Miten jaksaa raskaus yksin.

Moikka!

Itsellä tilanne ei ole sama, mutta tahdoin silti kirjoittaa kannustusta!

Neuvola on useimmiten aivan mahtava turvaverkko, sieltä saa hyvin apua ja kannattaa rohkeasti kertoa siellä omista ajatuksista. Sitä kautta voi myös tutustua muihin odottajiin ja saada kavereita, joitten kanssa voi puida näitä raskauden ja äidiksi tulemisen juttuja. Itselläni on ihan viime viikkoina tullut tosi konkreettiseksi se olo miten ihanaa on kun vauva tulee taloon, sen ihmisen kanssa suhde kestää eliniäin, miehistä ei voi vannoa. Joskus myös kun vauva syntyy niin se voi muuttaakkin miehen ajatukset. Oikein paljon voimia raskauteesi ja äidiksi kasvuun!

Suffels rv 23+3

Mä olin yksin kun ootin mun toista lasta.Isä ois halunnu abortin,mutta en suostunut,ja ei sitten ollut koko raskaudessa millään lailla mukana.Meillä oli jo yksi yhteinen lapsi ennestäänkin.Rankinta oli nuo ultrat yms.yksin,kun kaikilla tuntui olevan mies mukana,ja kaikissa oppaissa toitotetaan isän roolista.Kavereista oli paljon tukea,kun sain niille tunteita purkaa,ja koko ajan oli mulla vahva tunne,että pärjään yksinkin=)Yritettiin miehen kanssa palata yhteen vielä vauvan synnyttyä,mutta erottiin kuitenkin.Nyt uusi ihana mies elämässä,ja eka yhteinen lapsi tulossa.

Voimia sinulle,ja neuvolassa kannattaa kertoa tilanteesta,nykyään kaikenlaista tukea saatavana.

Huiskutin

Paitsi tiesin jo raskautuessani, ettei mies tule olemaan mukana kuvioissa ollenkaan. Neuvolasta tosiaan saa paljon apua ja minua ainakin ohjasivat kaiken maailman perhekerhoihin ja vauvakahvitteluihin, missä olisi muita äitejä joihin tutustua. Itse en silloin kokenut niitä tarpeelliseksi, sillä silloin vielä asuin samalla paikkakunnalla äitini ja muun perheeni kanssa. Lisäksi kaverini olivat innoissaan raskaudestani ja kävivät pitämässä minulle seuraa.

Mutta uskon, että noista paikoista löytyy varmasti uusia ystäviä ja vertaistukea! Ja lisäksi on netissä paljon palstoja, missä kokoontuu esim. yksinhuoltajia, tulevia äitejä, yms. Joten uskon kyllä, että pärjäät! Et suinkaan tule olemaan yksin, vaikka välistä siltä tuntuisikin!

Onnea raskauteen ja tulevaan äitiyteen! Te kyllä pärjäätte ilman miestäkin! :) *halaus*



-frog2

jotenkin odotin uutena " palstalaisena" että saan vastauksia tyyliin eihän tuossa ole mitään järkeä :D no onneksi olin väärässä, kiitos ihanista viesteistä.

Minullakaan ei ole sama tilanne, mutta täytyy toivottaa sinulle onnea vauvauutisen johdosta ja jaksamista tulevaisuuteen. Puhuminen auttaa ja kasvat varmasti itsekin raskauden aikana vahvaksi naiseksi ja äidiksi ja täytät myös uupumaan jääneen isän roolin ja annat lapsellesi täysin hyvät eväät elämään. Vauva on lahja, josta ei pidä luopua, jos sen haluaa ja tuntee olevansa valmis ottamaan vastuun pienestä ihmisestä. Luota itseesi ja ole onnellinen!



Tukea saat kaikilta meiltä muilta äideiltä, ystäviltäsi, neuvolasta ja sukulaisiltasi, älä huoli - et ole yksin :)



Onnellista odotusta sinulle!



~Henniina

että kyllä sitä yksinkin pärjää jos haluaa:) siskoni oli hiukan vaille 19 kun sai tietää olevansa raskaana, koulu on vielä kesken ja lapsen isän kanssa ollut lyhyt seurustelusuhde oli päättynyt jo ennen kuin raskaus tuli ilmi. oma äiti painosti aborttiin, sille kannalle lievästi kallistui myös lapsen isä. sisko kuitenkin halusi pitää lapsen, ja hyvin minusta pärjäsi. aika paljon kyllä itse olin siskon tukena, mutta varmasti olisi itsekin selvinnyt, sen verran sinnikäs luonne on:) poika on nyt viikon vanha, ja ja vaikka sisko on edelleen synnytyksestä tosi kipeä (repesi todella pahasti), pärjää minusta hienosta vauvan kanssa! tosin vauvan isäkin on kyllänyt kuitenkin sitten mukana lapseen liittyvissä asioissa, ja poika onkin isän pikku prinssi...:) mainittakoon vielä, että siskoni ei ollut koskaan pitänyt edes sylissään alle kaksivuotiasta lasta, eikä vaihtanut edes pissavaippaa, nyt nekin käy kuin vanhalta tekijältä,vaikka niitä asioita stressasi etukäteen eniten:) olisko sulla mhdollisuutta muutta lähemmäksi vanhempiasi ja ystäviäsi, että saisit tukea kun tarvitset? musta tuntuu, että se tuki mitä mun sisko ainakin kaipas, oli juttuseura ja sitten iahn käytännön juttuja, esim. kaupassakäynti silloin kun sillä itsellä oli rajua pahoinvointia, tai kyyti neuvolaan.

mun kanta on se, että se vastuu siitä päätöksestä, pidätkö vauvan vai et, on sulla itellä,tai siis kun sinä oot se ihminen joka sen asian kanssa joutuu elään,päätitpä mitä vaan, niin sun on se päätös saatava tehdä itse:) ei kukaan voi toiselle sanoo että tee näin, kun ei kuitenkaan itse joudu asian kanssa elämään.

tsemppiä sulle, olipa päätöksesi sitten mikä vaan!:)

Yksityiskohtiin menemättä... Itse kerroin töissä nodotuksestani ja nautin täysin palkein kaikesta työkavereiden jakamasta huomiosta. Nyt sinun kannattaisi varmaan myös huhuilla esim netin ryhmien kautta itsellesi uutta kaveria samalta alueelta jakamaan odotuksen iloja ja piinan.Vauvan synnyttyä on nk perhekahviloita, joihin voi mennää vauvan kanssa lukemaan lehtiä ja soluttautua vaivihkaa paikallisiin äitiporukoihin.

Miehellekin saattaa tapahtua asennemuutoksia kuukausien kuluessa tai vauvan synnyttyä, joten hänestä saattaa tulla lapsellesi kuitenkin jonkinlainen isä. Vauva voi olla ns helppo eli hyväuninen. Ei kannata pelätä etukäteen:) Onnea odotuksesta!

naita palstoja lukiessa ja neuvoloissa kaydessa usein tuntuu, etta kaikilla on taydelline parisuhde ja mies hieromassa iltaisin turvonneita jalkoja mutta fakta on etta vauvan syntyma on iso kriisi monissa suhteissa ja todella moni suhde paattyy kun lapsi on viela pieni. Useimmiten lapsi jaa naiselle. Jokaisen naisen pitaisi mielestani ajatella, etta jos han ei ole valmis huolehtimaan lapsesta yksi ei lasta kannata hankkia. Kuitenkin riski eroon on about 50%. Kylla sina parjaat. Saat vauvaltasi rakkautta joka ei koskaan paaty, ei riipu siita lihotko vai unohditko varjata tukkasi. Miehet tulevat ja menevat. Aidin ja lapsen rakkaus sailyy ja kasvaa.



Tokassa liitossa, lapset 12, 14 ja masuasukki

Sillä erolla että asun samas paikas vanhempieni ja lähisuvun kanssa. He ovat tosiaan tukeneet ja auttaneet. Joten olen kans sitä mieltä, mitä jos muuttasit lähemmäksi? Jos välit yhtään hyvät, korvaamaton tuki tulee sieltä.



Kavereita itselläni ei tääl montaa ole ja nekin ketkä asuvat kauempana, ovat tukena. Vain yksi on kritisoinut tilannettani (ero tuli melkein heti plussatestin jälkeen, tosin muista syistä)



Ainut on ollut neuvola missä yksin odotus on ollut ihmetys, siellä odotetaan että kun ollaan raskaana, on myös mies. Alkuhämmennyksen jälkeen ei oikein osattu puhua asiasta.. Mutta aijon vielä asian ottaa puheeksi, koska tarvitsen kodinhoitoapua kesälle kun vauva syntyy.



Mua ei toi neuvolan asia niin vaivaa, tärkein tuki on muualta, perhe jolle voin puhua luontevasti. Kannattaa siis myös neuvolas ainakin yrittää puhua.



Ultraan voi sitten ottaa mukaan kaverin tms.. Olen itse käyny yksin jo esikoisen aikana, vaikka suhtees viel olinkin. Välil häiritsee näiden palstojen hehkutus miehistä ym.. Niinä päivinä pysyn sit pois lukemasta =)



stemppiä matkaan! Ja ajatuksia ois kiva vaihdella.



Tyyppi rv 18+5 ja isosisko 2,6v

Oon ihan samaa mieltä hurircanen kanssa siitä, että jokaisen äidin (ja myös isän) on mun mielestäni oltava valmis kantamaan vastuu tulevasta lapsesta 100 prosenttisesti itse. Vaikka lasta odottaisikin parisuhteessa, vastuu ei ole 50% ja 50% vaan ihan täydet sata molemmilla.



Ymmärrän myös hyvin sen, että alkuraskaudessa tuntuu vaikealta ja tulevaisuus pelottaa. Itse odotan toista lastani ja alkuraskaus aina rv 16 saakka oli tosi vaikeaa pahoinvoinnin, esikoisen valvottamisen ja huonon työtilanteen takia. Oli päiviä, jolloin tuntui, että aika ei liiku eteenpäin ollenkaan ja masensi välillä ihan vietävästi. Nyt raskauden puolen välin mentyä ajatukset on paljon valoisammat ja elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta. Ja tämä kaikki siis, vaikka elän parisuhteessa ja mies on luotettava ja apuna tarvittaessa sekä hyvä isä esikoiselle. Alkuraskaus nyt on vaan niin ärsyttävää aikaa ylipäätään. Onkin jotenkin ironista, että aborttipäätökset joutuu tekemään alkuraskauden hormoonimyrskyssä ja 24/7 pahoinvoinnin säestämänä. Jos asiaa saisi harkita myöhemmin, monen ajatukset olisivat varmasti aivan toiset.



Ap sanoi haluavansa pitää lapsen, joten siltä osin asia on selvä. Totta kai pidät ja ihan hyvin varmasti pärjäät! Kuten muissakin viesteissä on todettu tuota tukiverkkoa on ihan hyvä koota ympärille, joko kavereita, muita äitejä, sukulaisia tms. Raskausaikana ja varsinkin pienen lapsen kanssa tulee aina tilanteita, joissa olisi hyvä, kun joku voisi hetken toimia lapsenvahtina tai vaikka käväistä kaupassa, jos oot esim. kuumeessa kotona. Tärkeää mielestäni on se, että jokaisella äidillä (ei vain yksin odottavilla) on ihmisiä, joiden kanssa voi asioista jutella ja ihmisiä, jotka voivat tilapäisesti silloin tällöin auttaa arkisissa tilanteissa. Sillä ei ole merkitystä, ovatko nämä ihmiset sukulaisia vai ei, kunhan ovat luottamuksesi arvoisia.



Ja vaikka alkuraskaudessa ei ikään uskoisi, niin se olo oikeasti helpottuu ennen pitkään ja koko raskaus on rajallinen aika, joka päättyy joskus. Toki pienessä lapsessa on kovasti hommaa, mutta ainakaan sitten ei enää tarvitse olla raskaana (Ai minäkö kypsä raskaanaolemiseen? ;o)



Tsemppiä ja myönteisiä ajatuksia!



A.A. rv 23+4 ja esikoinen 2v.

TUIKE tukee yksinodottavia ainakin pääkaupunkiseudulla. Yhdistys on perustettu muistaakseni viime kesänä/syksynä ja heillä on tapaamisia kuukausittain. Lisäksi Eve Mantu on kirjoittanut yksinodottavislle oppaan " Musta tulee perhe" .

Käy tsekkaamassa tämä blogi, sieltä löytyy varmasti tietoa jne.



http://voimakirja.vuodatus.net/

kiitos paljon lohduttavista sanoista, kun luen teiän tekstejä ja ajattelen asiaa tarkemmin, en minä varmaan sitä isää siihen kaipaisi, varsinkaan sen perusteella mitä hän mulle on viime aikoina itestään ilmoitellut :( soitteli tuossa ja sanoi olleensa pitkän aikaa " sekaisin" , syynä tieto siitä että olen raskaana. Kyselin että onkohan tuossa järkeä, vastasi ettei millään ole mitään väliä enää. En tiedä yrittääkö tuolla tavoin saada minut luopumaan päätöksestä pitää tuleva vauva. Hän on siis joutunut tekemisiin poliisin kanssa huumausaineitten takia, ja tätä puolta en hänestä " yhdessäolon" aikana tiennytkään, ja narkkarin lähisukulaisena tiedän etten heitä enempää lähelleni kaipaa. kiitos kauheasti kaikille! autoitte paljon päätöksen teossa!

En ole itse samassa tilanteessa, mutta siskoni on saanut vauvan lähes yksin, nyt tyttö on jo viisivuotias ja siskoni on pärjännyt todella hyvin ja on sitä mieltä, että lapsi on parasta, mitä hänelle on tapahtunut! Olen varma, että tulet selviämään yksin ja kun vielä asenteesikin on se, että haluat pitää lapsen, niin uskon tulevaisuutesi olevan oikein hyvä! Uskon, että jokaisella on välillä vauvan kanssa rankkaa - myös niillä, joilla on mies kuvioissa mukana. Älä missään tapauksessa hyväksy ainakaan minkääntasoista syyllistämistä lapsen isän taholta, se on raukkamaista ja väärin. Jos saat rakennettua jonkinlaista tukiverkkoa niin tilanne on entistä parempi. Ja onhan yksinhuoltajana olossakin omat hyvät puolensa. Kuulostat sisukkaalta ja rohkealta ihmiseltä: kaikkea hyvää odotukseesi!