Pitkä kertomus naisen nalkutuksesta
On taas aika purkaa sydäntä. Avainsanat: valitus, parisuhde, vauva, seksi, Idols, avioero, uhkailu, sotatoimialue, appivanhemmat, Oikea Mies, koti, standardit, nalkutus.
Vaimo on ollut vaikeana jo pari-kolme viikonloppua. En jaksaisi kuunnella kitinää ja jurnutusta mitättömistä aiheista. Luen lehteä aamuisin, silloin kun hän nukkuu, mikä on väärin. Hän ei ymmärrä miten aamulehti voi olla jollekin niin tärkeä. Pyörin netissä aamuisin, samoin kuin muu perhe nukkuu ¿ poikaa lukuunottamatta - jota valvon samalla. En vie kenenkään aikaa enkä tuota häiriötä. Jätän vaatteet kuulemma väärään paikkaan viikkokausiksi (jotka hän on ystävällisesti pessyt ja itse jättänyt kodinhoitohuoneeseen). En kuulemma tiskaa tarpeeksi (vaikka tiskaan melkein joka päivä). Herätän vauvan mennessäni nukkumaan (vaikka vauva herää syömään siihen aikaan menin sänkyyn tai en). Ja niin edelleen. En tietenkään kuuntele häntä tarpeeksi. En tee siis mitään oikein. Mainittakoon, että en dokaa, en juurikaan harrasta muuta kuin kotona oloa, enkä käy ollenkaan vieraissa vaikka kieltämättä muut naiset mielessä onkin. Sanomatta on kai selvää, että vauvan odotuksen ja saamisen jälkeen ei meillä seksiä ole ollut (kohta puolitoista vuotta). Vaimoa ei kiinnosta.
Totta on sekin, että olen noin joka kolmas viikko työmatkalla 3 ¿ 4 päivää eli poissa kaikista kodin päivärutiineista.
Yritän olla ottamatta valituksia henkilökohtaisesti liian raskaasti, vaikka joudunkin voimakkaan painostuksen ja aivopesun alaiseksi.
Ymmärrän, että on rankkaa olla kotona lasten kanssa jatkuvasti. Olen yrittänyt kannustaa vaimoa harrastuksiin. Yritän kysyä, tarvitsetko apua tai mitä jos minä tekisin tuon. Joskus hän suostuu, useimmiten sanoo, että kyllä hän hoitaa.
En ymmärrä sellaista marttyyrimäisyyttä, jossa kieltäydytään avusta ja myöhemmin valitetaan kun ei koskaan tehdä sitä ja tätä.
Kansi se on miunkii vakassain.
Ehkä olen liian kiltti ja pitäisi tehdäkin jotain tarkoituksella väärin, jotta olisi edes oikea syy valittaa? Vaikka jos ihan rehellisiä ollaan, niin aivan kiltti en kuitenkaan ole. Vaan en pahakaan.
Kysymys on kuitenkin jostain muusta. Vaimon sosiaaliset kontaktit ovat kovin pienet. Hän haluaisi päästä töihin. Hän ei ehkä osaa mieltää vielä, miten vaikeaksi elämä sitten muuttuu. Hän ei osaa kuitenkaan alentaa itse itselleen asettamiaan standardeja. Vaimo ehdottaa että minä jään kotiin ja hän menee töihin. Ehkä voisin siihen suostua, vaikka työnantajani ei siitä juurikaan innostuisi ja sillä saattaisi olla suurikin vaikutus mahdollisuuksiini firmassa jatkossa. Uskoisin pärjääväni kotona lasten kanssa 100% varmasti. Mutta siinä tapauksessa vaimo vaatisi, että lapset ja koti hoidetaan täsmälleen sillä ainoalla oikealla tavalla, joka on hänen vaatimansa ja ohjeistamansa tapa. Minun oma talonpoikaisjärjenkäyttö ei ole sallittua, paitsi silloin kun hän erikseen niin osoittaa ja käskee käyttämään järkeään.
Erikoista on myös se, että vaikka minun väitetään luistavan kotitöistä ja lastenhoidosta, ei minulla ole kuitenkaan aikaa harrastuksiin (lukuunottamatta sulkapalloa kerran joka toinen tai kolmas viikko), ystävien tapaamiseen. Nykyään en käy enää koskaa kaljoilla ystävieni kanssa. Itse asiassa minulla ei enää juurikaan ole ystäviä. En myöskään ehdi katsoa televisiota, en ollenkaan. Kiireistään huolimatta vaimo kyllä tietää missä Idolseissa ja CSI:ssä mennään. Mitä ihmettä oikein teen sitten kotona, kun en tee kotitöitä? Todellisuudessa minä teen kotitöitä erittäin paljon.
Uskon, että naisen elämässä valittamisen määrä on aina vakio. Kuvittele, että eläisit keskellä sotatoimialuetta ja yrittäisit auttaa vakavasti haavoittuneita ja järjestää evakuointeja suuren inhimillisen surun keskellä. Naisen elämässä valituksen määrä on silti sama kuin rauhan aikana, jolloin valituksen aiheet pitää vaan löytää pienistä yksityiskohdista ja suurennella niitä riittävän isoiksi. Välillä tuntuu, että elämme liian hyvää elämää, liian korkeaa elintasoa. Muistan itse hyvin oman lapsuuteni ja nuoruuteni, jolloin elämä oli hyvinkin yksinkertaista. Senkään vuoksi en jaksa kinastella sellaisista asioista kuin voiveitsen jättäminen ruokapöydälle tai neliömillin kokoinen margariinitahra tytön paidassa
Ja sen jälkeen uhataan jälleen kerran avioerolla. Vaimo sanoi eilen, että avioliiton pitäisi olla määräaikainen sopimus. Mutta eikö hän hyvä ihminen ymmärrä, ettei avioliitto ole mikään tuomio tai vankila, jossa ihmiset pidetään väkisin? Avioliitto voi olla määräaikainen, jos niin osapuolet sopivat. Aika monet nykypäivänä ovatkin.
Mutta kuka avioerossa voittaa, jos voittaa? Ketkä erosta kärsivät? Itse saattaisin kokea asian jopa melko neutraalina. Jatkuvaa nalkutusta ja toisen ihmisen henkistä piiskaamista ei kuitenkaan kukaan ikuisesti kestä. Samalla kun ihminen moittii toista ja alentaa tätä ilman oikeita syitä, hän ylentää itsensä, nostaa itsensä alustalle.
Väitän, että lapset kärsisivät erosta eniten. He joutuvat siinä kahden aikuisen välisen kiistan kohteeksi, halusivat tai eivät. Minä en halua, että lapseni joutuvat sellaiseen syöveriin. Siksi aion jatkaa tätä avioliittoa niin pitkään kuin lasten kannalta on edullista. Uskon, että toiseksi eniten avioerosta kärsii vaimo, sillä se aiheuttaisi kuitenkin niin paljon enemmän paineita ja työtä hänelle. Vielä paljon enemmän kuin mitä hänellä on tänä päivänä ja mistä hän valittaa. Hänellä ei sen jälkeen olisi sitä henkilöä, joka tiskaa, hoitaa lapsia, harrastaa ja leikkii heidän kanssaan, ylläpitää perheen elintasoa, hoitaa kodin korjaukset ja autot ja mielestään hoitaa oman osuutensa. Ei täydellisesti ja tarpeeksi, mutta aika paljon kuitenkin. Hänellä ei myöskään olisi sitä henkilöä, jolle hän voisi purkaa jatkuvaa pahaa oloaan.
Vasta kolmanneksi eniten erosta kärsisin minä.
En suostuisi avioeroon yrittämättä hoitaa sitä ensin kuntoon. Tiedän, että tähän tarkoitukseen saa apua seurakunnilta ja muilta instansseilta. Olen tätä joskus ehdottanutkin ja vaimo on siitä ehdottomasti kieltäytynyt. Olen jopa harkinnut, että menen parisuhdeterapiaan yksin, sillä sekin on mahdollista. Oman mielenterveyteni kannalta se voisi olla järkevää, jos asiat kehittyvät niin pitkälle.
Avioerotilanteessa voisin hyväksyä vain yhteishuoltajuuden. Muuten pelkään, että lapset erotettaisiin ja eristettäisiin minusta täysin ja meidän välinen yhteys loppuisi ennen pitkää kokonaan.
Olen itse tässä liitossa kaikesta huolimatta suhteellisen onnellinen. Vaimo hoitaa lapsia erittäin hyvin. Hän pitää yllä lasten- ja kodinhoidossa erittäin korkeita standardeja. Kuten yllä tuli mainittua, omaan uupumukseensa saakka. Sukulaisiin ja ystäviin ja heidän lapsiinsa verrattuna erittäin hyvin. En minä sitä vaadi, vaikka siitä ylpeä ja tyytyväinen olenkin. Nämä standardit hän on asettanut itse itselleen. Minä vaadin itseltäni töissä ja kotona myös paljon ja siinä mielessä olemme samanlaisia. Olen myös erittäin onnellinen sen takia, että meillä on oma kaunis koti sekä terveet, vilkkaat ja fiksut pienet lapset jotka tuottavat meille paljon iloa.
Myös appivanhemmat ovat mukavia ihmisiä, joskin pitävät aina ja kaikessa vaimon puolta. Mutta niinhän aina käy. Omista vanhemmistani ei koskaan ole vaimolle tai meidän perhelle ollut vaivaa. Äitini kuoli pari vuotta sitten sairastettuaan pitkään. Isä on heikkenemässä eikä elä enää pitkään. Koen myös heistä oman vastuuni, joka myös aiheuttaa käsittämättömän särön parisuhteeseemme. Siitä huolimatta aion isääni tukea loppuun asti. Mutta se on jo aivan toisen kirjoituksen aihe.
Summa summarum. Kun kotona on riittävästi valitusta, olen kokenut, että kaikkeen ei kannata edes vastata. Jos vastaat valitukseen valituksella, siitä seuraa vain lisää valitusta. Ja niin edelleen. On parempi olla Oikea Mies ja kestää nalkutus. On oikeastaan hienoa olla mies ja löytää elämäänsä energia muualta kuin jurnutuksesta. Ja nauraa kuutamoon. Onneksi olen positiivinen luonne. Ja toinen onni on tämä netti, josta löytää tukea, kannustusta ja samojen ongelmien kanssa painiskelevia veljiä ja siskoja.
Kommentit (20)
Hetken jo luulin, että mun mies on kirjautunut tänne. Mun on tullu viime aikoina nalkutettua hieman liikaa, mutta mutta... meillä mies ehtii harrastaa ja kaljotella kavereiden kanssa 4-5 kertaa viikossa. En mielestäni nalkuttanut kesällä näin paljon kun miehen harrastukset oli tauolla ja ehdittiin tehdä yhdessäkin jotain. Meillä minä teen likimain kaikki kotityöt, mutta se ei ole ongelman ydin, vaan se, että mieheni ei ole tarpeeksi kotona eikä vietä tarpeeksi aikaa lapsensa kanssa. Siis minun mielestäni tarpeeksi. Mutta tämä asian vierestä, sillä teillähän ei ole näin.
Vaimosi taitaa olla perfektionisti. Mussa on vähän samaa vikaa, ja se on välillä äärimmäisen rasittavaa. Rentoutuminen on vaikeaa, kun on koko ajan mielessä tuhat ja yksi asiaa, jotka pitäis tehdä. Vaikkei oikeasti pitäiskään. Välillä tulee yhtäkkinen inspiraatio tehdä kaikkea, ja väsymyksen huomaa vasta liian myöhään.
Entä jos tekisitte molemmat vaikkapa 80-prosenttista työviikkoa? Tai ainakin jompikumpi tekisi vajaata työviikkoa? Onko täysin mahdotonta? Mua jo kauhistuttaa töihinpaluu, koska meillä tämä nykyinen systeemi ei tule toimimaan, jos olemme molemmat kokopäivätöissä. Tekisin lyhyttä työpäivää, jos se onnistuu. Todennäköisesti ei.
kun lapset oli pieniä. Tosin minä en ole mikään täydellisyyden tavoittelja kotiasioissa.
Oikeesti, ensimmäinen asia mitä sun kannattaa yrittää on saada vaimo ulos kotoo. Jos ainoa vaihtoehto on töihin meno niin pidä sinä vaikka parin kolmen kuukauden paussi töistä - eihän sen tarvi olla pitkäaikaista/ lopullista.
Kuinka vanhoja teidän lapset olikaan? Nimittäin ei lapsi mee pilalle vaikka veisitkin sen hoitoon jo ennen kolmea ikävuotta.
No, nyt tuli melko töksähdellen kerrottua ajatuksia, mutta jos vaimosi on puoleksikaan niin paha kuin itse olin kotona ollessani, otan osaa ja koita jaksaa. Kaikki ei kuitenkaan ole luotuja kotona olemiseen, vaikka hyviä äitejä/vaimoja muuten olisivatkin!
Suhteenne taitaa kaivata tuuletusta... Ehdotus: Järjestä viikonloppu. Varaa Tallinnasta/Pietarista/Tukholmasta tai muualta sviitti, osta vaimolle unelmiesi alusvaatteet ja saumastayupit. Vie " muksut mummolaan" , kaappaa vaimo & passit mukaan ja vie viettämään viikonloppua. Ehkäpä elvyttäisi suhdetta pieni romanttinen kävely tsaarien hoveissa Pietarissa, kuohuviinilasillinen katukahvilassa, olisi aikaa keskustella pilke silmäkulmassa. Ei tuollaisesta ylläristä motkottaakaan voisi...
että jäät sinne kotiin hoitamaan niitä lapsia - ainakin joksikin aikaa (vähintään puoli vuotta).
Sitä ennen sinun kannattaa puhua vaimon kanssa selväksi, että sinä hoidat kotia ja lapsia omalla tavallasi, vaimo omallaan. Niin kauan kuin lapset eivät kärsi tai asunto mene lopullisesti pilalle, ei vaimolla ole lupa puuttua sinun tapaasi tehdä asiat. Sopikaa tämä vaikka kirjallisesti. Ja alussa kannattaa aloittaa reilusti omalla tavallaan, vaikka sitten myöhemmin löysäisikin ja antaisi vähän periksi - järjestä vaikka keittiön kaapit ja lasten vaatekaapit uusiksi!
Tähän mielipiteeseeni on monia syitä:
- Lasten etu on, että molemmat vanhemmat hoitavat heitä ja että he saavat luoda henkilökohtaisen, hyvän ja läheisen suhteen molempiin vanhempiin
- Teille molemmille antaa perspektiiviä toisen tilanteeseen, jos vaihdatte osia. Vaimo huomaa, ettei töissä käyntikään aina niin auvoista ole ja sinä huomaat, että siellä kotona lasten kanssa ei ihan oikeasti ole mitään älyllistä puuhaa, aivot surkastuvat ja kärpäsistä tulee härkäsiä...
- Luulen, että vaimo takertuu tähän asiaan niin kauan kuin siihen suostut ja tulee todennäköisesti muistuttamaan sinua " osallistumattomuudestasi" lopun ikäänsä
- Ei se työmaailma nyt loppujen lopuksi niin tärkeää ole kuitenkaan - töitä tehdään, jotta olisi varaa viettää vapaa-aikaa ;) Ihan vakavasti puhuen tulet jossain vaiheessa huomaamaan, että omat lapset ja suhde heihin on paljon arvokkaampi asia kuin ylennys töissä - ja sen suhteen luominen pitää aloittaa varhain, lapset ovat ihan oikeasti pieniä vain vähän aikaa! Eivät ne työkaverit hautaasi käy haravoimassa kuitenkaan...
Ja sitten kun olet ollut kotona sen puoli vuotta niin voitte miettiä jatkoa ihan tosissanne. Kuten joku aiemmin totesi, niin eivät ne lapset mene pilalle päivähoidostakaan. Molemmat vanhemmat voivat vaikka ottaa töistä osittaista hoitovapaata (80% töitä) ja laitatte lapset päiväkotiin kolmeksi päiväksi viikossa. Siten lapsille jää arkena yksi " äitipäivä" ja yksi " isäpäivä" ja viikonloput olette yhdessä ja kaikki voivat hyvin!
t. Nipo, joka on jakanut kaikki vanhempainvapaat ja hoitovapaat puoliksi miehensä kanssa ja kaikki ovat tyytyväisiä
Tuohon en keksi mitään lisättävää. Varsinkin ehdotus jopa kirjallisesta sopimuksesta oli hyvä.
Aliarvioidaankohan me naiset välillä miesten ajatusmaailmaa?
Oletko kertonut kaikki täällä mainitsemasi asiat myös vaimollesi? Jos olet, mikä oli vastaus? Monesti tuntuu, että oletetaan sitä ja tätä, varmaan ihan avoin kommunikaatio tekisi hyvää. Vaikka se saattaa sattuakin.
Jo tuon totaalisen seksin puutteen takia kannattaisin parisuhdeterapiaa tai vastaavaa. Lisäksi sanoisin, että vaimosi varmasti kannattaisi hakeutua töihin, vaikka osa-aikaisesti. Samalla tietysti pitäisi antaa periksi sille, että koti ei voi olla aina tiptop kunnossa. Töissä saa kuitenkin ympäristönmuutoksen, uusia sosiaalisia kontakteja ja uutta ajateltavaa, että kaikki ei pyöri " vain" lastenhoidon ympärillä.
Sitten oli tämä juttu, että vaimosi haluaisi sinun tekevän kaiken juuri niinkuin hänkin. Ymmärrän teitä molempia! Kun oma mieheni hoitaa lapsia, hän ei tee MITÄÄN kotitöitä, no ruuat tietysti saa kaikille hankittua (ja netissä surffailtua tietty :). Kyllähän se on ärsyttävää tulla kotiin, joka on kuin pommin jäljiltä. Mutta ymmärsin että sinä kuitenkin teet jotakin, ja silloin toinen ei saa olla nalkuttamassa, että väärin imuroitu tms. Sellainen on TODELLA ärsyttävää.
Tässä joitakin ajatuksia, enemmänkin olisi mutta nyt en saa niistä kiinni. Parempaa jatkoa teille!
Jos olet liian kiltti ja ymmartavainen, et ole kiinnostava. On naisia, jotka tuollaisessa tilanteessa hakemalla hakevat riitaa.
Mita tapahtuisi, jos vertauskuvallisesti loisit nyrkkia poytaan ja sanoisit, etta nyt loppuu. Tekisit niita kotitoita, mutta et " apuna" vaan niin kuin haluat. Kavisit ulkona kohtuullisesti, vaikka sitten sen kerran viikossa ja sanoisit, etta sopii vaimonkin kayda. Paattaisit joistain asioista (vaikka viikonlopun menoista perheen kanssa) ja sitten toteuttaisit. Vahentaisit neuvottelua ja pyytamista? Ja seksin aloittamisen suhteen et anele, vaan olet aktiivinen (enka nyt tosiaankaan tarkoita mitaan raiskaamista).
TUntematta teita on mahdotonta sanoa, onko tuo oikea tapa, mutta on toiminut joissain tapauksissa.
naisesi vaistoaa, että muut naiset kiinnostavat. Se siitä sinun kiltteydestä.
Kirjoitit oman näkemyksesi asiasta, jos lukisimme vaimosi tekstin, se voisi tietysti olla hyvinkin erilainen.
Aika monet avioliitot taitavat tilastollisesti kaatua juuri siinä vaiheessa kun lapset ovat pieniä. Jos vaimosi kokee nykytilanteen liian raskaana ja ilmeisesti unelmoi välillä erosta, ja jos itse haluaisit kuitenkin tehdä työtä parisuhteen eteen, niin ehkä kannattaisi ryhtyä oikeisiin toimiin.
Eli vaihtakaa osia riittävän pitkäksi aikaa (esim. minimi puolivuotta?). Jää kotiin hoitamaan lapset ja kodin ja tee se omalla tyylilläsi. Ota kotitöistä kokonaisvastuu ja anna vaimosi mennä töihin kodin ulkopuolelle.
Jos oikeasti haluat pelastaa suhteen, niin lämpimästi suosittelen tällaista radikaalia muutosta. Jos se ei toimi ja ongelmat vaikuttaisivat olevankin jossain muualla, niin sittenhän sekin sitten selviää ja pääsette työstämään asiaa tuloksekkaammin eteenpäin. Ja vaihdoksen myötä olette molemmat saaneet elämään uutta näkökulmaa ja syvyyttä.
PS. Jos toivot vaimosi kiinnostuvan seksistä, niin tuo roolien vaihdos on aika 100% hoitokeino... Kun vaimo pääsee ulos " ihmisten pariin" , saa levättyä sekä kokee, ettei ole epäreilusti perheen ilmainen työjuhta, niin hänelle alkaa kyllä pian seksikin maistumaan.
Monet vastaajat näyttävät osaavan ymmärtää ap:n vaimon käytöstä. Mitäs jos roolit olisi toisin? Kyllä lentäisi heti kommenttia: JSSAP. (jätä se sika, ansaitset parempaa, av:n vanha slogan) No, ei nyt täysin, mutta ihan sellainen juttu tuli vaan mieleeni, että toiset ihmiset kehittyy tuollaisiksi: Riitaisiksi, hankaliksi ja laiskoiksi. Siitä, mikä on totuus en tiedä, mutta ei ihmiset aina ole oikeasti kilttejä ja mukavia, ja ainoastaan masentuneita tai ahdistuneita, jos käyttäytyvät kurjasti.
Sehän nyt on selvää, ettei ap:n vaimo ole tyytyväinen kotona oloonsa, mutta ei kai se silti oikeuta valuttaa kaikkea miehen niskaan? Miksi ylipäätään parisuhteessa ei tarvi noudattaa käytöstapoja? En nyt muista, kertoiko ap lapsiensa ikiä, mutta mielestäni ratkaisu on, että vaimosi menee töihin. Viette lapset hoitoon. Oma lapseni aloitti hoidossa varhain ja hienosti on mennyt. Toki elämä on näin raskaampaa, mutta toisaalta lisäraha tuo mahdollisuuden käyttää esimerkiksi kotisiivoojaa ja jotenkin ne iltatyötkin on helpompi jakaa kuin kotonaollessa, jolloin koin velvollisuudeksi tehdä lähes kaikki.
Ja pikaratkaisuna lyöt nyrkin pöytään. Toteat vaimollesi, ettet jaksa kuunnella häntä yhtään enempää. Nyt alat laittamaan vastaan ja nostat kissan pöydälle siitä, mikä on ongelma ja mitä sille voidaan tehdä. Ja jos alkaa huutamaan tai sättimään, niin lähdet pois ja jatkat, kun rauhottuu. Joissain parisuhteissa tilanne pääsee sellaiseksi, että toinen osapuoli saa niskalenkin toisesta jatkuvalla haukkumisella. Teidän kohdalla laitat asiaan nyt stopin tai sitten saatte elää samassa show:ssa koko elämänne!
Edelliselle nimittäin, että tuolla lailla voi saada eron nopeastikin aikaan. Eiköhän olisi kuitenkin parasta yrittää rakentaa sopua yhdessä ja yhteistyössä.
Omituinen oletus sitä paitsi, että vika olisi automaattisesti vaimossa. Kuulimme tarinasta vain toisen puolen, toinen osapuoli saattaisi kuvata tilannetta ihan eri sanoin.
ap lyö nyrkin pöytään ja vaatii asiasta keskustelua. Rauhallisesti vaimoa selittämään, mikä on ongelma. Ei kenenkään tarvitse kuunnella jatkuvaa sättimistä kotonaan. Jos oman mielenrauhan vaatiminen aiheutta eron, niin sitten ei voi mitään.
Ap:n vaimon tarinaa en tietenkään tiedä, mutta kommentoin alussa vain sitä, että tälläkin palstalla naisten kertomukset uskotaan heti sanasta sanaan, mutta miesten kertomuksille aletaan heti etsimään kääntöpuolta. Totuus on jotain siltä väliltä. Joka tapauksessa, jos ap kokee nyt elämänsä ikäväksi ja vaimonsa hirviöksi, niin sitten asialle on tehtävä jotain. Ja mitään ei tapahdu ellei ap kerro vaimolleen, kuinka ikävänä tuntee tällä hetkellä tilanteen.
oli pakko vastata. itse olen ollut jotenkin saman oloisessa tilanteessa ja tuntui, että koti kaatuu päälle. Mies oli koulun+töiden jälkeen kotona, mutta ei tehnyt tarpeeksi kotitöitä. (laitoin rastitaulukon mihin laitoimme rasteja tehdyistä kotitöistä ja itselleni näitä rasteja kertyi 3-4 kertaa enemmän kuin miehelle ja hän vielä tosiaan tsemppasi tämän ajan) hänen kaverit jäi ja itse tunsin olevani vielä enemmän yksin kun edes miehen kaverit ei koskaan käyneet kylässä ja itse en jaksanut ottaa puhelinta käteen ja soittaa jollekkin. Jossain vaiheessa mies jäi kotiin lasten kanssa ja minä sitten opiskelujen lisäksi siivosin kodin ja yritin jaksaa kaiken mutta en jaksanut ja erottiin. mies ei omia mielipiteitään/tuntemuksiaan pahemmin tuonut esille ja minä niitä sitten yritin jostain etsiä, mutta en löytänyt.
No joo nykyään elän parisuhteessa uuden miehen kanssa ja jonkin aikaa sitten meillä oli juuri nalkutuksen yms. takia aikamoinen riita ja mies totesi ettei hän enää jaksa sitä että haukun aina hänen tekemisiään yms. Itseäni vain harmitti kun hän toi kaupasta vahingossa 60% margariinia vaikka sen olisi pitänyt olla 40% yms. mies sanoi suoraan ettei rakasta minua enää ( ei ole rakastanut puoleen vuoteen) koska kaikki on aina niin negatiivistä. Nyt olen sitten itse yrittänyt olla rauhallisempi ja positiivisempi ja nähdä asioita erilailla. Koen ettei ole oikein jos toinen voi huonosti perheessä ja toisaalta myös lapsiin se varmasti vaikuttaa. Olen myös ottanut aikaa itselleni ja yrittänyt antaa sitä myös miehelle kun tämä sitä on toivonut ja sanonut minulle ettei jaksa jos ei saa välillä tehdä myös omia tärkeitä juttuja. Suhdetta hän haluaa jatkaa. Ulos kotoa pääsy on äidille tärkeää ja välillä on todella vaikea lähteä mihinkään kun ei ole muka aikaa ja koti on jotenkin tärkeämpi kuin vaikka leffassa käynti. Todellisuudessa leffa yms. voi olla miljoona kertaa tärkeämpi välillä, mutta silti se on välillä vaikeaa lähteä.
no joo josko tästä nyt jotain saa irti. ainakin sen verran että puhu vaimollesi kerro tunteesi ja ajatuksesi se on todella tärkeää ja usein helpottavaa. Vaimosi ei myöskään pysty ottaamaan huomioon sanomattomia asioita saati tietämään niistä mitään. Sano ne ja tuo ne esille ja vieläpä tarpeeksi monta kertaa, aina asiat ei mene päähän yhdellä sanomisella. tämmöistä täältä päin.
murmeliitta
En tiedä, tarkoititko kommentillasi minua, mutta koska olen tuolla aiemmin vastannut, niin vastaan tässä nyt kritiikkiisi.
Itse en tosin henkilökohtaisesti koe ymmärtäväni enemmän vaimoa, vaan pikemminkin päinvastoin: olen sen verran maskuliininen ihminen, että ajatusmaailmani on enemmänkin tuollainen miehinen ja monesti ymmärrän miesten ajatuksia enemmän - mutta ehkäpä juuri siksi kuvittelenkin osaavani lukea jotain myös alkuperäisen rivien välistä ;)
Toisekseen minä kyllä suosittelen vanhemapinvapaiden jakamista molempien vanhempien kesken lähes kaikille vanhemmille. Ensinnäkin se on lasten etu, kuten jo aiemmin kirjoitin ja toisekseen toisen saappaisiin astuminen nyt vain sattuu olemaan paras tapa perehtyä toisen ajatusmaailmaan ja tunteisiin.
No joo..., asiaan, noista käytöstavoista...Lienee varsin yleinen ongelma missä tahansa läheisessä suhteessa, että käytöstavat ennen pitkää karisevat enemmän tai vähemmän kun toisen oppii kunnolla tuntemaan. Eikä se minusta ole yksinomaan paha juttu - ei kai siitä suhteesta koskaan mikään kovin läheinen tulisikaan jos aina käyttäydyttäisiin kuten vieraiden läsnäollessa?
Se, miksi itse päädyin ehkä arvostelemaan myöskin alkuperäisetä vaimon lisäksi oli siis ehkä se, että ainakin kuvittelin osaavani lukea jotain rivien välistäkin. Luulen siis tavanneeni hänen kaltaisiaan miehiä joskus aikaisemminkin ja ehkä minussa on itsessänikin vähän noita piirteitä....
Alkuperäinenhän arvosteli vaimoaan näennäisen kohteliaasti, arvostavasti, jopa alistuvasti. Toisaalta hän käytti myös termejä kuten painostus ja aivopesu. Hän syytti vaimoa marttyyriudesta asettuen kuitenkin tekstissä jatkuvasti itse marttyyriksi. Hän on tarjonnut apua ja ymmärtänyt, hän ilmoitti tekevänsä vaimon toiveiden mukaisesti pienissä(kin) asioissa. Samalla hän kuitenkin ilmoitti turhaksi edes keskustella isommista asioista: Hän totesi, että tottakai hän voisi jäädä kotiinkin, mutta ilmoitti samaan hengenvetoon, että sehän olisi täysin järjetöntä, ylenemismahdollisuudet, ehkä työpaikkakin menisi.
Tämä on miehinen tapa hallita. Ollaan näennäisen sopeutuvaisia, jopa alistuvia, mutta samalla mitätöidään kaikki. Ei mainintaakaan vaimon työstä tai urasta: joko se meni vai ehtikö sitä koskaan tullakaan? Mies ei sano, ettei hän halua jäädä kotiin, ettei häntä huvita tai kiinnosta, vaan hän perustelee asiaa järkisyillä ja samalla kaataa koko sopan vaimon niskaan: Jos nyt pakotat minut kotiin, niin jatkossa voin syyttää sinua kaikesta siitä, mitä työssä, uralla, kotona tai missään muuallakaan menee pieleen - enkös minä sanonut?
Lause " Uskon, että naisen elämässä valittamisen määrä on aina vakio" paljastaa ytimekkyydessään alkuperäisen todellisen asenteen: naiset ovat vähempiarvoisia, heitä ei tarvitse ottaa vakavasti, heitä pitää vain yrittää hallita ja joskus se vaatii uhrauksia kuten " apua" kotitöissä (siis ei missään tapauksessa oman osuuden tekemistä, vaan nimenomaan apua). Jopa käsitys avioeron jälkeisestä ajasta on uskomaton: mies on vapaa kuin taivaan lintu eikä kärsi mistään ja vaimo joutuu tekemään kaiken yksin ilman apua!
En suinkaan usko, että mies yksin olisi syyllinen tilanteeseen, en lähimainkaan. Sen sijaan uskon vakaasti, että ainut jonka käyttäytymiseen ja asenteeseen hän pystyy vaikuttamaan on hän itse. Toista ei voi muuttaa kuin sitä kautta, että muuttaa itseään ja omaa käyttäytymistään.
Täällä annetut neuvot nyrkin lyömisestä pöytään ja miehisestä ylivallasta ovat minusta pöyristyttäviä ja käsittämättömiä. Sellaisella käyttäytymisellä saattaa saada tietyinlaisen naisen vähäksi aikaa " aisoihin" , mutta mitään lopullista ratkaisua se ei tuo. Ongelmat palaavat ennemmin tai myöhemmin ja todennäköisesti pahempina. Ainut tapa rakentaa parisuhdetta oikeasti kestävällä pohjalla on oppia tuntemaan toinen ihan oikeasti ajattelevana yksilönä eikä oman sukupuolensa toivottomana edustajana, jota pitää hallita.
Mutta nyt minun pitää lopettaa, koska kohta myös oma parisuhteeni on pahasti vaakalaudalla eikä vähiten nalkuttavan miehen vuoksi... Ja anteeksi, jos tästä syystä ajatus katkeili pahasti jo matkan varrella. Myös teksti katosi pariin kertaan ja jouduin kirjoittelemaan uudestaan, mikä ei suinkaan parantanut tekstin luettavauutta ja ymmärrettävyyttä. Voinen jatkaa keskustelua joskus paremmalla ajalla.
Tekstisi oli loistavan hyvin kuvailevaa ja senpä vuoksi ehdottaisinkin, että antaisit tekstin kirjekuoressa vaimollesi, lähtisit lenkille ja palaisit kun vaimo on ehtinyt sulattelemaan kirjeen sisältöä. Itse ainakin heräisin arvioimaan itseäni vaimona. Tekstisi osoittaa, että myös miehillä on tunteet ja aivot, joilla ajatella. Lisää tekstiin joitain positiivisia asioita, vaikka muistojasi seurustelunne alkuajoilta ja asioita/piirteitä, joihin vaimossasi aikoinaan ihastuit.. Kerro miten näet asiat nyt..ymms
Terapeuttina pitäisin loistavana alkuna lähteä liikkeelle kirjoittamastasi tekstistä, vaikka se tekisikin kipeää. Elämässä pitää osata nöyrtyä huomaamaan myös omia vikoja. Kuulostaa kyllä siltä, että vaimosi tarvitsisi kipeästi apua. Vaimosi haluaa ehkä hallita sinua ja tekemisiäsi. Huolestuttavaa on myös eristäytyminen kotiin.
Teidän pitää pysähtyä miettimään, miksi olettekaan yhdessä, mihin toisissanne aikoinaan rakastuitte ja minkä takia nyt olette tällaisessa tilanteessa, vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin. Nyt tarvitaan keskustelutaitoa. Mies, joka ei osaa ilmaista omia tunteitaan, kerää sisälleen vähitellen möykyn, joka purkautuu ulos vasta, kun saattaa olla liian myöhäistä. Nyt suu auki ja vaikka vaimo kiljuisi ja vikisisi puhu suusi puhtaaksi! Ei liitossa jaksa elää vain lasten takia, kyllä siihen tarvitaan muutakin.
Tsemmpiä!
Se, että toinen on töissä ja toinen kotona aiheuttaa monesti ongelmia, eikä ihme! Meille tytöille painotetaan itsenäisyyttä ja tasa-arvoa pienestä pitäen ja jos se ei perheessä toteudu, tulee ikävyyksiä.
10 kk lapsen syntymästä pitäisi selvitä vaikka vuorojärjestelyillä siten, että äiti on ensimmäiset 5-6kk kotona ja isä loput 5-6kk. Sitten vaan lapset vaikka perhepäivähoitajalle ja töiden jälkeen kotityöt puoliksi ja yhtä paljon aikaa molempien harrastuksille.
Pakko kommentoida, kun olin niin yllättynyt, että tämä tosiaan on miehen kirjoittamaa valitusta, että vaimo valittaa. Se että vaimosi tietäää, mitä Idolsissa ja CSI:ssa tapahtuu, ei kerro vaimon laiskuudesta ja ylenmääräisestä TV:n katselusta. Tiesitkö, että Idols tulee sunnuntaisin klo 19.20 ja CSI keskiviikkoisin klo 21? Pitäisiköhän sinun olla enemmän iltaisin kotona? (Ja etkös väittänytkin olevasi aika huumorintajuinen?)
Itse tunnen taas itseni ihan superäidiksi, kun oma mieheni ei todellakaan tee miljoonasosaakaan noista kotitöistä ja lastenhoidosta, joita sinä sanot tekeväsi. Vaikka minä hoidan poikaa ja teen kaikki kotityöt ja käyn kaupassa, niin ehdin silti katsoa Idolsin ja CSI:n! Viikon hömppäannokset! Pakko myöntää lisäksi, että vaimosi taitaa kyllä nalkuttaa liikaa, tai sitten olen itse vaan niin kauhean epätasa-arvoisessa suhteessa... Meillä menee tosin ihan hyvin.
...että nalkutuksen syynä on hyvin harvoin ne asiat, joista nalkutetaan (ainakaan minulla, vaikka nalkutan äärimmäisen harvoin, mieheni voi todistaa :)). Siis ap:n vaimo tuskin on joka pikkuasiasta, jonka hän tekee, ärsyyntynyt, vaan kyse on jostain ihan muusta. Hän ei ehkä pysty sanomaan, mikä pohjimmiltaan on vialla, mutta nalkuttaminen kyllä saattaa kertoa siitä, että joku isompi asia painaa mieltä. Keskustelkaahan.
Koska siinä ei ollu yhtään kunnon kirjotusvirhettä (miehellä on lukihäiriö) ni enpä usko, mutta pistipä tosiaan ajattelemaan.
Löysin meinaan kirjotuksesta itseni. Mä myönnän että oon perfektionisti ja asetan kodinhoidolle kriteerit, joita mun mies harvoin kykenee täyttämään. En siis osais ite antaa miehen esim. siivota meijän taloa ilman että ite siivoon sen sitten salaa kun mies on pois.
Samoten oon huomannu nalkuttavani pikkuasioista aina kun oon väsyny ja harvoin nalkutan siitä mikä mua nyppii (esim. miehen poissaolo tai etten oo ite " pääsy mihinkään" ) vaan jostain pienestä, kuten siitä millin kokosesta margariinitahrasta. Siinä vaiheessa mä oletan et mies osaa lukee ajatukset vaikka järjellä näin virkistyneenä tajuun ettei mieskään sentään mikään ihmeittentekijä oo.
Neuvoni siis on sama, mitä mieheni teki mulle eli laitto mulle vaatteet päälle ja työns ulos ovesta ja sanoettei takas oo tulemista ennenku alkaa löytyy se vanha nainen sieltä stressin alta. Tunti siinä meni ja vielä kauemmin meni miehelle myöntää että se oli oikeessa, olin liian ankara sekä sitä että itteeni kohtaan.
Vaikka vieläkin nalkutan ja oon välillä vaikee, ni nyt jo mies tietää että tehokkainta on heittää mut välillä kavereitten kanssa kahville ja potkii perseelle et saa mun ajatukset pois kotoa ni jo taas muutama viikko menee ihan hissukseen.
Lisäksi vaimosi kodin- ja lastenhoidolle asettamat korkeat standardit väsyttävät häntä. Luulen, että teille tekisi ihan oikeasti hyvää se, että vaimosi menisi töihin ja sinä jäisit kotiin hoitamaan lapsia joksikin aikaa. Me teimme mieheni kanssa näin, kun meillä oli kaksi pientä lasta ja se oli kyllä molemmin puolin tosi valaisevaa. Myös minä naisena huomasin, kuinka rasittavaa se on kun tulee työpäivän jälkeen kotiin ja haluaisi vähän hengähtää, mutta kotona oleva vanhempi odottaa heti täyttä panosta kodin- ja lastenhoidossa.
Lisäksi yrittäisin kyllä kaikin voimin rohkaista vaimoasi käymään jossain kodin ulkopuolella. Ole tässä aloitteellinen. Ehdota ihan suoraan, että esim. huomenillalla vaimo menisi leffaan ja sinä jäisit kotiin hoitamaan lapsia.
Avioliittoneuvonta ei ole välttämättä sekään huono juttu, vaikka menisit sinne yksin. Sieltä voisit kuitenkin saada hyviä ideoita ja vaimosikin voisi innostua lähtemään sinne mukaan seuraavalla kerralla.
Ja valitus ja nalkutus ei todellakaan ole mikään välttämättömyys. Minusta sitä ei esiinny meidän perheessä kovinkaan paljon. Mutta kieltämättä tilanne oli vähän eri silloin kun lapset olivat pieniä ja olimme molemmat monesti aika väsyneitä.