Nuoruusiän ongelmat onkin ollut vahvistava tekijä elämässäni...

Kaikkihan alkoi kun pienenä olin jo fiksu seuraamaan ihmisiä ja eleitä... Huomasin tuolloin että äiti ja isä ei olleet onnellisia... he riiteli kun nukuin tai siis esitin nukkuvani. Sain kuitenkin molemmilta rakkautta ja huomiota. Elämäni suurin käänne kohta oli kun isäni kuoli syöpään 40vuotiaana, itse olin 11vuotias. Tästä tapahtumasta tulee joulukuun 4. päivä 10 vuotta. Kaikki muuttui tuona hetkenä. Perheeseemme kuului äiti, isä, 2 isoveljeä (-83 ja -85 syntyneet) ja minä. 

Isän kuoltua, jäin jotenki tyhjän päälle. Veljet maailmalla, yksin äidin kans joka ei jaksanu. Heti pari kuukautta hautajaisten jälkeen, passitettiin minut psykologille. Äiti löysi samoihin aikoihin uuden miehen ja pakotti minut usean vuoden ajan pakolla mukaan tämän tykö vasten tahtoa. Näin heidänkin heikot hetket. Lisäksi sain jatkuvasti uhkailua sosiaaliviranomaisilla, Ymmärrän kyllä että asia oli äidillekkin raskasta. Mutta kaikki tämä teki minulle syvän ahdistuksen... En saattanut olla paikallaan. 

En kertakaikkisesti viihtyny kotona. Lisäksi jäin yksin, kun en suostunu ottamaan uudesta miehestä "isä-hahmoa" ja äiti käytti energiansa omaan rakkauteen. En saanu minkäänlaista opetusta elämään. Olin yksin. Ennen mopokortti ikää pyöräilin kokoajan pakoon perhettä. Kun kaikki tuli kotiin, minä hyppäsin pyörään laukkuineni ja pyöräilin 100km mökille. 

Opiskeluikä meni periaatteessa ohi omissa ajatuksissa. Ystävät joita luulin ystäviksi, alkoivat kiusaamaan. Sekä heidän tavoite oli aina olla minua parempia. Kädet paloi kavereiden kanssa iltamissa, porukan ainoa alkoholiton henkilö. Silloin vähän sain huomiota sukulaisilta. 

Valmistumisen jälkeen lupaavaan firmaan töihin. Kilpaileva yritys soittaa parin kuukauden jälkeen, että tulla töihin. Lupaa palkat ja kaikki loistaviksi ja luppaa vakituisen. Menin uskomaan suullista. Ja paskat 9e/tunti ja 4kk. Aloin kapinoimaan, palkka nousi 10e/tunti, mutta työaika lyheni 3kk. En minä uskaltanut puhua ku tunsin että se on minun syy kaikki. Minut haukuttaisiin tyhmäksi. Työt loppu joulukuun alkuun. Menen mökille ja olen lievästi masentunu kun koin olevani petetty.

Mutta se että sain tammikuussa 2013 lääkärin suusta kuultuna sanat "Sulla on syvälaskimoveritulppa, vain 30 senttiä sydämmeen, nilkasta saakka". Silloin sen kuittasi eka nauramalla ettei ole mahdollista. Siinä vaiheessa kun lääkäri tullee pyörätulin kanssa hakemaan minua ja sanoo että sie jäät keskussairaalaan, etkä saa liikkua sängystä. Silloin maailma pysähty... yritin saada apua lähi suvulta ja muulta suvulta sekä ystäviltä. Vastaukset oli tyypillisesti... "kyllä se siitä". Ei sellainen vastaus auttanu. Esitin toiveen tutuille että tulisivat käymään kattomassa ja toisivat puhelinlaturin ku joudun olemaan usean viikon.... Kukaan ei tullut. Viimeisillä virroilla soitin veljelle ja olisin odottanu rohkaisevia sanoja, koska olin aivan rikki ja masennuksen partaalla. Sain sanat vanhimmalta veljeltä puhelimessa sairaalaan viimeisillä puhelin virroilla.... "jaa. sie sait suvun jämä geenit. heh heh". Silloin filminauha katkesi. Suljin puhelimen ja tunsin itseni täysin lähipiirin hylkäämäksi. (Tässä kohtaa saan aina itku kohtauksen... niinkuin nytkin). Ainoat ihmiset jotka olivat auttavaisia, oli OYS henkilökunta. Sairaalasta päästyä odotti pitkä toipumis jakso, sairaslomaa monta kuukautta. Olin niin pettyny kaikkeen, että nousin autoon ja menin mökille. 2-4kk asuin mökillä kevät talven. Oli päiviä jopa viikkoja etten liikkunut sohvalta mihinkään. en edes lämmittänyt mökkiä. Välillä jopa -30 pakkasta ulkona ja melkein sama sisällä. päivä toisensa jälkeen nukuin ja katsoin kuinka hengitys höyrysi. Olin kylmissäni ja voimaton. Eikä juuri kukaan kaivannut. Välillä joku soitti mutta kukaan ei koskaan kysyny onko kaikki hyvin ku ei ole näkyny. Enkä minä osannut pyytää. Itsemurha ajatuksiakin oli. Pelkäsin kaikkea. Piha oli valaistu joka suuntaan. Ovet lukittu. Kivääri ja kirves olivat sängyn reunalla koko sen ajan. 

Lumien sulettua, kun eka kerran lähdin ihmisten ilmoille. Lähdin ensimmäisen vastaan tulevan naisen matkaan (ruotsalaisen). Pakenin omaa sukua erittäin nopeasti haaparannalle. Sain muka onnellisuutta. Ei se sitä ollu. Se oli vain pakenemista. Epäonnistuin töissä ja monoa tuli. Hellu, kouluttamaton työtön. Hän rakasti bilettää ja kalhiita huveja.. Mie toteutin. Kun 2 kertaa vuoden seurustelun aikana sain itku kohtauksen ja sitä jatku usean tunnin. Sain aina olan kohautuksen ja sanat että lopeta murehtia. Voi kun se olis ollu helppoa. Tuli otettua velkaa, jotta toteutan "yhteisiä" unelmia. Kaikki epäonnistu, velat jäi.

Työskentelin tuolloin maanalla kaivoksessa. Palkka pirun hyvä, ja kaikki oli rahan perässä. Tahti niin kova että joka tauko ja työnloppu kusin mustaa veri kusta, jopa hyytymiä. Ja pelkäsin. Kenellekkään en voinu puhua. Olin paennut perhettä ja hellua ei pahemmin  kiinnostanu, muutakuin että tarjoanko töiden jälkeen ravintola ruokaa. Ratkaiseva tekijä oli kun minut asetettiin yksin yövuoroon.... EI helvetti sanon mie. Se oli aivan hirveää, ja siihen yön jälkeen sai kuulla alkavan vuoron haukut ku ei ollu saanu aikaseksi mitään. EN helkatissa saanu mitään ku itkin ja pelkäsin ja masennuin. Olin täysin kykenemätön mihinkään. No kuten sanoin, potkut tuli. Hellu ei hyväksyny ku ei ollu varaa maksaa vuokraa ja totesi että mulla on aivan liikaa ongelmia. Siihen loppui se suhde. Ainoa jota "pidin" tukipilarina, hylkäsi. Paluu jo kylmien välien perheeseen. 

Ei ollu helppoa. Veloista ei voinu puhua, koska olis seuranu semmonen läksytys.. salasin asian. Sama meno jatkuu. Perhettä pakoon autolla. Noin 50000km vuodessa 13000e vuosi tuloilla.. uskomatonta vai?. 

Mie en käsitä, miten helkatti olen päässy tähän pisteeseen. Nyt vasta olen saanut perheeseen lämpimät välit. velat pois. elämän rullaamaan. ihania ystäviä. mahdollisen rakkauden (toivottavasti, kunhan eka vähän vielä voimistun). Positiivisen asenteen ja kaikki... Nyt menee lujaa, mutta välillä tullee pikku notkahduksia. Olen kuitenkin jo selvillä  vesillä ja tästä vasta koen elämäni alkaneen.

Kiusaaminen ei johtunu tyhmyyden tai koon takia.

Kuitenkin olen nykyään erittäin itseoppinut elämän viisas 21 vuotias mies.

Kokoaki on ollu useamman vuen n.188cm ja 100 kg

Mutta nyt nämä kiusaavat ystävät hakevat tukea ja neuvoa minulta. 

Mie kuitenki annan heti sitä, koska elämässä kolme tärkeintä asiaa on usko, toivo ja rakkaus.

Suurin niistä on rakkaus. Lähimmäis rakkaus on kaikille tärkeää, oli kuinka kova tahansa ja selviytyjä luonne. Mutta ystävän ja läheisen rakkautta ihminen tarvii. Olen myös pikku huljaa huomannut, kuinka kiusaavat osa puolet ovat huomanneet kiusanneensa minua heikkona hetkenä. Ja nyt kun ne ovat heikkoja, niin saavat pyyteettömästi minun tuen. Koska sitä kiusaamis rituaalia on turha jatkaa. Ei se johda mihinkään. Kukin ajallaansa jos kokee tehneensä väärin, tulee hänen silloin itse älytä pyytää anteeksi.

Kova ja raskas nuoruus vei mehut. mutta teki minusta elämän viisaan ja huolehtivan ja rakastavan ihmisen. Tiedän ettei ketään saa jättää tuohon tilaan, koska muistan kuin eilisen päivän kaikki tapahtumat ja ajatukset.