Narsisti/psykopaatti/sosiopaatti-äitien aikuisia lapsia?

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 16:54"]

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 16:42"]

Mites te muut: oletteko tekemisissä äitinne kanssa enää?

[/quote]

Ainoastaan välillisesti kun sisko ei anna hänen muistonsa kuolla vaan kaivelee kaikki menneisyyden asiat ja vääryydet läpi aina kun olemme tekemisissä. 

[/quote]

Jos itse vaan pystyt, niin anna siskosi puhua. Meilläkin siskon kanssa toistemme antama vertaistuki on ollut parasta lääkettä henkisessä toipumisessa. Kukaan muu ei kuitenkaan tiedä asiasta paremmin kuin toinen ihminen, joka on ollut siinä samassa tilanteessa.

Me puhumme ajan kuluessa yhä harvemmin asiasta, mutta se ei missään nimessä ole mikään tabu, eikä saakkaan olla.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 17:01"]

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 16:54"]

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 16:42"]

Mites te muut: oletteko tekemisissä äitinne kanssa enää?

[/quote]

Ainoastaan välillisesti kun sisko ei anna hänen muistonsa kuolla vaan kaivelee kaikki menneisyyden asiat ja vääryydet läpi aina kun olemme tekemisissä. 

[/quote]

Jos itse vaan pystyt, niin anna siskosi puhua. Meilläkin siskon kanssa toistemme antama vertaistuki on ollut parasta lääkettä henkisessä toipumisessa. Kukaan muu ei kuitenkaan tiedä asiasta paremmin kuin toinen ihminen, joka on ollut siinä samassa tilanteessa.

Me puhumme ajan kuluessa yhä harvemmin asiasta, mutta se ei missään nimessä ole mikään tabu, eikä saakkaan olla.

[/quote]

niin, siis tämän kirjoitti 4:nen.

Näköjään aika paljon samoja kokemuksia, minunkin äiti-ihana-kultainen uhkaili useamman kerran puukottaa kuoliaaksi, juoksi veitsi kädessä mua kiinni, ei onneksi saanut. kehoitti mua tappamaan itseni kun olin 13-vuotias. Järkyttävä manipulointi ja patologinen valehtelu ja uhrin syyllistäminen, esim muille aikuisille uskottelii minun olevan paha kun hän itse oli viaton uhri... Pienen tytön oli sitä hyvin vaikea käsitellä. Vielä aikuisenakaan sitä pahuutta ei pysty ymmärtämään. Häne lempihupinsa oli esim. valehtelemalla saada miehiä pahoinpitelemään mua katsella itse kylmänä ja tunteettomana vierestä kun anelin polvillani armoa ja pelkäsin kuolevani. Ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä, koska äitini on niin taitava valehtelemaa ja manipuloimaan ja kääntämään totuuden aina ympäri.

Kaikkein kauheinta ja selkäpiitä karmivaa on se, että oma äiti ei ole koskaan rakastanut eikä tuntenut empatiaa. Ei minkäänlaista omaatuntoa tai syyllisyyttä. Kun olen aikuisena yrittänyt kohdata ja yrittänyt saada edes jonkinlaista "tilinpäätöstä", hirviö ei muka muista mitään tai väittää MUN olevan hullu tai omaavan vilkkaan mielikuvituksen kun väitän asioita, joita ei ole muka tapahtunut. Niin sairas, niin paha on se ihminen....

Yksi inhottavimpia toistuvia kokemuksia oli ne hilllittömät raivokohtaukset, joita hirviö sai aina kun sairastuin. Oli kyse mistä sairaudesta tahansa, se aiheutti hirveä raivon. Ikään kuin olisin tehnyt jotain pahaa hänelle sillä että sairastuin esim flunssaan tai oksennustautiiin. Myös itkeminen ja heikkouden näyttäminen aiheutti raivokohtauksen. Hassua, että muiden äidit yleensä tuntee empatiiaa jos oma lapsi sairastuu... Sitä ei vaan opi koskaan käsittämään, että itsellä on niin täysin erilainen äitikokemus kuin suurimmalla osalla ihmisistä. 

Mä haluisin toipua, mut tämmöisestä lapsuudesta ei voi koskaan toipua. Tuntuu niin pahalta, että olen henkisesti raajarikko koko lopun elämääni. :/

-ap

Äitinä haluaisin halata teitä kaikkia! Voi kun menneisyyden voisi aloittaa alusta. Älkää antako paskan pilata loppuelämäänne. Nyt teillä on valta päättää jatkosta, tehkää hyvää. Rakkautta jatkoon

Olen äidin kanssa tekemisissä harvakseltaan. Välit asiallisen kylmät. Koskaan, ei koskaan puhuta minun lapsuudesta. Narsistiselle tyypillisesti äitini uskottelee itselleen olleensa täydellinen äiti. Hän leuhkii sillä miten on kohdellut minua ja minua oksettaa. Tulee ihan fyysisesti paha olo. Isä oli alkoholisti, aina kännissä mutta muuten harmiton. Häpeä on suuri ja itsetunto nolla. Ketään turvallista aikuista ei ollut lapsena. Voi kun olisi ollut edes yksi. Äiti oli myös kova valehtelemaan ja laittamaan kaiken minun syykseni. Raadoin kotitöitä ja yritin miellyttää etten saisi remmistä, mattopiiskasta, nyrkistä. Minulla on veli. Hänen kanssaan puhumme joskus jotain, mutta äiti ei kohdellut häntä yhtä huonosti kuin minua, ei esim fyysisesti pahoinpidellyt. En tiedä miksi äitini vihasi tytärtään niin paljon

Siis edellinen 5

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 17:02"]

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 17:01"]

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 16:54"]

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 16:42"]

Mites te muut: oletteko tekemisissä äitinne kanssa enää?

[/quote]

Ainoastaan välillisesti kun sisko ei anna hänen muistonsa kuolla vaan kaivelee kaikki menneisyyden asiat ja vääryydet läpi aina kun olemme tekemisissä. 

[/quote]

Jos itse vaan pystyt, niin anna siskosi puhua. Meilläkin siskon kanssa toistemme antama vertaistuki on ollut parasta lääkettä henkisessä toipumisessa. Kukaan muu ei kuitenkaan tiedä asiasta paremmin kuin toinen ihminen, joka on ollut siinä samassa tilanteessa.

Me puhumme ajan kuluessa yhä harvemmin asiasta, mutta se ei missään nimessä ole mikään tabu, eikä saakkaan olla.

[/quote]

niin, siis tämän kirjoitti 4:nen.

[/quote]

Hienoa että pystytte jakamaan ja tukemaan toisianne. Mutta se edellyttää, ettei kukaan lähde kilpailemaan sillä kuka on kärsinyt eniten.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 17:10"]

Näköjään aika paljon samoja kokemuksia, minunkin äiti-ihana-kultainen uhkaili useamman kerran puukottaa kuoliaaksi, juoksi veitsi kädessä mua kiinni, ei onneksi saanut. kehoitti mua tappamaan itseni kun olin 13-vuotias. Järkyttävä manipulointi ja patologinen valehtelu ja uhrin syyllistäminen, esim muille aikuisille uskottelii minun olevan paha kun hän itse oli viaton uhri... Pienen tytön oli sitä hyvin vaikea käsitellä. Vielä aikuisenakaan sitä pahuutta ei pysty ymmärtämään. Häne lempihupinsa oli esim. valehtelemalla saada miehiä pahoinpitelemään mua katsella itse kylmänä ja tunteettomana vierestä kun anelin polvillani armoa ja pelkäsin kuolevani. Ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä, koska äitini on niin taitava valehtelemaa ja manipuloimaan ja kääntämään totuuden aina ympäri.

Kaikkein kauheinta ja selkäpiitä karmivaa on se, että oma äiti ei ole koskaan rakastanut eikä tuntenut empatiaa. Ei minkäänlaista omaatuntoa tai syyllisyyttä. Kun olen aikuisena yrittänyt kohdata ja yrittänyt saada edes jonkinlaista "tilinpäätöstä", hirviö ei muka muista mitään tai väittää MUN olevan hullu tai omaavan vilkkaan mielikuvituksen kun väitän asioita, joita ei ole muka tapahtunut. Niin sairas, niin paha on se ihminen....

Yksi inhottavimpia toistuvia kokemuksia oli ne hilllittömät raivokohtaukset, joita hirviö sai aina kun sairastuin. Oli kyse mistä sairaudesta tahansa, se aiheutti hirveä raivon. Ikään kuin olisin tehnyt jotain pahaa hänelle sillä että sairastuin esim flunssaan tai oksennustautiiin. Myös itkeminen ja heikkouden näyttäminen aiheutti raivokohtauksen. Hassua, että muiden äidit yleensä tuntee empatiiaa jos oma lapsi sairastuu... Sitä ei vaan opi koskaan käsittämään, että itsellä on niin täysin erilainen äitikokemus kuin suurimmalla osalla ihmisistä. 

Mä haluisin toipua, mut tämmöisestä lapsuudesta ei voi koskaan toipua. Tuntuu niin pahalta, että olen henkisesti raajarikko koko lopun elämääni. :/

-ap

[/quote]

Ensimmäisenä kehotan katkaisemaan välit lopullisesti. Oma äitini on minulle käytännössä kuollut, häntä ei ole minulle olemassa. Ja näin on hyvä.

Toipuminen ei pääse alkamaan, mikäli asia vielä kesken. Selitystä et tule äidiltäsi saamaan, koska hän (kuten minunkin äitini) ei käsitä tehneensä mitään väärää. Minuakin haukuttiin usein mielisairaaksi ja etenkin teini-ikäisenä kun aloin välillä huutamaan vastaan, kuulin usein sanat "hullujenhuoneelle tollainen mielenvikainen kuuluisi!".

Sairastumisesta taas on käänteinen juttu. Minä nimittäin sairastelin lapsena paljon ja olin muutamia kertoja sairaalassa leikkauksessa, niin silloin äiti oli tukena. Näin minä itse asian ainakin muistan. Ainoat hetket, jolloin oli pitkään rauhallista, oli silloin kun 8-10 -vuosien aikana toivuin leikkauksista. Tosin sillä sitten muistettiin sitä kruunuaan kiillotella muille, että miten raskasta onkaan kun lapsi sairastelee, mutta hän selviää silti niiin hyvin!

"Mä haluisin toipua, mut tämmöisestä lapsuudesta ei voi koskaan toipua. Tuntuu niin pahalta, että olen henkisesti raajarikko koko lopun elämääni. :/" Lohdutan sillä, että vaikka kukaan meistä ei varmasti unohda tapahtumia, eikä sataprosenttisesti pääse yli, niin se voi kuitenkin helpottaa. Itselläni on suurin osa jo takana, painajaisiakin näen harvemmassa määrin.

T. 4

Hullun äidin alistamana kasvanut. En saanut kunnollisia vaatteita kun minua ei haluttu opettaa "tuhalaamaan" Luulen, että äiti nautti siitä kun kulijn "ehjissä ja puhtaissa" vaatteissa, jotka olivat niin epämuodikkaita ja rumia että minua hävetti niitä käyttää. Minun häpeämään saamiseni oli äidin ilon aihe. Jos se nyt aitoa iloa koskaan tunsikaan.

Minun piti tehdä kaikki kotityöt, koska olin tyttö. Veli makoili sohvalla ja katteli tv:ta.

Kaikki nitistäminen ja nöyryttäminen naamioitiin "kasvattamiseksi" ja "karaisemiseksi" että "oppii olemaan": Ikinä ei toditukset olleet tarpeeksi hyviä ja aina oli joku toinen ollut parempi.

Minut lähetettiin 15-vuotiaana luokioon kauas  toiselle paikkakunnalle, kun "se koulu on parempitasoinen kuin tämä meidän" !!?? !5- v. yksin ilman mitään tukea jonnekin yksiöön yksin suoritumaan lukiosta! Todistuksen keskiarvo jotain 6 ja siitähän se huuto tuli: Niin paljon kuin rahaa oli laitettu mun opiskelujen "Kannustamiseen" ja tämmöinen tuli. 

Olisin tarvinnut tukea, olisin halunnut asuan kotona ja olisin tarvinnut jotain turvaa ja kannustusta lukionkin aikana. Se on aika iso ponnistus tehdä yksin. Epäonnistuin tietysti epävarmuuttani ja yksinäisyyttäni. Jatko-opintoja on vaikea löytyää 6 keskiarvolla ja huonoilla papereilla.

MInusta kasvoi alisuoriutuja, epävarma toisten tunteiden haistelija. En pärjää missään mikä vaatisi paineen sietoa tai kilpailua, sillä en usko ikinä pärjääväni. Olen oikeasti älyltäni hyvä ja voisin ollakin eri töissänikin hyvä. Valitettavasti vain paremman itsetunnon omaavat menevät oikealta ohi ja minä jään paikalleni, jähmetyn suorastaan.

Ihmissuhteissa olen rasittava mielisteljä enkä koskaan uskalla näyttää omia tunteitani, saatika näyttää että olisin tyytymätön tai vihainen. Sellaiset parisuhteet ei kehity, eikä tyydytä edes sitä toista osapuolta. Minua ei tietenkään, koska en edes tiedä millainen on tasa-arvoinen ja molempia arvostava parisuhde. Vaivun erilaisiin peleihin, huokailen ja  yritän sanattomasti viestittää että miltä tuntuu tai missä mennään. Sitä ei mies edes ymmärrä ja menee menojaan. Kukapa  jaksaisi alkaa minun solmujani aukomaan.

Äiti laittelee viestejä raamatusta että muista kunnioittaa isääsi ja äitiäsi. Jumalan rangaistus roikkuu nyt päälläni, kun olen harventanut yhteydenottoja. Kunnollisen tyttären kuulemma pitää käydä säännöllisesti kylässä. Muuten alkavat kyläläiset ihmetellä että mikä on vikana kun ei käy. 

Suurin huoli äidillä on että mitä muut ajattelevat. Sen takia pitää näytellä että haluaa tavata ja kuulla minusta. Oikeesti tavatessa haukkuu kun ei sulla ole miestäkään ja ei ole tarpeeksi hieno työpaikka ja miten sä olet tukkas laittanut ja ei naiset noin pukeudu jne jne. 

Haaveilen että joskus kirjoitan kirjeen jossa kerron kaikki mitä hän teki minulle ja miten se minuun vaikutti. Sitten vaan lakkais vastaamasta puhelimeen kun se soittaa ja lähtis joka joulu vaikka thaikkuihin joulunviettoon. Ihan sama.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 17:10"]

Yksi inhottavimpia toistuvia kokemuksia oli ne hilllittömät raivokohtaukset, joita hirviö sai aina kun sairastuin. Oli kyse mistä sairaudesta tahansa, se aiheutti hirveä raivon. Ikään kuin olisin tehnyt jotain pahaa hänelle sillä että sairastuin esim flunssaan tai oksennustautiiin. Myös itkeminen ja heikkouden näyttäminen aiheutti raivokohtauksen. Hassua, että muiden äidit yleensä tuntee empatiiaa jos oma lapsi sairastuu... Sitä ei vaan opi koskaan käsittämään, että itsellä on niin täysin erilainen äitikokemus kuin suurimmalla osalla ihmisistä. 

[/quote]

En tiedä mitä diagnooseja minun "äidilläni" on, mutta onpa tutun kuuloinen juttu tuo ylläoleva. Tosin ihan hillittömiä raivokohtauksia tuo ihminen ei vedellyt, mutta suuttui ja alkoi tiuskia jos yhtäkkisesti lähinnä silloin kun loukkasin itseni. (Tosin niitäkin tapauksia on muutama kun jo vanhempana, yläkoulu-lukioikäisenä, sairastuin ja hän veti siitä kilarit).

Kun 5-vuotiaana kaaduin juostessani ja katkaisin käteni, lohdutuksen sijaan tuli tiuskimista ja syyttelyä siitä miten olen niin kömpelö ja käsky nousta ylös ja vähän äkkiä. Vasta tunnin-parin kuluttua hän katsoi kättäni ja huomasi siinä olevan jotain vikaa ja vei minut ensiapuun. Jokunen vuosi tuosta eteenpäin putosin keinusta ja loukkasin taas käteni johon tuli pieni hiusmurtuma (ihan pirun kipeä sellainen). Ensiapupolin lääkäri oli papereihini kirjoittanut jotenkin niin, että hänen täytyy saada lapsen äiti ymmärtämään, että käsi on kipeä vaikka kyseessä on vain hiusmurtuma. Hän oli siis ilmeisesti jotenkin aistinut/ymmärtänyt ettei sitä ymmärrystä tulisi lapselle vaikkei "äitini" minulle lääkärin luona tiuskinutkaan tai järjestänyt mitään kohtausta. Kantositeelleni "äitini" lähinnä tuhahteli ja piti sitä aivan turhana.

Lukioikäisenä ollessani tuo ihminen suuttui kun olin kovassa flunssassa (kuumetta 39 astetta) ja sanoin, että minulla on sen verran paha olo etten pysty viemään koiraa lenkille niin kuin oli tapanani oli. Hän sitten pakotti minut ulos ja sanoi, että takaisin ei ole tulemista ennen kuin koiran kanssa on kierretty vähintään puolen tunnin kunnollinen lenkki... Siellä sitten raahustin hangessa koiran kanssa puoli tuntia. Suunnilleen samoihin aikoihin liukastuin rappusissa ja loukkasin taas (yllätys yllätys) käteni, johon piti laittaa sellainen metallinen tuki ja osa sormista pakettiin. Kun tuli jonkun välitarkastuksen aika, "äitini" kyseenalaisti sinne menoni ja sanoi, että takaisin ei ole tulemista käsi paketissa vaan minun täytyy pitää huoli, että se viritys otetaan jo pois. No ei otettu. Ja tiuskimista siitäkin sitten seurasi.

En vaan yksinkertaisesti ymmärrä tuota "äitini" käytöstä. En ymmärrä, että mikä häntä niin kovasti vaivasi loukkaantumisessani/sairastapauksissa. Ihan kuin olisin vaan v*ttuillakseni hänelle vahingossa kaatunut/liukastunut ja ihan tahallani sen tehnyt. En koskaan myöskään tehnyt mitään numeroa loukkaantumisistani/sairastamisestani, koska se oli tullut jo selväksi hyvin varhaisessa vaiheessa, että mitään empataa on turha odottaa. 

Mutta "kiva" kuulla, että en ole ainoa jonka sairas "äiti" kilahteli sairastamisesta. Jotenkin olen aina ajatellut niin, että se on jo niin omituista ettei kukaan muu ole varmasti sellaista kokenut.

Tuossa kun oli kyselyä tuosta, että onko äitinsä kanssa vielä tekemisissä, niin minä en ole. En ole ollut enää moneen vuoteen. Ymmärsin, että pelastaakseni itseni ja pystyäkseni jatkamaan eteenpäin, en voi antaa tuon ihmisen enää olla osana elämääni. Mitään hyvää hän ei siihen koskaan tuonut eikä kykene tuomaan tulevaisuudessakaan, joten parempi näin.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 17:19"]

Äitinä haluaisin halata teitä kaikkia! Voi kun menneisyyden voisi aloittaa alusta. Älkää antako paskan pilata loppuelämäänne. Nyt teillä on valta päättää jatkosta, tehkää hyvää. Rakkautta jatkoon

[/quote]

Ymmärrän, että tarkoitat hyvää, mutta sellaisilla ihmisillä, jotka on rikottu lapsina ei ole ns. valtaa päättää, että teen nyt asiat niin ja näin, koska niiden ruumis, psyyke, aivot jne. ei toimi enää niin kuin normaalin lapsuuden eläneellä.

Tuollaisissa oloissa kasvaneilla on traumaperäinen stressihäiriö, joka vaikuttaa myös fyysiseen terveyteen, aivot ovat myös muuttuneet pysyvästi.

PTSD aiheuttaa samoja muutoksia aivoissa sodasta palaaville, kuin myös tuollaisessa ympäristössä kasvaneille, mutta sodassa traumatisoineet kokevat sen aikuisena, lapsena narsisti/sosiopaatti/psykopaatti vanhemmille syntyvät kokevat sen lapsina, täysin avuttomina.

Netissä on eri keskustelupalstoja ihmisille, joilla on tuollaiset vanhemmat, narsistiäitien tyttärille oli ainakin ennen ihan oma keskustelupalsta, joku varmaan muistaa sen nimen.

Luulen, että narsismi/psykopatia/sosipatia on naisilla todella yleistä, mutta jää yleensä huomaamatta, koska se piina osoitetaan ennen kaikkea omille lapsille.

Lapsena koettu epävarmuus, pahoinpitelyt yms. vammauttaa osan ihan kunnolla, tiedän esim. yhden pikkupojan, jolla on niin pahat häiriöt isänsä tekemistä raiskauksista, ja pahoinpitelyistä, ettei se osaa edes puhua kunnolla. Tavallisten ihmisten on vaikeaa ymmärtää millaisissa oloissa osa lapsista selviytyy ja elää. 

Mietin, että kohdistuukohan tuo narsistiäitien pahoinpitely nimenomaan tyttölapsiin ja pojat saavat syystä tai toisesta kasvaa enemmän rauhassa. Olisiko sillä jotain tekemistä naiseuden kanssa, narsisti äiti ei kestä nähdä oman tyttärensä naiseutta ja haavoittuvuutta? Itselläni on hieman kipeä äitisuhde ja olin tosi helpottunut kun lapseni on poika, ajattelin että osaan olla parempi äiti pojalle. Tyttärelle olisin ehkä ollut yhtä omituinen kuin oma äitini itselleni. Nyt sain aloittaa kuin puhtaalta pöydältä.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 18:55"][quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 17:19"]

Äitinä haluaisin halata teitä kaikkia! Voi kun menneisyyden voisi aloittaa alusta. Älkää antako paskan pilata loppuelämäänne. Nyt teillä on valta päättää jatkosta, tehkää hyvää. Rakkautta jatkoon

[/quote]

Ymmärrän, että tarkoitat hyvää, mutta sellaisilla ihmisillä, jotka on rikottu lapsina ei ole ns. valtaa päättää, että teen nyt asiat niin ja näin, koska niiden ruumis, psyyke, aivot jne. ei toimi enää niin kuin normaalin lapsuuden eläneellä.

Tuollaisissa oloissa kasvaneilla on traumaperäinen stressihäiriö, joka vaikuttaa myös fyysiseen terveyteen, aivot ovat myös muuttuneet pysyvästi.

PTSD aiheuttaa samoja muutoksia aivoissa sodasta palaaville, kuin myös tuollaisessa ympäristössä kasvaneille, mutta sodassa traumatisoineet kokevat sen aikuisena, lapsena narsisti/sosiopaatti/psykopaatti vanhemmille syntyvät kokevat sen lapsina, täysin avuttomina.

Netissä on eri keskustelupalstoja ihmisille, joilla on tuollaiset vanhemmat, narsistiäitien tyttärille oli ainakin ennen ihan oma keskustelupalsta, joku varmaan muistaa sen nimen.

Luulen, että narsismi/psykopatia/sosipatia on naisilla todella yleistä, mutta jää yleensä huomaamatta, koska se piina osoitetaan ennen kaikkea omille lapsille.

Lapsena koettu epävarmuus, pahoinpitelyt yms. vammauttaa osan ihan kunnolla, tiedän esim. yhden pikkupojan, jolla on niin pahat häiriöt isänsä tekemistä raiskauksista, ja pahoinpitelyistä, ettei se osaa edes puhua kunnolla. Tavallisten ihmisten on vaikeaa ymmärtää millaisissa oloissa osa lapsista selviytyy ja elää. 
[/quote]
Olen eri mieltä. Ihminen voi olla täysin normaali vaikka hän olisi kokenut vaikka mitä kauheuksia. Tuo on taas syytetään uhria ilmiö, leimataan uhrikin jonkinlaiseksi friikiksi.
kovia kokenut tarvitsee vain tukea ja tasapainoisia ihmissuhteita niin kaikesta voi selvitä. Paskaan ei tarvitse jäädä makaamaan. Eikä tarvitse olla ikuinen uhri.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 19:13"]

Olen eri mieltä. Ihminen voi olla täysin normaali vaikka hän olisi kokenut vaikka mitä kauheuksia. Tuo on taas syytetään uhria ilmiö, leimataan uhrikin jonkinlaiseksi friikiksi. kovia kokenut tarvitsee vain tukea ja tasapainoisia ihmissuhteita niin kaikesta voi selvitä. Paskaan ei tarvitse jäädä makaamaan. Eikä tarvitse olla ikuinen uhri.

[/quote]

Ei ole kyse mielipideasiasta, vaan tieteestä, aivoja tutkitaan nykyään paljon, ja tuo on tutkittu fakta, joten olet väärässä.

Suosittelen tutustumaan tuohon tieteenalaan, jos luulet oikeasti, että traumat eivät muuta aivojen rakennetta, ja että perusturvallisuuden puute ei vaikuta lasten aivoihin ja mm. hormonituotantoon.

Jo satoja vuosia sitten todettiin, että ilman kosketusta kasvavat vauvat kuolivat, nykyään tiedetään jo paljon enemmän.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 19:16"][quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 19:13"]

Olen eri mieltä. Ihminen voi olla täysin normaali vaikka hän olisi kokenut vaikka mitä kauheuksia. Tuo on taas syytetään uhria ilmiö, leimataan uhrikin jonkinlaiseksi friikiksi. kovia kokenut tarvitsee vain tukea ja tasapainoisia ihmissuhteita niin kaikesta voi selvitä. Paskaan ei tarvitse jäädä makaamaan. Eikä tarvitse olla ikuinen uhri.

[/quote]

Ei ole kyse mielipideasiasta, vaan tieteestä, aivoja tutkitaan nykyään paljon, ja tuo on tutkittu fakta, joten olet väärässä.

Suosittelen tutustumaan tuohon tieteenalaan, jos luulet oikeasti, että traumat eivät muuta aivojen rakennetta, ja että perusturvallisuuden puute ei vaikuta lasten aivoihin ja mm. hormonituotantoon.

Jo satoja vuosia sitten todettiin, että ilman kosketusta kasvavat vauvat kuolivat, nykyään tiedetään jo paljon enemmän.
[/quote]
Siis mielestäsi kovia kokeneilla ei ole mitään toivoa. Pysyvä aivovaurio estää normaalit ihmissuhteet.
Höpöhöpö, tuella ja terapialla ihminen selviää kyllä, elämän loppupuoli voi olla valoisampi kuin alkupuoli.
Väkivalta on väärin, ja pahoja muistoja jää, mutta kyllä se elämä voi vielä hyväksi kääntyä.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 19:16"]

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 19:13"]

Olen eri mieltä. Ihminen voi olla täysin normaali vaikka hän olisi kokenut vaikka mitä kauheuksia. Tuo on taas syytetään uhria ilmiö, leimataan uhrikin jonkinlaiseksi friikiksi. kovia kokenut tarvitsee vain tukea ja tasapainoisia ihmissuhteita niin kaikesta voi selvitä. Paskaan ei tarvitse jäädä makaamaan. Eikä tarvitse olla ikuinen uhri.

[/quote]

Ei ole kyse mielipideasiasta, vaan tieteestä, aivoja tutkitaan nykyään paljon, ja tuo on tutkittu fakta, joten olet väärässä.

Suosittelen tutustumaan tuohon tieteenalaan, jos luulet oikeasti, että traumat eivät muuta aivojen rakennetta, ja että perusturvallisuuden puute ei vaikuta lasten aivoihin ja mm. hormonituotantoon.

Jo satoja vuosia sitten todettiin, että ilman kosketusta kasvavat vauvat kuolivat, nykyään tiedetään jo paljon enemmän.

[/quote]

Ihmiset ei halua kuulla tuollaista. Ihmiset haluavat positiivisuutta ja selviytymistarinoita. Ne jotka ovat pysyvästi traumatisoituneet, ne vaiennetaan ja niistä ei hiiskuta. Esim. se itävallan Amstettenin tapaus, jossa isä piti vuosia tytärtään kellarissa, raiskasi jatkuvasti ja tytär synnytti useita lapsia isälleen kunnes lopulta nelikymppisenä pääsi vapauteen. On kuulemma järkyttävän huonossa kunnossa edelleen. Ei ole selvinnyt takaisin elämään ja siksi hänet on jätettykin pimentoon eikä saa enää mediaa. ihmiset haluaa selviytymistarnoita, ei totuutta.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 19:23"]

Siis mielestäsi kovia kokeneilla ei ole mitään toivoa. Pysyvä aivovaurio estää normaalit ihmissuhteet. Höpöhöpö, tuella ja terapialla ihminen selviää kyllä, elämän loppupuoli voi olla valoisampi kuin alkupuoli. Väkivalta on väärin, ja pahoja muistoja jää, mutta kyllä se elämä voi vielä hyväksi kääntyä.

[/quote]

Et selkeästi ymmärrä paljonkaan siitä mitä tarkoittaa, jos puhutaan tästä asiasta tieteen kannalta, joten jätän asian tähän omasta puolestani.

Toivon kuitenkin ettet pilaa tätä ketjua jankkauksella, koska tällainen vertaistuki on todella tärkeää näissä asioissa, ja tämä ketju on täynnä hyviä kommentteja ja kokemuksia. terv 18 ja 21

Linkitän tähän myöhemmin sen narsistiäitien tyttärien foorumin, jos muistan sen nimen.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 19:25"]

Ihmiset ei halua kuulla tuollaista. Ihmiset haluavat positiivisuutta ja selviytymistarinoita. Ne jotka ovat pysyvästi traumatisoituneet, ne vaiennetaan ja niistä ei hiiskuta. Esim. se itävallan Amstettenin tapaus, jossa isä piti vuosia tytärtään kellarissa, raiskasi jatkuvasti ja tytär synnytti useita lapsia isälleen kunnes lopulta nelikymppisenä pääsi vapauteen. On kuulemma järkyttävän huonossa kunnossa edelleen. Ei ole selvinnyt takaisin elämään ja siksi hänet on jätettykin pimentoon eikä saa enää mediaa. ihmiset haluaa selviytymistarnoita, ei totuutta.

[/quote]

Joo, tämä on totta, sen takia oliskin hyvä, jos me näitä asioita kokeneet voisimme keskustella näistä asioista ilman noita "tsemppausviestejä", jotka tulevat ihmisiltä, joilla ei kokemusta tällaisesta.

Ilmeisesti se on ns. tavallisille ihmisille liian järkyttävää ajatella, että ihminen voi oikeasti mennä rikki, ja sen takia meidät hiljennetään.

Mutta itse uskon, että vielä löytyy meille esim. hormonihoitoa (jolla katkaistaan stressihormonien eritystä), ja jotain aivoihin vaikuttavaa hoitoa; mutta ne hoitokeinot löytyvät vain, jos pysymme totuudessa näissä asioissa, eikä aloiteta noita new age "valitset ajatuksillasi kohtalosi yms." juttuja.

Ihmiset toivovat että lapsena kovia kokeneet voisivat toipua, koska kertominen noista asioista herättää heissä suurta epävarmuutta. Ei tiedetä, miten pitäisi suhtautua. Ei tiedetä miten sellaista pysyvästi rikkoontunutta ihmistä pitää puhutella ja käsitellä. Pelätään, että se elää menneisyydessä ja jankkaa niistä traumoistaan. Pelätään, että se on yliherkkä ja saa raivopultteja tai itkukohtauksia kun vanhat fläsärit tulevat yhtäkkiä jostain. Pelätään, että sellainen ihmissuhde muodostuisi vain toisen hoitamiseksi ja toisen traumojen parantamiseksi.

Kaikkea tätä ihmiset tuntevat jopa nettifoorumilla, missä ei ole todellista kontaktia ja vain pieni todennäköisyys toisen tapaamiseen.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 19:16"]

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 19:13"]

Olen eri mieltä. Ihminen voi olla täysin normaali vaikka hän olisi kokenut vaikka mitä kauheuksia. Tuo on taas syytetään uhria ilmiö, leimataan uhrikin jonkinlaiseksi friikiksi. kovia kokenut tarvitsee vain tukea ja tasapainoisia ihmissuhteita niin kaikesta voi selvitä. Paskaan ei tarvitse jäädä makaamaan. Eikä tarvitse olla ikuinen uhri.

[/quote]

Ei ole kyse mielipideasiasta, vaan tieteestä, aivoja tutkitaan nykyään paljon, ja tuo on tutkittu fakta, joten olet väärässä.

Suosittelen tutustumaan tuohon tieteenalaan, jos luulet oikeasti, että traumat eivät muuta aivojen rakennetta, ja että perusturvallisuuden puute ei vaikuta lasten aivoihin ja mm. hormonituotantoon.

Jo satoja vuosia sitten todettiin, että ilman kosketusta kasvavat vauvat kuolivat, nykyään tiedetään jo paljon enemmän.

[/quote]

Oli fatka tai ei, niin kannattaako noita sitten tulla huutelemaan tällaisiin keskusteluihin.

Sanomalla, että aivojen rakenne on muuttunut pysyvästi ikäänkuin kerrotaan ettet tule koskaan selviämään. Aivan sama mitä teet, niin et tule koskaan pääsemään traumasta yli. Ja sen ajatuksen aiheuttaminen voi todellakin torpedoida eheytymisprosessin.

Niin että jos tulevaisuudessa jätä nuo jutut sinne tiedepalstoille.

Terv. 4