Yrittääkkö kolmosta vai tyytyäkkö kahteen?

Niin minullakin. Jahkailtu ja pähkäilty on vuosia eikä selvyyttä ole vieläkään, että mitä pitäisi tehdä? Tunteella ajateltuna haluaisin ehdottomasti vielä yhden, mutta järki pistää puntariin kaikki sinunkin miettimäsi asiat ja paaaljon muuta päälle...



Onko lasten teko sitten enemmän järki- vai tunnepuuhaa? :)

Samaa ollaan mietitty tälläkin suunnalla. Meillä lapset nyt 5,5 v ja 4 v eli syntyivät 1,5 vuoden ikäerolla ja aluksi oli kyllä tosi rankkaa kun oli kaksi niin pientä. No nyt sitten ovatkin parhaita kavereita keskenään, eikä tarvitse paljon heille tekemistä keksiä kun leikkivät keskenään. Eli nyt sitten kun on alkanut helpottamaan, niin sitä on itse alkanut miettimään, että oishan se ihanaa jos olis vielä yksi ja välillä on oikeen kauhean kova vauvakuume. Mutta sitten taas välillä miettii asioita ihan järjellä, että miten sitä jaksaa. Nyt on vihdoin alkanut olla miehenkin kanssa yhteistä aikaa kun lapsia on saanut vähän yökylään ym. (nuorempi oli kovasti kipeänä, eikä olla siis viitsitty sitä paljon jättää hoitoon). Sitten kaikki autot ja harrastukset ja ihan kaikki. Mutta kuitenkin tekis niin paljon mieli vielä yhtä ihanaa nyyttiä. Ei kai tästä pähkäilystä mitään apua ole :) Kuitenkin ollaan ajateltu että vasta vuoden päästä aikasintaan alotettas yritys, joten vanhemmat lapset olis vauvan synnyttyä jo noin 6-7 vuotiaita. Kiva kuitenkin lukea muittenkin mietteitä asiasta.

Meillä on neljä lasta. Neljättä piti miettiä pidempään kun piti autoakin vaihtaa kun ei olis enää mahduttu.

Tosin meillä on jo 3 lasta ja neljäs harkinnassa. Mutta ihan samat mietteet. Meillä lapset on noin 1,5 vuoden ikäeroilla, esikoinen oli 3v3kk kun kolmas syntyi. Alkuun oli välillä rankkaakin, mutta nyt lapset on 6,5v, lähes 5v ja vähän reilu 3v on niin kovin helppoa! Ja kovasti tekisi mieli vielä yhtä joukon jatkoksi. Tosin välillä on niitäkin päiviä kun kiittelee ettei näitä ole yhtään enempää...



En tiedä miten näitä asioita pitäisi ratkaista, mullakin tunnepuoli vauvan puolella, mutta järki laittaa kovasti hanttiin. Autoon ja taloon kyllä mahtuisi vielä yksi lapsi lisää, mutta se kaikki muu... Kuinka sitä enää itse jaksaa? Jääkö kuopus aina ulkopuoliseksi isompien touhuista? Kuinka paljon vauva/ taapero rajoittaa vanhempien touhuamista ja huomiota isommille? Ja mitäs jos neljäs olisikin vaikeasti vammainen jne.



Me ollaan nyt kuitenkin päädytty siihen että kierukka poistetaan ensi viikolla (kystienkin takia) ja katsotaan sitten mitä tuleman pitää... En usko että kukaan jo syntynyttä lastaan myöhemmin katuu, mutta se voi kaduttaa myöhemmin jos yksi toiveissa ollut jäi edes yrittämättä saada.

Täällä myös ikää 35 v. ja lapset 8v ja kohta 6 v. Elämä on tuntunut lasten suhteen hyvin helpolta jo useamman vuoden. Vakituinen työ, mutta välillä niin kiireinen, että pieni "hengähdystauko" ei tekisi pahaa. Kai me kaikki siis muistetaan, kuin äitiysLOMAA vietettiin... ;-)



Itse päädyin pähkäilyissä siihen, että enemmän jään katumaan, jos en tätä haavetta uskalla tai jaksa edes tavoitella. Miestä piti houkotella ja taivutella useampi vuosi, mutta lopulta sielläkin natsasi ja nyt molemmat innokkaina puuhaillaan. Mies kuitenkin yrittää välttää turhaa vaahtoamista, itse kuuntelen oireitani kuin stetoskoopit korvilla joka hetki.



Tänään on palellut, hyvä merkki ???



iiris74, kp 26/n30

kirjoituksestasi löytyi yksi positiivinen asia, muut kielteisiä. joten minusta vaikuttaa siltä, että olette tyytyväisiä nyt tässä tilanteessa ettekä sitä kolmatta enää halua. tämän vaikutelman siis minä sain.

Huomaan ensimmäistä kertaa elämässäni olevan tilanteessa, jossa pitää miettiä annetaanko vauvalle lupa tulla vai ei. Onko oikea aika, ollaanko valmiita jne. Muutamat ystäväni ovat pähkäilleet näitä samoja asioita (ja osa pähkäilee edelleen) ihan ensimmäisen lapsen kohdallakin. Meille miehen kanssa oli aikoinaan ihan selvää, että vauvaa aletaan yrittämään ja toinen siihen perään. Saatiin vielä olla niiden onnellisten joukossa, jotka eivät joutuneet odottelemaan tärppejä kauaa, vaan melko pian ovat mmolemmat saaneet alkunsa.



Mutta siis nyt on ihan uudenlainen tilanne. Vielä pari vuotta sitten olisin ollut valmis jättämään lapsiluvun kahteen, mutta viime aikoina vauvakuume on alkanut nostaa päätään. Mietiskelen näitä asioita päivittäin, sekä järjellä että tunteella. Ja aina vuorotellen jompi kumpi on voitolla:). Mies ajattelee enemmän käytännön kannalta ja on epäileväisempi, ei kuitenkaan ole sanonut ehdotonta ei´tä. Hän pohtii tätä asiaa taloudelliselta kannalta. Kauaskantoisemmin. Hän haluaa tarjota lapsilleen samat mahdollisuudet harrastaa mitä haluavat ja tukea heitä yhtä täysipainoisesti kuin häntä on pienenä tuettu. Pienet lapsethan eivät vielä kovasti kuluta, mutta isompana kylläkin.



Nyt elämä on aika helppoa, lapset ovat jo 5 ja 7v. Tämä maailma on myös suunniteltu aika pitkälti nelihenkisille perheille. Olemme aika liikkuvaista sorttia ja haluamme matkustella (talouden niin salliessa, heh). Entä jos lapsi ei olisikaan terve? Koliikkia? Kuinka oma jaksaminen kun ikääkin on jo yli 30v? Olemme päässeet helpolla aikaisemmin, voisiko salama iskeä kolmatta kertaa samaan paikkaan?



Toisaalta autoon mahtuisi vielä yksi, kämppäänkin vaikkakin ahtaaksi jossain vaiheessa ehkä kävisi. Noita hoitojuttuja olen myös miettinyt, mutta toisaalta, ennen kuin mahdollinen kolmonen olisi edes yökyläilemässä, niin siihen hyvälläkin tuurilla menisi se pari vuotta jolloin isommat olisivat jo 7 ja 9, eivätkä enää niin kovasti varsinaista "hoitoa" kaipaa. Sitäpaitsi siinä vaiheessa alkaa varmaankin esikoisen yökyläilytkin kavereiden luona, joten lapset saattaisi olla helppoa jakaa kahteen paikkaan.



Sille ei vaan voi mitään, että välillä vatsanpohjassa läikähtää. Sellainen lämmin jännityksen ja odotuksen tuulahdus. Vauvakuumeeksikin sitä voisi ehkä kutsua:)



Tässä viime aikoina on tullut mietittyä aika paljon asioita, sitä mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja niissä pohdinnoissa perheen merkitys on omalla kohdallani korostunut. Itselleni ei ole tärkeää ura eikä mammona maineesta puhumattakaan(:-D). Sen verran tosin jos olisi rahaa, että ei tarvitsisi jokaista penniä laskea eikä elää kädestä suuhun. Sisarukset ovat kuitenkin aina lapsille lahja, niin hyvässä kuin pahassa. Ja oman veljen merkitys on itselleni vain korostunut näiden viime vuosien aikana. Tärkein tukiverkosto on kuitenkin omat vanhemmat ja sisarukset.



Haluaisin vielä yhden lapsen. En haikaile niin sitä vauvaa itsessään, vaan lasta. Pikkusiskoa tai -veljeä sisaruksille, iltatähteä vanhemmille. Myös se mietityttää, että mitäs jos nyt ei tärppäisikään. Vuosia on kulunut edellisestä kerrasta. Kuinka pitkälle olisin valmis menemään tämän haaveen eteen? Vaikeita asioita. Mutta silti joka kerta kaupungilla käydessäni huomaan hiipiväni Lindexin, HM:n jne vauvanvaatepuolelle...



Aika näyttää. Pää on taas ihan pyörällä näistä pohdinnoista.

.. tuolla ketjussa vauva nyt tai ei koskaan. Tosin olen jo 35 v, mutta monta vuotta on tullut aina hiivittyä sinne HM:n vauvavaatepuolelle. Ensimmäisen ja toisen kohdalla tiesi varmasti haluavansa, mutta kolmannen kohdalla jostain syystä miettii asiaa niin tarkkaan. Meillä pienempi jo 7 v joten jahnattu on juu ja ei.

joka sitä kolmatta tuumailee... Vuosia elelin siinä uskossa että nämä on nyt tässä, sitten kun se ajatus hiipi jostain mieleen, ei siitä eroonkaan päässyt. Noi 2 alkaa olla pian koululaisia, tuntuu että tässä olisi nyt aikaa ja hyvä rakonen uudelle:) Mitään miinuslistoja en ala edes kirjaamaan... Kyllä asiat löytää paikkansa ja kun vaan tuntuu että sille yhdelle olisi paikka niin ... Ei siinä muukaan auta. Jännittää nähdä miten tärppää, vai tärppääkö ollenkaan! Mihin lopputulokseen, te muut, olette päätyneet?

on täälläkin. Minä olen 35 ja mies 36. Meidän pojat on 8v ja 6v. Aikaisemmin olemme vannoneet, ettei meille tule enää yhtään lasta, mutta nyt alkaa taas vauvakuume iskeä. Mieheni sain helposti puhuttua ympäri, mutta itselle tulee aikaajoin epävarma olo. Sitä miettii, et miten sitä taas jaksaa alkaa vaipparallin ja valvomisen uudestaan, kun on jo ikääkin;)Toisaalta olisi ihanaa olla taas kotona, pois töistä, kun nuorempikin lähtee vuoden päästä kouluun. Olisihan se varmaan nyt hiukan helpompaa, kun on pojat jo kasvaneet noin isoiksi. Vanhemmasta pojasta olisi jo apuakin kovasti.

Toisaalta sitten miettii sitäkin, että taas sitä sitten asutaan ahtaasti, kun just ollaan päästy elämään väljemmin uudessa kodissa. On tämä vaikeaa. Ajattelin, että jos tässä aletaan kolmatta lasta puuhaamaan, niin ehkä tuossa kesän jälkeen alkaa yrittäminen=)