liian pieneksi jääneitä vauvanvaatteita. Olin ihan liikuttunut. Kun on kaukana omista sukulaisistaan, niin muista suomalaisista tuli nopeasti " suvun korvike" . Meillä ainakin on sellainen yhteistyö ja avunantosopimus toiminut hyvin. Nyt muutimme lähemmäksi Ruotsiin ja odotan viidettä lasta. Ei jännitä yhtään enää itse pärjääminen. Kaipa nuo isovanhemmat tulevat katsomaan vauvaa, mutta meillä on täälläkin jo tullut pari tuttavaperhettä, joiden kanssa hoidamme toistemme lapsia aina tarvittaessa.

On jotenkin ihanaa, kun silloin kun isovanhempia näkee, niin heillä ei ole mitään muuta tekemistä kuin viettää aikaa lastenlastensa kanssa. Jos haluamme mennä jonnekin, olemme yleensä ottaneet lapset mukaan ja he ovat tottuneet kyllä aika reissaamiseen, mikä on vain hyvä juttu.

Hyvää odotusaikaa ja muista, että kyllä sinä pärjäät. Jos kuitenkin ihan mahdoton väsy tulee, niin ainakin tässä englanninkielisessä maassa missä me olimme, oli aina innokkaita tyttöjä tulossa hoitamaan lasta kun maksoi pienen palkkion. Kysele muilta äideiltä, miten he ovat asian hoitaneet.

terveisin äiti, nelikko ja viides tulossa

Minulla on 5 ja 1 v lapset, olen asunut ulkomailla 10 v. Paikallisen käytännön mukaan molemmat ovat menneet päiväkotiin 3 kk ikäisinä ja minä takaisin töihin. Helppoa ei ole ollut mutta hengissä kaikki ;)



Ilman omaa suojaverkkoa on toisinaan raskasta. Nuorimmaisella on korvatulehduskierre päällä. Viimeiseen 12 viikkoon olen ollut 2 kokonaista viikkoa töissä - toivottavasti en saa kohta potkuja....

Parisuhdeaikaa ei ole ollut tippaakaan viimeiseen 5 vuoteen. Osaltaans e on oma vika, sillä olisihan noita au paireja ym jotka tekevät lapsenhoitokeikkaa. Mies vastustaa moista, lapset voi ottaa mukaan joka paikkaan.



Ensi viikolla meille on luvassa parisuhdeaikaa 3 päivää kun vanhempani tulevat lapsenvahdeiksi ja me lähdemme naapurimaahan. Tosin se on mun työmatka eli ihan koko aikaa ei saada kahdestaan olla. Osattaisiinkohan enää ollakaan??

tyttäremme ja olemme sen jälkeen ehtineet jo muuttaa kaupungista toiseen ja hyvin on pärjätty ainakin tähän saakka. Nykyaikanahan internet, webbikamera ja puhelimet toimii, joten henkistä tukea kyllä riittää joskus jopa liiaksi (Atlantin takaa tulevat lapsenhoito-ohjeet ärsyttää...) Täällä aina kaikki kysyivät, että tulevatko perheenne avuksi, kun lapsi syntyy ja teki mieli vastata, että luojan kiitos ei. Enpä tiedä olisinko tässä vaiheessa juurikaan jättänyt lastani hoitoon kenellekään vaikka olisi tilaisuus, ehkä pariksi tunniksi mummolle. Myöhemmin tietenkin lasten kasvaessa eri juttu. Raskastahan vauva-aika tietysti on, mutta niinhän se olisi vaikka olisimme Suomessakin. Toki Suomessa olisi isyysloma, täällä mieheni ei ole pitänyt laisinkaan lomaa ja tekee pitempiä päiviä kuin Suomessa on tapana ja on töissä toisinaan myös viikonloppuisin. Eihän sitä Suomessakaan välttämättä asu samalla paikkakunnalla kuin sukulaiset ei kai siinä niin eroa vaikka asuu eri maassa. Englantihan on lähellä sukulaistenne ja ystävien vierailla ja teidän taas Suomessa tai sehän on aina miten sen ottaa, toisethan ei Suomessa pääse kaupungista toiseen:)

Esikoisemme syntyi Etela-afrikassa , kakkonen Suomessa ja nyt odotamme yllatysvauvaa syntyvaksi maaliskuussa taalla Uudessa-Seelannissa. Raskaudet ovat olleet vaikeita, mutta esikoisen kanssa ei ollut ongelmia kun ei ollut muita lapsia hoidettavana. Sain levata rauhassa kotona ja sairaalassa. Kakkonen syntyi Suomessa ja taytyy sanoa etta jos olisin voinut valita niin taman yllarivauvan olisin halunnut myos siella odottaa ja synnyttaa silla on niita tukiverkkoja siella enemman ja asiat sujuivat helpommin. Nyt on pitanyt tehda kaikenlaisia erikoisjarjestelyja lastenhoidon suhteen kun itse olen lahes taydessa vuodelevossa. Onneksi olemme saaneet kaikki hyvin jarjestymaan ja taallakin ollaan asuttu jo sen aikaa etta on ystavia ja tuttuja jotka ovat tarjoutuneet auttamaan.

Mina itse olen lasten kanssa kotona, mutta esikoinen on paivat koulussa, kakkonen puolipaivahoidossa ja vauva siis kotona. Mutta kylla meilla silti kay siivooja, lastenhoitaja ja au-pair oli muutaman kuukauden kun vauva syntyi. Kyllahan sita ilman apua parjaisi varmaan, mutta helpommalla paasee kun on jotain apua. Ehka olen vaan tottunut liian hyvaan, kun Suomessa on ollut aina niin paljon sukulaisia apuna. Ja, taytyy toivoa ettei tutut lue, mutta olen kylla ihan iloinen, etta olen vihdoin paassy oikeasti irti omista vanhemmista. Surku tietysti, etta lapsille ei paase syntymaan kovin laheiset valit isovanhempiin, mutta toivottavasti sen voi korvata kun muutaman vuoden kuluttua palaamme Suomeen. Ja kyllahan isovanhemmat taalla kayvat kylassa ja me Suomessa, netti, posti ja puhelimet toimii =)

Koulujen kautta syntyy tuttavaverkosto johon olen ainakin itse ihan tyytyvainen. Taman kolmannen olen " hoitanut" tsekkilaiseen tapaan, tosin tuon Suomesta vellijauheita ja joitain laakkeita, joita ei taalta saa. Muutenkin olen huomannut, etta suomalaista terveydenhoitoa kehutaan ihan suotta! Olen ollut enemman kuin tyytyvainen paikalliseen hoitoon ja synnytys oli tayden kympin suoritus paikalliselta sairaalalta. Samaa ei voi sanoa esim. Naistenklinikasta Helsingissa, jossa ainakin minua kohdeltiin vain numerona potilaslistassa =(

Karkasi mokoma tuo edellinen... ;)



Meille on syntynyt kaksi lasta ulkomailla, ja ihan mukavasti olemme pärjäilleet. Välillä on ollut sukulaisia kylässä ja äitini pitempään apunakin, mutta muuten ihan " omin voimin" .



Mutta tuosta tukiverkkojutusta piti kirjoittaa:



Mielestäni raskaana/pienen vauvan kanssa on (niin halutessaan) aika helppo tutustua ihmisiin ja luoda sitä ystävä- ja tukiverkostoa. Itselleni on ollut tärkeää, että tunnen muita pienten lasten äitejä ja saan tukea (yleensä henkistä, mutta joskus ihan konkreettistakin apua) arjen pyöritykseen. Miehellä kun on pitkät työpäivät, vähän lomaa ym. Eli suosittelisin aktiivisesti etsimään samassa tilanteessa olevia ystäviä.



Meilläpäin sairaaloiden synnytysvalmennuskurssit, lastenhoito-imetyskurssit ym. on oivia paikkoa tutustua muihin odottajiin. Sitten vauvan synnyttyä kavin imetystukiryhmässä ja erilaisissa " vauva-harrastuksissa" (äiti-lapsi musiikkiryhmät ym.) Ja täällä on paljon suomalaisiakin ja pallomasut on helppo huomata yhteisissä tapahtumissa ;) Varsinkin ensimmäisen lapsen kanssa on niin paljon uutta, ja uudessa maassa uudet tavat, että olen kokenut helpottavana vinkkien/kokemusten ym. vaihdon muiden äitien kanssa.



Ja onneksi nykyään yhteydenpito Suomeenkin sujuu helposti, on tosiaan webbikamerat ja muut...



NN

Meidan esikoinen syntyi Suomessa 1/2001 ja kuopus syntyi taalla Englannissa 5/2005. Molemmat synnytykset paatyivat lopulta sektioiksi, ja taytyy sanoa etta kumpainenkin sujui ihan hyvin. Muutimme Suomeen esikoisen raskausaikana rv16, koska halusin ehdottomasti synnyttaa Suomessa; sen vuoksi koska olin ihan kauhuissani tasta Brittien terveydenhuollontasosta. Noh, sitten kuopuksen raskausaikana paatin etta pakkohan se on nyt taalla synnyttaa, jannitin viimeiseen saakka ja kun han kaantyi peratilaan LA:na, tuli taas maarays sektioon, ajattelin etta nyt se on menoa... Mutta, kaikki meni loistavasti!! Ehkapa paremmin kuin Suomessa aikanaan. Kaikki olivat ystavallisia ja ymmartavaisia koko raskauden ajan, kylla taalla tehdaan moni asia eri lailla, mutta terveita lapsia syntyy ihan siina missa muuallakin. ;o) Jotenkin se sellainen virallisuus ja " auktoriteettien jannittaminen" , ainakin minulla, jaa taalla pois. Minun konsulttikin (minua hoitanut synnytyslaakari?) kavi monta kertaa katsomassa vauvaa synnytyksen jalkeen ja oli tosi mukava, ja vaikka heilla sairaaloissa/laakariasemilla jne kiiretta tosiaan pitaa, niin olen huomannut etta noissa aitiysasioissa ei valttamatta tunne ihan sita liukuhihnaisuutta niin pahasti.



Olen tosiaan tyytyvainen etta synnytin taalla Englannissa, uskon etta sinulle tulee varmasti myos hieno kokemus, onnea raskauteen!

Heh, nyt vasta huomasin etta kyselit enemman tuosta parjaamisesta sitten vauvan tultua. Taisin vain innostua ja get carried away...

Meillakaan ei ole ketaan sukulaisia taalla. Ja nyt vasta pari kuukautta sitten muutimme uudelle paikkakunnalle joten ei olla oikein sen kummoista tukiverkkoa ehditty taallakaan muodostamaan. Mutta siis, kuten moni on edella maininnut, myos minulle toiset suomalaiset aidit ovat olleet kullanarvoisia! Tosiaan pidan heita melkein kuin sukulaisina.

Kannattaa kayda mahdollisimman paljon " ihmisten ilmoilla" , ihan pienesta pitaen voisi vauvan kanssa kayda mammajumpassa, uimassa, mother and toddler groupeissa jne. Siella tapaa muita aiteja ja voi laajentaa sita tukiverkkoaan.

Ei meillakaan ole miehen kanssa sita yhteista aikaa juuri ollenkaan, ts. kahdenkeskista aikaa. Ainut milloin ollaan kayty kaksin ulkona syomassa, elokuvissa tms on kun aitini on kaymassa meilla tai me olemme Suomessa lomalla ja vanhempani hoitavat illan lapsia. Muutama vuosi sitten minulla oli muutama suomalainen lapseton ystava, jotka mielellaan babysittasivat silloin talloin. Taalla taas hata hoitoapua ollaan saatu miehen tyokavereilta.. Kylla sita tukiverkkoa loytyy ja osaa kehitella kun on pakko!



Ja se on ihanaa kun sukulaiset nakevat ensi kertaa uuden tulokkaan. Monet silmat siina kastuivat kun vein vaavin ensi kertaa Suomeen naytille.

...kahden eri maan näkökulmista! Joten ihan hyvä, kun innostuit:)

Olen myös asunut aiemmin täällä Englannissa vuoden, mutta nyt tilanne tietenkin tuntuu aivan toiselta, kun on vauva tulossa. Kuitenkin viimeksi jouiduin täällä sairaalaan alkuraskauden komplikaatioiden takia, joka sitten päätyi keskenmenoon. Asian ikävästä puolesta huolimatta muistan kuitenkin sen, kuinka ystävällisiä, empaattisia ja asiantuntevia hoitajat olivat osastolla. Vastaavassa tilanteessa Suomessa muistan lääkäriä myöten, kuin kalselta kohtelu tuntui. Siksi nyt ei tunnu vaikealta päättää täällä synnyttämisen puolesta.

Vaikka varmasti on myös päinvastaisia kokemuksia, ja olen kuullut hyviä kokemuksia Suomesta.Omat kokemukset jää kuitenkin mieleen.

Hienoa, että teilläkin on asiat menneet hyvin, ja tukiverkot muodostuneet!

Lähimpien sukulaistenkin näkeminen saa varmaan ihan erilaisen ulottuvuuden kun ei näe liian usein. Sitä arvostaa niitä hetkiä varmasti vähän erilailla, kun tilaisuus tavata on harvemmassa.



Mukavaa joulun odotusta!