" Kahden kodin" lapset, missä on heidän kotinsa?

Vierailija:

Tiedän myös monia, joilla on kaksi kotia, tyypillisesti perheen koti yhdellä paikkakunnalla ja työkoti toisella paikkakunnalla, usein peräti ulkomailla. Tällä tavalla eläviä aikuisia ja perheitä ihan oikeasti on satoja, ehkä tuhansiakin Suomessa. Ja kyllä se toimii.

Aikuiselle kahden kodin järjestelmä on sitä paitsi vaikeampi kuin lapselle, koska lapsen ei tarvitse kantaa vastuuta kahdesta kodista, siis niiden hankinnoista, maksuista yms. eikä siitä, missä tavarat ovat. Aikuiset huolehtivat lapsen tavaroista.

Itse olisin lapsena halunnut muuttaa paikallisen sairaalan ylilääkärin perheeseen. Olin varma, että olisin ollut siellä onnellisempi. On se niin väärin, etten saanut muuttaa.

Hyvä niin. Kenenkään ratkaisuihin puuttumatta, niin on hyvä jos edes hetken ajattelitte lapsianne.

Ja varpulle: et tiedä ammattiani, eli kirjoituksesi on naurettava. Meille kun tullaan silloin kun " kaikki on jo pielessä" , joten olisi " epäammattimaista" olla esittämättä vanhempia herätteleviä ajatuksia. Muuten, olisitko itse valmis vaihtamaan kotia viikottain?

varpu:

Minusta olet ylittänyt ammatillisuuden rajasi, jos olet työsi puolesta puuttunut vanhempien asumisjärjestelyihin. Lisää suvaitsevaisuutta erilaisia perhemalleja kohtaan ja avarakatseisuutta peliin!!!

Isälle ei puhuta äidin asioista ja päinvastoin. Ja aina pitää olla diplomaattinen ja solidaarinen - onkohan tuo tervettä??? Luulisi jo käyvän mielenterveyden päälle...

Ai niin, mutta siellähän se koti on missä sydän :) Tosin jos se sydän on rikki ja kadoksissa :(

" Ei mulla ole kotia." Oli juuri tämä heittopussi-lapsi. Isän ja äidin kodit kyllä oli. Kannattaa varmaan kiinnittää huomiota ainakin siihen, miten kodista lapselle puhutaan.

No kauhistelkaa toki tätäkin. Meillä pojalla kolme kotia!



Meillä oli se tilanne, että oli ykkösasunto ja kakkosasunto siinä vaiheessa, kun oltiin ydinperhe. Sitten lapsen isä muutti pois ja poika käy joka toinen viikonloppu ja yhden arki-illan viikossa isällään. Pääkoti on pysynyt siis koko ajan samana, mutta kuvitella, erossa minä pidin meidän vanhan ykkösasunnon ja kakkosasunnon ja vietämme paljon vapaa-aikaa myös kakkosasunnolla.



Mitä olen poikaa seurannut, niin tuntuu, että siirtyminen toisen kodin säännöistä toisen kodin sääntöihin on kaikista vaikeinta. Meidän kakkoskodille hän lähtee aina riemuiten ja oikeastaan missään ei viihdy niin hyvin kuin kakkoskodilla. Myönnettävä on, että mietin kyllä itsekin, että voiko avioeroperheessä pitää kakkoskotia, mutta tein sen ratkaisun ja hetkeäkään en ole sen päätöksen jälkeen katunut. Sekä mulle että pojalle olis tullut ihan hirvittävä ikävä kakkoskotia ja sen tuomia mahdollisuuksia.



Joo, no mutta alkuperäisen viestiin sen verran, että minäkin olen kyllä sitä mieltä, että keskimäärin viikko-viikko systeemi on huonompi kuin mitä tämä perinteinen psykologien suosittelema jako. Painotan kuitenkin sanaa keskimäärin, jokaisen perheen on itse tehtävä omat säännöt, toivottavasti vaan siinä otetaan huomioon lapsen edut eikä pelkästään aikuisten.

Lapset nyt sanoo noin joo ettei ole kotia!! Mutta onko se lapsi onnellinen? Vai jäitkö kiinni sanoihin? LAPSELLA ei ole kotia, jos asuu puoliksi -TAI HÄNELLÄ ON KAKSI KOTIA- Eihän erolapsella välttämättä ole sitä kokonaisvaltasta kuvaa kodista että menee koulusta aina vaikka siihen samaan taloon; omaan kotiin.

Mulla oma koti on ollut äidin luona; lähivanhemman kanssa. MENIN isän luo.



En ymmärrä VANHANA EROLAPSENA missä on eron huonous jos lapsella on kaksi rakastavaa kotia!

Tilanne on eri jos lapsi on yksinäinen eikä vanhemmat vietä aikaa lapsen kanssa ja ole mukana lapsen jutuissa ja tunteissa!!



Musta olisi kohtuutonta että lapsella olisi koti, äiti asuisi toisaalla samoin kuin isällä.. Molemmat vanhemmat tulis kapsäkkeineen ja lähtis kapsäkkeineen.

Lapset menee kouluun repun kanssa, kerhoon repun kanssa -miksei isän tai äidin LUOKSE?? Musta se MENEMINEN toisen rakastavan vanhemman luo on ihana ja hyvä asia.

Miten se muka voi olla huonompi että äiti TULEE luokse ja isä lähtee..??

Voihan sitä aikuinen sanoa: IHANAA ETTÄ TULIT TÄNNE LUOKSENI!



Asunto on sitten aikuisuutta. Ei lapsi voi olla niin aikuinen että asuisi jossain ja sinne tulee ja menee sukulaisia tasasena virtana. Musta se on todella kummallista ja kylmää.

Aikuinen omistaa aina, ei lapsi. Lapsi leikkii ja kasvaa.



Ja erohan on aina lapsen parhaaksi jos perhe sen näkee oikeaksi vaihtoehdoksi! Erossa voi sitten joko lasta käyttää heittosäkkinä ja roskiksena tai antaa hyvä näkökulma miten kaksi aikuista voi päästä onnellisiksi ja millanen voisi olla riidaton, hyvä ero.



Jos mulle joku tulisi sanomaan että hankkikaapa lapselle oma asunto jonne te menisitte vierailemaan niin menisin tekemään valituksen.

Mikä sinä olet tuomitsemaan eroja ja toisten valintoja??

Oli se, että poika asuu minun, äitinsä, luona ja isänsä käy meidän luona poikaa tapaamassa. Käy mahd. usein, 2-3 kertaa vkossa ja kovasti häntä odotetaan. Poika on neljä vuotta.



Halusin että lapsella on jotain pysyvää.

Eikö olisi myös hyvä että isä ja poika saisivat olla kahdestaan?

Tiedän myös monia, joilla on kaksi kotia, tyypillisesti perheen koti yhdellä paikkakunnalla ja työkoti toisella paikkakunnalla, usein peräti ulkomailla. Tällä tavalla eläviä aikuisia ja perheitä ihan oikeasti on satoja, ehkä tuhansiakin Suomessa. Ja kyllä se toimii.



Aikuiselle kahden kodin järjestelmä on sitä paitsi vaikeampi kuin lapselle, koska lapsen ei tarvitse kantaa vastuuta kahdesta kodista, siis niiden hankinnoista, maksuista yms. eikä siitä, missä tavarat ovat. Aikuiset huolehtivat lapsen tavaroista.

Yritän välillä haalia menoja itselleni. Silloin isä ja poika ovat olleet yötä luonamme. Mutta katsoisin tätä hieman kuin pehmeänä laskuna eroon. Isä nimittäin muuttaa jossain vaiheessa toiselle paikkakunnalle, joten näkevät sitten harvemmin. Ja luulen, että silloin järkevää viedä poika myös isälleen yöksi tms.

Ei meillä paljoakaan tavarat vaihdu. Lapsilla on paikkaa vaihtaessaan omat koulureput ja pikkureppu, missä on omat tärkeät tavarat: kännykkä ja päiväkirja ja kesken oleva lukukirja.



Ne tavarat mitä pitää vaihtaa, joita ei olla raskittu ostaa kaksin kappalein (sukset, kumpparit, sadetakit) me vanhemmat pakataan ja rahdataan toisen luo. Eli se vähä tavaroitten raahaaminen on meillä vanhemmilla.



Lapsilla on oma huone molemmissa kodeissa (mun luona yhteinen), vaatetta riittävästi molemmilla, leluja jopa liiaksi molemmilla....

Asutaan lähekkäin, joten kaveripiiri ja koulu pysyy samana.



Siitä että lapsilla olisi yksi koti, johon vanhemmat vuorollaan tulisi: joku aiempi sanoi tyhjentävästi sen mitä itse ajattelen asiasta. Siis en kannata sitä.



Itse kuulostelen herkällä korvalla mitä mieltä lapseni tästä systeemistä ovat. Alkuun oli tietysti vaikeaa, mutta yhtä vaikeaa olisi ollu se toinenkin vaihtoehto. Lapselle on raskasta, kun ehjä perhe hajosi. 10v tykkää tästä systeemistä, sillä saa olla yhtä paljon kummankin vanhemman kanssa.



Ei tämä paras vaihtoehto ole. Parasta olisi, jos olisimme voineet pitää kotimme ehjänä eikä olisi tullut eroa. Mutta, nähdäkseni tämä on meille se toiseksi paras vaihtoehto.



Totuuttahan me ei voida tietää, onko tämä huono vaihtoehto. Ehkä tulevaisuudessa aikuistuneet " kodinvaihtajat" osaavat kertoa, miltä heistä tämä systeemi tuntui. Me voimme vain arvailla.

Erityisesti herättää kysymyksiä lasten asemasta kun lukee täältä uusperheen äitien nihkeitä kommenteita puolison ex-liiton lapsista ja heidän vierailuistaan jotka häirietsevät uusperheen elämää. Yksi läheinen sukulaiseni on tällaisessa tilanteessa, miehen lapset asuvat lähes puolet ajasta isällään ja tälle äitipuolelle he ovat ei-toivottuja vieraita. Nyt äitipuoli on raskaana ja ihan pelottaa mikä tilanne tulee olemaan lapsen synnyttyä. Nainen ihan tosissaan on asennoitunut tulevaan niin että kun yhteinen lapsi syntyy, mies ei enää " tarvitse" edellisen liiton lapsia ja tapaamisia voidaan vähentää radikaalisti. Tuollainen asennoituminen ei varmastikaan lisää lapsille kodintunnetta.



Luulen että silloin kun eroon päädytään sovussa ja molemmat vanhemmat haluavat vain lastensa parasta ja antaa näille oman kodi, tuo on loistava ratkaisu. Eli lapsilla on todellakin koti johon he ovat kaivattuja molemmissa paikoissa. Kuitenkin harvoin ollaan näin onnekkaassa tilanteessa ja silloin kun vanhempien välillä on katkeruutta ja kenties molemmissa kodeissa rakennellaan uutta perhettä uuden puolison kanssa, silloin lasten on vaikea löytää omaa paikkaansa. Kun saa molemmissa paikoissa tuntea olevansa kylässä isän tai äidin uuden perheen luona ja kuulla kenties isä- ja äitipuolien valittavan sitä että " taas nuo lasten piti tulla tänne kun olisin halunnut viettää aikaa oman perheen kesken" ... Silloin tulee varmasti orpo olo.

Entas kun kuvioihin tulee ne uudet kumppanit ja uudet TODELLISET rakkaudet?!

Että havoin avioero sujuu niin sulassa sovussa, että pariskunnasta on pitämään yhteistä kotia lapsille ja toista toisaalla. Varmasti tulee riitaa ja epäsopua monesta asiasta esim siivoamisesta, kuka huolehtii asunnossa siitä ja tästä yms mikä osaltaan taas rasittaa lapsiakin, eikö vain?



En osaa sanoa miten lapsi kokee kahdessa kodissa elämisen, mutta ainakin itse aikuisena olen sen kokenut eikä se niin kamalaa ollut. Mulla oli opiskelija-asunto toisella paikkakunnalla ja sitten vakituinen asunto miehen kanssa toisaalla. Rasittavaa tässä oli ero miehestä ja pitkä reissaaminen sekä se, että aina piti miettiä mitä tavaroita tarvii missäkin.



Jos lapsella on kaksi kotia niin ainakin se on tärkeää, että kummassakin kodissa hänellä on oma paikka, oma huone tai vastaava ja kummassakin ne välttämättömät tavarat kuten lelut, vaatteet jne ettei sitten tarvi raahata kassi tolkulla tavaraa paikasta toiseen.

En mahtanut mitään mies lähti alle 30 v mukaan. Lapsien oikea koti on minun luonani, en missään nimessä voisi kuvitella lapsia viikko ja viikko täällä.

Tuo kahden kodin ratkaisu on mielestäni itsekäs aikuisilta! Sanoo täällä kuka vaan mitä tahansa. Ja ainahan " se koira älähtää, mihin kalikka kalahtaa" tai jotain sinnepäin :)

Ja tulokset aina sen mukaisia, mikä taho tutkimuksen rahoittanut ;)



Mutta tosiasiassa taitaa tutkimustulokset olla tasan kummankin tahon hyväksi - valitettavasti :(

Vaikka se olisikin jotain muuta kuin omat vanhemmat ;) Kyllähän sekin kertoo jo jotain...