Oman äidin eriarvoinen kohtelu lapsiaan ja lapsenlapsiaan kohtaan
Nyt oli ihan pakko tulla tänne avautumaan ja mahdollisesti kuulemaan, että jollain muullakin olisi yhtä mielestäni epätodellinen tilanne (ihan kuin se auttaisi, mutta ehkä olo ei olisi niin yksinäinen asian kanssa) - tai kuulemaan vain muiden mielipide asiasta. Tai oikeastaan vaan purkamaan omaa pahaa oloa, kommentoikaa ihmeellä, mikäli ajatuksia herää.
Eli olen perheemme esikoinen ja niin kauan kuin muistan, äitini on tilittänyt katkerana, kuinka hänen omassa perheessään vasta poikalapsella oli merkitystä. No, tiedän siis, mistä ajatusmaailma on tullut, mutta kun tuota tilitystä on kuunnellut jo vuosikymmeniä, luulisi, että ihminen itse osaisi ajatella erilailla, mutta ei. Itselläni on siis nuorempi veli, joka on minulle erittäin rakas, enkä missään nimessä syytä häntä mistään asiaan liittyen. Aina olen kuitenkin kuullut, kuinka veljelläni on niin hyvä työ, talo ja kaikki, mitä hän tekee on jotenkin erinomaista. Itselläni on suvun ainoana korkeakoulututkinto ja mielestäni myös oikein hyvä työ (jossa ainakin itse viihdyn), ihana talo ja perhe, mutta ne nyt ovat äitini mielestä toisarvoisia.
Tähän kaikkeen olen periaatteessa jo tottunut ja sopeutunut, mutta kun oma esikoiseni, ensimmäinen lapsen lapsi olikin tyttö, oli pettymys ilmeinen. Aina sain puhelimessa kyllä kuulla, miten oli minun vikani, että äitini näki lasta niin harvoin, mutta koskaan hän ei edes syliin lastani vauva-aikana ottanut. Kun nyt isompana (yli vuoden ikäisenä) on yrittänyt lähestyä lasta, on syy minun, kun lapsi pelkää häntä ja " huutaa kuin peikon poika" . Kaikki tapaamiset lähtevät äitini tarpeista, koskaan hän ei esim. kysy, mitä tyttö haluaisi. No, veljeni sai lapsen, joka äitini suureksi onneksi oli poika! Päivän vanhana kuulemma jo näki, että siitä pojasta tulee niin kiltti, se kun nukkuikin niin nätisti...?!! Äitini myönsi, että oli erittäin tyytyväinen, että lapsi oli nimenomaan poika! Totesi sitten perään, että josko sinunkin seuraava lapsesi olisi sitten poika. Näin puhelimessa punaista ja totesin, että meidän perheessä on kyllä aivan se ja sama, onko lapsi tyttö vai poika, yhtä rakkaita ja haluttuja ovat molemmat!!
No, tänään äitini soitti muutaman viikon tauon jälkeen ja puheluhan aloitettiin taas normaaliin syyllistävään sävyyn: " Eipä ole sinusta kuulunut aikoihin!" . No, päätin vihdoin avautua äidille, joka kyseli, että joko tyttöni puhuu (! on jutellut jopa puhelimessa tytön kanssa, tyttö on nyt reilu 2v). SAnoin, että olet tehnyt hyvin selväksi sen, että lapsesi ja lapsenlapsesi ovat mielessäsi eriarvoisia riippuen sukupuolesta. Äiti sanoi, ettei hän ainakaan myönnä sellaista! Niinpä! No eipä tietenkään. Sanoin, että se kertoo hyvin paljon, että hän varta vasten selvitttää mitä aikuinen veljeni haluaa syntymäpäivälahjaksi, mutta ilmoittaa jo puhelimessa, että jos tulevat tyttäreni syntymäpäiville (mitä eivät koskaan tehneet), niin mitään lahjaa he eivät sitten tuo!!
Kehtasi vielä kaiken tuon jälkeen todeta, että toivottavasti seuraava lapsesi on sitten poika (olen raskaana tällä hetkellä) ja koitti sitten korjata, että tai onhan se pääasia, että lapsi olisi terve! Kun kimpaannuin ja sanoin, että kuuntele nyt itseäsi, kuinka kehtaat sanoa noin, yritti hän vielä, että minähän sanoin, että kunhan on terve...!
Nyt onkin tosi kurja olo koko vaikeasta äiti-suhteesta. Ainakaan tällä hetkellä en todellakaan aio edes ilmoittaa tulevan lapsen syntymästä äidilleni, kuuleehan hän se joka tapauksessa joltain sukulaiselta. Ristiäisiin tuskin äitiäni kutsutaan. Ainut, mikä oikeastaan harmittaa on se, että lapsillani ei ole arvoistansa mummoa ja millä selitän myöhemmin tälle toiselle lapselle, miksei mummoa ole ristiäiskuvissa... Onneksi toinen isoäiti on aivan kertakaikkisen ihana.
Tällainen avautuminen tällä kertaa. Kiitos, jos jaksat jotain tähän kommentoida, oma pääni on tällä hetkellä aika tukossa asian suhteen ja mieskin on seurannut tätä tilannetta liian läheltä jo liian kauan.
Kommentit (11)
Ehkäpä tästä jopa lähtee kehittymään uusi vaihe äitisi elämässä?
Itselläni on lievästi saman suuntaisia kokemuksia, mutta ei yhtä pahoja juuri tuossa asiassa äitisuhteessani kuin sinulla ja tiedän että oman äitini lapsuudessa oli juuri samankaltainen tilanne kuin sinun äidilläsi.
MUTTA mielestäni tässä pääasia oli se, että olet nyt uskaltanut sanoa asiasta suoraan äidillesi ja konkreettisesti yrittänyt osoittaa hänelle mistä on kyse. Itse nimittäin uskon että äitisi voi ihan oikeasti olla tietämätön omasta toiminnastaan siinä mielessä että se tulee jostain niin syvältä hänen alitajunnastaan ettei hän ole koskaan huomannut sitä ajatella. Jos kukaan ei ole sitä hänelle aikaisemmin suoraan sanonut vaan on vain " käyttäytynyt kiltisti" tai yrittänyt " hienovaraisesti vihjailla" niin voi hyvinkin olla että tässä on uuden alku.
Haluaisin siis rohkaista sinua jatkamaan samalla linjalla. Jos sinulla on ollut hyvät suhteet äitiisi ja äitisi on ajattelemaan kykenevä henkilö niin voisit jopa tehdä jonkinlaista " luetteloa" asioista ja tilanteista jotka olet kokenut epäoikeudenmukaisina ja näyttää sen äidillesi. Vähintäänkin sinun kannattaa tulevaisuudessa AINA puuttua tilanteeseen kun äitisi kohtelee jotakuta sukupuolen perusteella epäreilusti. Silloin äitisi ei pysty unohtamaan asiaa ja ajattelemaan että kyse olikin vain " hormonien hyrräämisestä" tai " raskaudenaikaisesta mielenhäiriöstä" etkä sinäkään oikeasti niin ajattele jne... Tee äidillesi selväksi että sinä et tule hyväksymään minkäänlaista eriarvoista kohtelua lastesi suhteen etkä tule alistumaan sellaiseen enää myöskään itse.
Parhaimmassa tapauksessa äitisi silmät voivat aueta ja hän arvostaa sinua ( ja itseään?) enemmän. Varmaa tämä ei tietenkään ole, joten kannattaa varautua myös siihen että sodasta tulee pitkä ja verinen mutta ainakin itsellesi tulee parempi mieli kun olet edes yrittänyt ;)
Itse olen sitä lajia joka olen yrittänyt kouluttaa vanhempiani lapsuudesta lähtien ja luulen että vähitellen vuosien myötä olen saanut yhä enemmän aikaiseksi - ainakaan äitini ei ikä kuuna päivänä uskaltaisi kohdella lapsiani eriarvoisesti sukupuolen perusteella!
Kiitos kommenteistanne!
Nipo (toivottavasti muistin nimimerkin oikein), kuulostaisi mahtavalta, että äitini todella alkaisi ajatella ja avautumiseni olisi avannut hänen silmänsä, mutta uskoni tähän on hyvin heikko. Myönnän etten varmasti kaikkein rauhallisimpana yksilönä keskustellut puhelimessa, mutta äitini suhtautuminen oli sama kuin aina kaikkeen häntä vähänkin kritisoivaan. " Kiitos vaan taas näistäkin haukuista. Kuinka sinä kehtaat, omaa äitiäsi noin haukkua!" Eli ainainen marttyyriasenne iskee heti päälle, jos hänelle joku kehtaa jollain tavalla sanoa vastaan tai hänen toimintaansa kritisoida. Totesi sitten samantien, että lopetetaanpa nyt tämä tappelu (eli puhelu). Kun sanoin, etten minä tappele, että yritän keskustella, ei viesti tuntunut menevän perille, vaan hän totesi vihaisena, että mitä muka pitäisi sanoa!
Äiti suhteeni on aina ollut ongelmallinen, eikä meillä ole koskaan puhuttu mistään asioista suoraan, harvoin edes kierrellen, yleensä vain syytellen. Olenkin tietoisesti ottanut etäisyyttä, mutta lapsilleni soisin molemmat isovanhemmat, mutta en sentään millä tahansa ehdoilla (toinen ei saa olla toista arvokkaampi ja tärkeämpi)!
LIsäkommentteja luen mielelläni. Aurinkoista syksyn alkua kaikille joka tapauksessa :)
Aivan samanlaista käytöstä täällä myös. Minulla on nuorempi sisko sekä veli. Kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi (siskoni lapsi) oli pettymys ilmassa, sen vuoksi että lapsi oli tyttö. Itse sain samana vuonna myös tytön ja vielä toisenkin reilu vuoden ikäerolla. Pettymys aina vaan kovempi, nyt veljeni vakiintunut ja hänen lastenlastaan (ei vielä raskautta)tuleva mummi odottaa kuin kuuta nousevaa että olisi poika. Minulle vielä kehtasi ehdottaa että tee nyt vielä yksi poika. Mieheni veljen perheessä 1 tyttö ja odottavat toista, kommentoi äitini siihen: toivottavasti eivät saa poikaa !!! Haloo!! Mikä kateus,kun ei itsellä ole lapsenlapsena poikaa, vain 3 suloista pientä tyttöä, kyllä tulee paha mieli. Koko lapsuuden/nuoruuden saanut kuulla rivien välistä kuinka pojat ovat parempia!
Ei ihminen muutu, se mikä on korvien välissä, se pysyy, on siis minun mielipiteeni.
Kiva ja samalla niin surullista kuulla, että tuollaista ajatusmaailmaa on muuallakin. Ja vaikka olisikin pään sisässä, mutta jos osaisi edes pitää idioottimaiset ajatuksensa omanaan, mutta ei, kun laukoo ne suoraan päin näköä ihan kuin asia olisi mitä normaalein (kai se hänestä onkin).
Jaksamista sinullekin ja onnea varmasti ihanista tytöistäsi ;)
onneksi äitini ja anoppi ovat ok lapsen sukupuolen suhteen, mutta isäni ei.
Olen itse koko ikäni kokenut, että minun olisi pitänyt olla poika. Sitten sain siskopuolen (isällä uusi vaimo). Ja ilmeinen pettymys sekin oli hänelle.
No, nyt olen itse toista kertaa raskaana ja " maanviljelyksen jatkajaa" hän sieltä toivoo. Ikään kuin toinen lapsenlapsityttö / siskopuoleni ei kelpaisi jatkamaan hänen SIVUTOIMISTA maanviljelyä.
Hoh hoijaa.... Ennen minua harmitti todella tuo asia ja ajattelin aina, että olisiko minua hoidettu ja rakastettu enemmän/eri tavalla, jos olisin poika. Nyt en enää harmittele, vaan nautin ihanasta tyttärestäni ja toinen tytär on erittäin tervetullut, jos sitten sattuu olemaan tyttö.
Mutta karmeaa on lukea, kuinka syvällä suomalaisissa(kin) tuo miesten/poikien jalustalle nostaminen asuu.
Voimia sinulle ap-kirjoittaja. Nauti elämästäsi, unohda äitisi, vaikka se vaikeaa onkin. Ole onnellinen, että on yksi hyvä mummi. Kaikilla ei ole sitäkään!
Ehdotan, että puhut äidillesi kasvotusten (EI puhelimessa) suoraan läpi tämän asian. Kerrot kuinka se on sinua aina vaivannut ja sinuun vaikuttanut. Kerro myös, että toivot hänen itsensä takia, että hän oppisi rakastamaan ja arvostamaan myös tyttöjä ja etenkin itseään. Käykää tämä keskustelu ilman riitaa. Jos mitään muutosta ei tapahdu, niin älä pidä yhteyttä häneen.
Itse olen jo ajat sitten päättänyt, että en pidä yhteyttä ihmisiin, jotka saavat minut surulliseksi tms. pahalle mielelle. Isääni pidän yhteyttä vain pakollisen, vaikka tykkään kyllä hänestä kovasti vioistaan huolimatta.
Voimia sinulle! Muista, että vaikka tämä vaivaa sinua ja saa sinut pois tolaltasi, niin sinulla on kuitenkin terve lapsi, ihana mies ja anoppi ja ilmeisesti muut asiat kunnossa. Nauti niistä!
Onpa ikävä tilanne. Hyvä, että olet ottanut asian puheeksi. Tuosta viestistä tulee kyllä oikeasti vähän mieleen, ettei äidilläsi (anteeksi vaan) ole kaikki asiat muutenkaan ihan kohdallaan. Itse poikien äitinä en voi käsittää tuollaista suhtautumista tyttöjä kohtaan. Meillä anoppi on kohdellut taas meidän poikiamme aivan eritavalla kuin tyttärensä tytärtä mikä ei myöskään ole mukavaa, mutten usko, että kyse on pelkästään sukupuolesta. Meillä vanhempani ovat tyytyväisiä molempiin sukupuoliin, mutta kahden tytön vanhempina olisivat ottaneet yhtä riemulla tyttöjä vastaan, nyt tosin sanovat että elämä on rikasta kun saa tutustua lähemmin pikkupoikien maailmaan. Onneksi kaikki eivät siis ajattele noin sukupuolirajoittuneesti! Todella karun kuullosta ja ilkeää. Ole onnellinen prinsessastasi, mummeli ei ole hänen arvoisensa!
Ymmärrän sinua todella hyvin!
Olen itse 4-lapsisesta perheestä, nuorimmainen hännän huippu. Äitini keskittyi jotenkin ihmeessa kaitsemaan minua ylisuojellen. Hän kuin unohti muut isommat lapset. Veljeni (6v vanhempi) sai tehdä mitä ikinä halusi, mennä ja tulla ja sanoa. Minulta äiti rajasi kaiken minimiin. Hän ei tehnyt minusta varmasti tarkoituksella orjaansa, mutta vangitsi minut täysin. Kaikki piti tehdä niinkuin hän sanoi. Hän orjuutti minut henkisesti. Lisäksi hän oli valinnut yli-hengellisen tunnekuohuisen elämänkatsomuksen, johon repi minuakin.
Lapsuus oli yhtä ahdistusta, ei saanut katsoa telkkaria, ei käydä kirjastossa, en saanut tavata luokkakavereita enkä harrastaa mitään. Mutta kaikki hihhulitilaisuudet jouduin istumaan hänen vieressään. Veljeni sai mopon, käydä kotibileissä ja laskettelureissuilla ym. Hän kun oli poika, ja pojat kuulemma pärjää aina. Minusta ei äidin mielestä ollut mihinkään. Murrosiässä olin enää ainoa lapsi kotona. Inhosin äitiäni ja pelkäsin isääni, joka matkatyönsä takia oli vain viikonloppuisin kotona. Valehtelemalla opin selviämään äitini kanssa. Hän ei koskaan ollut kiinnostunut koulunkäynnistäni! Ei mistään minussa. Tein syömälakon, ja lopulta sillä verukkein otin 15v korvakorut, Aloin seurustella. Se oli järkytys äidilleni.
Lopulta hän luovutti otteensa minusta pikku hiljaa. Pääsin 15 v ensimmäistä kertaa eläessäni esim. Linnanmäelle ja leffaan! Äitini tietämättä. En ollut Hesalaisena saanut kokea mitään normaalia. Tavoitteeni oli päästä pian pois kotoa OMAAN kotiin. Avioiduin heti kirjoitusten jälkeen, ja tuntui että elämä alkoi vasta sitten! Äitini onkin kietoutunut isosiskooni, jota itse tuskin tunnen. Hän on minun varhaisnuoruuteni asunut omillaan.
Äiti on silti ahdistanut aina minua, ja suojelee minua yhä (olen nelikymppinen) esim. isän sairauksilta. Koskaan en tiedä, mitä isälle kuuluu. Välimme ovat ikävän kankeat, äidin ahditava läsnäolo aina tavatessamme vie kaiken tilan isän ja minun väliltä.
Kun aloin odottamaan esikoistani, äiti totesi pilkallisesti, " voi, sinua raukkaa, sinä et tiedä synnytyskivuista mitään" ! Olipa onnentoivotus, saatikka rohkaisu. Ja satuin saamaan tytön. Siihen hän totesi " en tiedä mitä olisin tehnyt, jos en olisi saanut ensimmäisenä lapsena poikaa" !!!!
Se taas siitä. En ole koskaan kelvannut hänelle. En pidä hänestä edelleenkään, vaikka koetan ymmärtää hänen vaikeita lapsuusoloja, jolloin lapset oli ain 15 v täytettyään " ajettu" maailmalle itse leipänsä tienaamaan. Kiertokoulua hän on käynyt vain muutaman vuoden.
Hän on jo vanha, mutta mikään hänessä ei ole muuttunut. Olen koko ikäni kaivannut oikeaa ja tervettä äitisuhdetta. Yritän parhaani omille lapsilleni.
ensimmäinen kerta kun otit yhteen äitisi kanssa mutta teillä on siis ollut yhteydenottoja ennenkin ja äitisi suhtautuminen kaikkeen kritiikkiin on tuo marttyyriasenne.
Tunnen itsekin joitakin tuollaisia ihmisiä, eikä omakaan äitini kaukana sellaisesta ole.
Voi olla että äitisi on jo " lost case" . Jos itse uskot äitisi aivokapasiteettiin sen suhteen että hän voisi vielä ymmärtää omat ongelmansa niin voithan yrittää edelleen muuttaa häntäkin, vaikka viemällä hänelle jotain aiheeseen sopivaa kirjallisuutta (itse aloittaisin ehkä Tommy Hellstenin kirjasta " Virtahepo olohuoneessa" koska se on sellainen menestyskirja eikä ehkä niin henkilökohtainen " vihje" ).
Joka tapauksessa itsesi kannalta sinun kannattaa varmaan keskittyä enempi itseesi ja omaan perheeseesi kuin äitiisi koska pakolla et voi häntä muuttaa. Kuitenkin myös itsesi kannalta minusta sinun kannattaa myös jatkaa asioiden sanomista suoraan äidillesi koska itse uskon että jatkuva " alistuminen" ja " antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos" -asenne ei oikeasti läheisessä ihmissuhteessa onnistu vaan jokin kuitenkin jää kalvamaan sisimpään.
Jos jaksat sanoa äidillesi joka kerta suoraan ja vielä jos onnistut tekemään sen asiallisesti ja kiihtymättä niin se palkitsee sinua itseäsikin kun huomaat että pystyt pitämään omat rajasi ja olemaan asiallisesti aikuinen ilman että sinun ylitsesi kävellään.
Usko muutokseen ei todellakaan ole kovin suurta, mutta sen verran asiassa on " edistytty" , että äitini (tai oikeammin isäni) kutsui itsensä ja äitini " myöhästyneille synttäreille" . Vierailu sujui ihan ok, eli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan (vaikka virtahepo olikin olohuoneessa ;). Asioista ei puhuttu, mutta tällä kertaa ei edes syytelty. Tilaisuutta juttelulle ei oikein tullut, kun en todellakaan halunnut tyttäreni kuullen yrittää sitä, eikä hetki tuntunut muutenkaan järin otolliselta.
Vierailu oli siis asiallinen ja kohtalaisen pikainen, mutta ainakin tyttärelleni mieluinen (ja tuntui olevan isovanhemmillekin).
Luotto kykyyn ymmärtää " vinkki" esim. tuosta virtahepo olohuoneessa kirjasta on erittäin vähäistä (sinänsä hyvä idea, jos kyseessä olisi joku erilailla ajatteleva ihminen), mutta josko välit saataisiin pidettyä edes sen verran asiallisina, että lapset voivat ajoittain ilmeisen pikaisesti myös toisia isovanhempiaan nähdä, niin se on jo edistystä.
Oma suhteeni äitiini tuskin enää järin lämpimäksi ja läheiseksi muodostuu, jotenkin tuntuu, että aika sellaisen suhteen luomiselle on jo mennyt ohi ja tällä hetkellä sen yrittäminen tuntuisi teennäiseltä.
Voimia ja jaksamista kaikille muillekin. Ikuinen äidin puute/ikävä tuntuu kurjalta, mutta yritän omille lapsilleni korvata kaiken, mistä olen itse jäänyt lapsuudessa paitsi mitä tulee rakkauteen, syliin ja ymmärtämiseen. Uskon vahvasti, että parasta, mitä voin heille tehdä, on pyrkiä kaikin tavoin katkaisemaan tuo sukupolvien " perintö" äitien ja tyttärien välillä.
Mieheni isä on kyllä oikein tollo.
Mieheni on keskimmäinen lapsi ja asutaan isän kanssa samalla tilalla. Vanhempi veli ja nuorempi sisko saa vaikka kuun taivaalta ,mutta me olemme hänelle , kuin kuka tahansa naapuri . Ei olla minkään laisissa tekemisissä , jollei hänellä ole jotain sanottavaa meidän tekemisistä ( esim.aita oli laitettu väärään kohtaan , auto väärässä kohtaa pihaa , , tms)
Mulla on poika , joka ei siis ole mieheni,mutta esim. anoppi puhuu itsestään mummina pojalleni.Hankala selittää lapselle että pysy tuosta miehestä kaukana vaikka se mieheni isä onkin ;)
Tähän asti on ollut helppo,kun mieheni veljen lapset on ollut niin pieniä , mutta viimeksi toinen alkoi kysellä että miksei vaari käy teillä tai miksei me tulla vaarin juhliin,,(no kun ei ole kutsuttu)
Jouluna muistetaan runsaasti sisaret ja heidän perheet meitä ei mitenkään ei edes miestäni.
Minä en voi käsittää kuinka vanhemmet ei rakasta lapsiaan tasapuolisesti ja saatikkaan viattomia lapsien lapsia.
Koitetaan jaksaa hankalien vanhempien ja appivanhempien kanssa;
Ps.Mun äiti taas toivois kovasti meille vielä tyttöä!
Anopilta tuollaista käytöstä ei varmaan ottaisi niin henkilökohtaisesti.
Meillä ei ihan tuollainen tilanne, mutta sisareni sai ensimmäisenä lapsensa, vanhempieni ensimmäiset lapsenlapset ja kohtelu on ollut aika erilaista muihin verrattuna. Heille on ostettu vaatteita, kalliita harrastuksia kustannettu vuosikausia, sisareni perhe kustannettu Lapin lomille ja lapset olleet kesäisin vanhempieni hoidossa mökillä viikkokausia joka vuosi. Myös yökylään heitä on otettu huomattavan usein.
Kateuttahan tämä varmasti on enkä kauheasti voi valittaa, koska meitäkin autetaan. Mittakaava vain on täysin toinen. Toisaalta, en edes antaisi lapsiani pitkäksi aikaa pois joten ehkä lähinnä olen taloudellisesta avusta " katkera" koska meilläkin on välistä tiukkaa.
Hyvä että olet ottanut asian äitisi kanssa puheeksi, ehkä hänkin miettii asioita ja pääsette vielä väleihin. Voimia !