Toinen lapsi - milloin?

Kun ensimmäinen lapsi on neljä. Vähiten kuluttavaa kaikille. Sisaren ei tarvitse olla saman ikäinen. Tappelevat vain huomiosta ja samoista leluista kotona. Kaverit ovat muualla kuin saman katon alla. Perhe on PERHE eikä mikään kaveripiiri.

Ap lisää. En tiedä, olisiko minulla tällä hetkellä "voimia" toiseen lapseen. Voiko olla, että jos liikaa miettii niin voimia ei ole koskaan...?

Ei koskaan.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 15:21"]

Kun ensimmäinen lapsi on neljä. Vähiten kuluttavaa kaikille. Sisaren ei tarvitse olla saman ikäinen. Tappelevat vain huomiosta ja samoista leluista kotona. Kaverit ovat muualla kuin saman katon alla. Perhe on PERHE eikä mikään kaveripiiri.

[/quote]

Kiitos tästä mielipiteestä. Tähän törmää todella usein, että sisarusten pitäisi olla pienellä ikäerolla.. Niin olen itsekin ajatellut ennen... Kai siksi, että mukavaa kun lapsista on seuraa toisilleen. 

Kyllä sen sitten tietää, kun voimia taas on. Se on ihan selkeä tunne. Ja yleensä ne voimat palaavat kun ensimmäinen alkaa olla itsenäisempi, eli 4- tai 5-vuotiasta alkaen.

Miksi edes pitäisi hankkia toista lasta.

Minä ajattelisin asiaa myös esikoisen kannalta. On hyvä, että hän saa olla perheen pienin riittävän pitkään. Meidän ratkaisu ja osin sattumakin oli kolmen vuoden ikäero. :)

Silloin, kun se itsestään tuntuu hyvälle ja lakkaa ajattelemassa meneekö kaikki nyt tismalleen oikein mitä ohjekirjoissa tai mitä muut sanoo jne.

Ei ole mitään ihanne ikäeroa.

Kysellääkö täällä tosissaa muolta millon uutta? Eiköhän jokainen itse tiedä parhaiten, voi teitä mammoja...

Meillä on lapsilla ikäeroa alle kaksi vuotta. Musta on ollut helpompaa, että lapsilla on suunnilleen samat kiinnostuksen kohteet (esim. Muumimaa jne.) ja että niistä on kotona ja lomamatkoilla seuraa toisilleen. Myös vuorokausirytmi on molemmilla sama ja aika pitkälle myös säännöt.

Meidän lapsille tulee 1,5 vuotta ikäeroa. Olimme päätöksen tehneet jo ennen esikoista, että haluamme lapset pienellä ikäerolla, jos se vain onnistuu. Vaikka alku onkin varmasti rankkaa, niin on pienessä ikäerossa hyviäkin puolia. Lapsista on seuraa toisilleen, voin hoitaa lapsia kotona pidempään ennen työelämään paluuta, lapsilla on suurinpiirtein samat kiinnostuksen kohteet, vauva-ajat on kerralla ohi (en usko että jaksaisin enää yli 30-vuotiaana yhtä hyvin). Näistä on niin monta mielipidettä. Toiset kauhistelee pientä ikäeroa ja toiset taas pitävät parempana.

Mulla sama tilanne. Esikoinen reilu 1-vuotias ja olisin melkein heti valmis toiseen, jos esikoinen nukkuisi hyvin. Han on aina nukkunut lyhyissa patkissa ja edelleen herailee yolla useita kertoja, joten odotellaan viela.

Itselläni on sisareeni juuri tuo jonkun suosittelema neljä vuotta väliä, ja ajattelin aina, että se on liikaa. Ajattelen edelleen. Ei hänestä koskaan tullut leikkikaveria, sillä ikäero on liian suuri. Ei ystävää teinivuosiin, sillä hänen kehitysvaiheensa oli ihan eri. Täysi-ikäiseksi tultua itse pääsi kulkemaan, toinen ei ikänsä puolesta. Ja sitten lähdinkin jo opiskelemaan.

Miehellä on sisareensa kahden vuoden ikäero, ja hänen ja oman kokemukseni perusteella päätettiin yrittää toista lasta kun ensimmäinen täyttää vuoden. Joten ikäeroksi tuli siis vuosi ja yhdeksän kuukautta.

Minusta ikäero on tosi hyvä, kuopuksen vauva-aikaa muistelen elämäni onnellisimpana aikana edelleen. Oli ihanaa, kun sai hoitaa vauvaa kotona, koska kakkosen kanssa sitä on jo vähän rennompi ja tottuneempi, ja toisaalta esikoinenkin oli niin pieni vielä, että oli hienoa saada olla hänenkin kanssaan. Käytiin muskarissa, perhekerhossa ja touhuttiin muutenkin kaikennäkoistä. Mahtavaa aikaa.

Lapset alkoivat leikkiä yhdessä jo pikku juttuja, ennen kuin kuopus ehti täyttää vuotta. Nyt ovat 4- ja 5-vuotiaat (tänä vuonna täyttää vielä kuusi), ja ovat jo pari vuotta olleet kuin paita ja peppu. Istuvat hiekkalaatikolla aina yhtä touhukkaana, ja itse voi tehdä jo muitakin hommia. Rakentavat leegoilla, touhuavat leikkimökissä ja milloin mitäkin. Ovat eri sukupuolta, mutta ainakaan se ei välejä heikennä.

Itse olisin ollut valmis tekemään kolmannenkin samalla ikäerolla, mutta mies on kahteen lapseen tyytyväinen, joten piti unohtaa suunnitelma.

Meillä on lapsilla ikäeroa viisi vuotta ja tämä on tuntunut tosi hyvältä ikäerolta. Moni lyhyellä ikäerolla huokaisee, kun on vauva-ajat kerralla ohi, mutta musta parasta tässä on se, että molempien eri vaiheet voi kokea heidän yksilöllisinä vaiheinaan ja niistä jaksaa nauttiakin paremmin. Ei ole yksikköä lapset ja vaihetta vauva-aika ja pikkulapsiaika jne. Vaan molempien ensi vaiheet olen saanut kokea erikseen ja erilaisina ja ne tosiaan ovat olleet täysin erilaisia kokemuksia ja olen iloinen, että olen voinut kokea ne erikseen eikä päällekäin.

Viisivuotias jo ymmärtää pienen olevan pieni ja tarvitsevan hoivaa eri tavalla kuin hän. Haluaa ja osaakin auttaa, eikä ole tuntunut kärsivän siitä, että toinen tulee viemään hänen paikkansa. Viisivuotiaan paikka ja asema perheessä on jo niin erilainen kuin vauvan, että vauvasta ei tule samalla tavalla kilpailija. Ihan käytännön asioissakin helpottaa kovasti, kun ei tarvitse esim. pelätä isomman satuttavan pienempää tahallaan tai vahingossa, vaan voi vaikka mennä ripustamaan pyykkejä ja esikoinen osaa varoa vauvaa, eikä mene vaikka tökkäämään sormeä silmään uteliaisuuttaan.

Ekan lapsen synnytyksen jälkeen en ollut varma tuleeko ikinä toista. No vauvakuume iski toisen kerran kun esikoinen oli vajaa 3v.

Halusin haluta toista lasta yhtä kovasti kuin ensimmäistäkin eli en olisi voinut tehdä lapsia pienellä ikäerolla.

Ikäeroksi tuli sitten 4,5 vuotta koska sain yhden alkuraskauden keskenmenon ja yksi raskaus oli tuulimuna.

Vauva/taapero-aika oli molempien kanssa helppo kun oli vain yksi "avuton" kerralla ja mustasukkaisuuta ei ollut ja lapset ovat tulleet aina hyvin toimeen keskenään.