Onko muita jotka eivät kaipaa enempää kuin yhden lapsen?
Tunnen itseni todella oudoksi ystävä/tuttavapiirissäni kun en halua esikoisemme lisäksi lisää lapsia. Minua suorastaan pelottaa milloin mieheni käy pyytämään toista lasta. Hän on jo tätä mahdollisuutta pariin kertaan nostanut esiin. Minä en vain voi kuvitellakaan että kantaisin vastuun vielä toisesta lapsesta. Tämän ensimmäisenkin kanssa elämisen opetteluun on mennyt monta vuotta. Enkä vieläkään koe mitään suurta äidinrakkautta, haluaisin kyllä. Silloin arkin tuntuisi ehkä kevyemmältä?
Onko kellään ollut vastaavia kokemuksia? Pääseekö tästä " yli" ? Tai tarvitseeko siitä päästä " yli" ? Pelkään todella että parisuhteemme voi kaatua tähän.
Kommentit (5)
Sitten kun lapsia on useampia niin elämä on tavallaan jo helpompaa.
Itselläni oli suurimmat " kriisit" ensimmäisen jälkeen,koska lapsiperheen arki oli uutta,elämä meni ns. uusiksi.Toisen kanssa oli jo huomattavasti helpompaa,puhumattakaan kolmannesta!!!!
Tietysti jokaiselle pitää antaa myös omaa aikaa,mutta ei elämä kolmen kanssa ole niin kamalaa ja hektistä kuin joskus luulin (aikaisemmin olin sitä mieltä että meille tulee max. 2 lasta).Itse olen ollut ainoa lapsi joten ehdottomasti halusin esikoiselle sisaruksen.
Toki kunnioitan jokaisen päätöstä,lapsiluku on niin henk.kohtainen juttu.Halusin vaan kirjoittaa useamman laspen äidin näkökulmasta :)
Ja tää elämä on aivan ihanaa . On yks kultaakin kallimpi ja ei haluta lisää . Elämä on niin mukavaa , kun poika on jo 10 v . Vauva aika ei ollu mitään mahottoman rankkaa , koliikista huolimatta , mutta on ihanaa kun on rauhallista ja voi tehä omiakin juttuja , kun ei 4 kakaraa roiku punteissa . poikani tykkää kovasti olla serkkujen luona , heilläkun on suurperhe , mutta mieluusti aina palaa hälinästä kodin rauhaan .
Kunnioitan SUURESTI perheitä joilla on paljon lapsia , mutta minusta ei siihen hälinään olisi . Ja kun käy veljen luona toteamassa että monilapsisessa perheessä on AINA joku mukuloista huonolla tuulella , , olenkin monesti kysynyt ollaanko täällä koskaan yhtäaikaa iloisia . .
Tämä ainokainen on 1,5 v ja äidin 40-v päivät lähestyy myös. Jos olisin reippaasti nuorempi, saattaisin ajatella toista, mutta pienellä ikäerolla en kahta halua. Tässä yhdessäkin on riittävästi tekemistä, vaikka suloinen pakkaus onkin. Haluan taas jossain vaiheessa " omaakin" elämää. Tytöllä on liuta serkkuja joihin välit ovat läheiset, joten oman ikäisiä sukulaisia onneksi on.
yksi lapsi taitaa meidän perheessä olla ns pakonsanelema juttu.
Meillä poika täytti juuri 4 v ja minä voisin toisen hankkia mutta miehen päätä ei käännä mikään, joten minun on kai pakko tyytä tähän yhteen. Tuntuu todella kurjalta kun minäkin olen ainoa lapsi ja olin aina halunnut sisaruksen.
Tässä toinen kummajainen, tuntuu, että aina pitäis olla selittämässä miks ei seuraavaa jo kuulu, kun " pitäähän lapsella olla sisarus..." Itsellä on joskus ihan harvoin vauvakuume, se tosiaan niin harvinaista, että tuskin kannattaa kuumeeksi edes nimittää. Mä oon myös tarvinnut tosi pitkän ajan, että totuin äidinvastuuseen, vaikka luonteeltani olenkin tosi vastuullinen ihminen... Saattaa olla että ne omat " kasvukriisit" ja lapsellisen elämän vakavuus yllätti, ja vauva- ja pikkulapsiajasta nouseekin enemmän muistoja kyseenalaisista tuntemuksista kuin ihanan utuisista. Siis tämä, vaikka rakastankin omaa lastani yli kaiken ja teen kaiken voitavani koko ajan... ehkäpä juuri siitä syystä, koska kun äitiyden ottaa näin vakavasti niin ei pysty " parastaan" antamaan jos jakaa energiansa monen kesken. Tätä en sano mitenkään vihjeenä useampilapsisille äideille, koska ihailen heidän kykyään pysyä tasapainossa usean lapsen kesken... itseltäni se ei näytä onnistuvan, joten hyväksyn asian samanlaisena kuin jos kärsisin lapsettomuudesta, jokaisella kai meillä on rajoitteensa, mulla se on tää oma luonne varmaankin!!!
Nyt on jo 5v mittarissa, mutta tuntuu että ei tässä toista kaipaa, siis miksi sitä pitäis yritttää!? Lapsi on tyytyväinen, kyselee kyllä itsekin vauvan perään jne, mutta niinhän lapset aina tekee, jutellaan asiasta ja sanotaan ettei sellaista voi luvata, mutta hieno ideahan se olisi... eli siis puhutaan tunteista kyllä ja hyväksytään että toivoo sellaista, mutta ei tosiaan meinata toteuttaa toivetta, ei ainakaan nyt lyhyellä tähtäimellä.
Mulla on kyllä se etu, että mieheni hyväksyy asian, tietysti näki läheltä mun totuttelun ja vieläkin välilllä vakavat mietinnät... eli ymmärtää ja tukee ja toistaiseksi ainakin samalla linjalla on. Toivottavasti ei muutu... voihan se olla että itsekin joskus kypsyy ajatukseen, se on tässä hyvä, että ensimmäisen sain 25v, joten vielä on 10v " aikaa" hyvällä tuurilla...