Normaalia, ettei tytär 8v välitä...
vaikka oma kissa kuoli? Siis itki 10 min ja sitten ei mitään. Ei kuulemma ajattele asiaa juuri ollenkaan.
Kommentit (23)
Eipä itkenyt meilläkään 6v. poika kun kissa jouduttiin yllättäen lopettamaan. Itse asiassa hän ei viitannut asiaan kuin muutamalla sanalla. Lähinnä kohautteli olkiaan kun yritin jutella asiasta.
Vähän myöhemmin löysin pojan piirustuksia, joihin hän oli piirtänyt kissan ja itsensä jne. Se oli ilmeisesti hänen tapansa surra rakasta lemmikkiä.
Ei se suru aina sitä itkemistä "vaadi". Meillä jokaisella on omat tapamme käsitellä tunteita.
[quote author="Vierailija" time="09.09.2014 klo 02:13"]
Siis itku = suru? Oudon ahdas käsitys tunteista. Sureeko normaalisti jos itkee muiden nähden, että voi ikäänkuin ympäristölle todistaa surevansa? Jos muistelee kissaa mielessään, kaipaa sitä, ehkä itkee kun muut eivät näe, niin silloin ei sure oikein?
[/quote]
Tämä, minä en ymmärrä itkemistä yhtään. Mieluummin kunnoitan muistoa ajattelemalla hyviä hetkiä. Itseasiassa itkevät ihmiset lähinnä karmivat minua.
Kun olin 8-vuotias ja mummoni kuuli, asiasta kuullessani tirautin minäkin vain muutaman hiljaisen kyyneleen. Mummoni oli rakas, tärkeä ja iso osa elämääni, mutta tyyliini ei ole koskaan kuulunut surra kovin näkyvästi. Hautajaisissa itku kävi kyllä lähellä, mutta hillitsin sen. Suren ja muistelen paljon mieluummin omassa rauhassani. Joissain tapauksissa en edes kauheasti ole käsitellyt kuolemaa, koska pelkään jotain romahdusta jos mietin asiaa tarkemmin. Olen itse asiassa hyvin empaattinen ja lohdutan vilpittömästi muita joilta on läheinen kuollut.
Patoutumat ja käsittelemättömät tunneasiat purkautuu vasta myöhemmällä iällä.
Huom. nykyään mt-ongelmat räjähtävät silmille. Mitäs luulette, mistä johtuu?
Tota mä aina mietin että miksi ihminen,joka ei pysty luomaan tunnesuhdetta toiseen ihmiseen, seurustelee?! Kuten toss yllä joku sanoi. Silloinhan tulisi vallan hyvin toimeen ilman toista ihmistä?! Vai onko kyse sitten elämän helpottamisesta, mitä partneri tuo tullessaan, raha, yms.?
ite en enää rakastu keneenkään enkä halua siksi olla kenenkään kumppani. Mutta se johdu kyvyttömyydestä rakastaa, vain tästä vaiheesta elämässä.
Mun mielestä ei ole normaalia, mutta eihän se sitä tarkoita, että hän olisi jotenkin epänormaali. Onko saanut tarpeeksi hellyyttä?
Ihmiset suree eritavalla, en mäkään pysty itkemään krokotiilinkyyneleitä käskystä vain sen takia että itkeminen toisten edessä on sosiaalisesti sopivaa meidän kulttuurissa. Suru on mielestäni yksityinen asia.
No en minäkään tuon ikäisenä jostain syystä osannut esim. hamstereitani tai kuollutta ukkiani oikein surra. En tiedä mistä johtui, mutta olen nykyään ihan normaali, jopa hieman yliempaattinen naisihminen. Ei kai kaikki vain ole lapsena niin herkkiä.
Ja siis no, minä en hirveästi saanut fyysistä hellyyttä lapsuudenkodissa osakseni, vaikka muuten hyvät vanhemmat ja lapsuus olikin. Tuli mieleen tuon ensimmäisen kommentista. Tiedä sitten oliko asioilla yhteyttä.
T. nro 4
Myös lapset reagoivat kuolemaan ja suruun eri lailla, siinä kuin aikuisetkin. Ehkä kuoleman aiheuttama hämmennys on nyt päällimmäisenä tytön mielessä, ei niinkään suru (vielä). Missä itse opit suremaan "normaalisti" tai "oikein", ap? Se, että esim. viihteessä ulvotaan valtoimenaan surun kohdatessa ei tarkoita sitä, etteikö muutkin tavat surra olisi normaaleja. Anna tytön olla, mutta ole valmis juttelemaan hänen kanssaan jos/ kun hän haluaa.
Oliko kissan kuolema ennakkoon tiedossa? Jos oli, sitä ehkä ehti surra jo silloin. Maatilojen lapset ovat tottuneet siihen, että kaikki eläimet kuolevat ja vanhoillakin on periaate "karvajalkoja ei kannata surra".
Oon ihan selvästi liikaa täällä kun muistan vastaavan aloituksen keväältä. Samoja provoyrityksiä?
Ei kai kukaan ole väittänyt että pitäisi itkeä hirveästi, mutta se että ei ajattele kissaansa yhtään joka juuri kuoli, vaikka jopa itkikin sen 10min. Ehkä se itku olikin teeskenneltyä koska tietää että niin pitää tehdä. Ymmärtäisin jos olisi alle kouluikäinen, mutta kyllä 8-vuotiaan pitäisi jo tuntea normaaleja tunteita, kuten surua. Kyllä minä olisin äitinä todella huolissani. Ties vaikka itse tappoi sen kissan ja on tuleva sarjamurhaaja. Eikä todellakaan maatilan lapset ole noin tunteettomia omia lemmikkejään kohtaan, karja ja muut kotieläimet on eri asia kuin lemmikki, montet kiintyvät kotieläimiinkin todella paljon.
Itse toivuin sisaren menetyksestä niin etten ole ajatellut asiaa juuri laisinkaan... Tapauksesta on muutama vuosi ja sisareni tulee mieleen ehkä muutaman kerran vuodessa. Jokaisella on oma tapansa käsitellä asioita.
[quote author="Vierailija" time="07.09.2014 klo 18:42"]
Ei kai kukaan ole väittänyt että pitäisi itkeä hirveästi, mutta se että ei ajattele kissaansa yhtään joka juuri kuoli, vaikka jopa itkikin sen 10min. Ehkä se itku olikin teeskenneltyä koska tietää että niin pitää tehdä. Ymmärtäisin jos olisi alle kouluikäinen, mutta kyllä 8-vuotiaan pitäisi jo tuntea normaaleja tunteita, kuten surua. Kyllä minä olisin äitinä todella huolissani. Ties vaikka itse tappoi sen kissan ja on tuleva sarjamurhaaja. Eikä todellakaan maatilan lapset ole noin tunteettomia omia lemmikkejään kohtaan, karja ja muut kotieläimet on eri asia kuin lemmikki, montet kiintyvät kotieläimiinkin todella paljon.
[/quote]
Et voi olla tosissasi. No, hyvä että edes sinä tiedät miten surra oikein ja täydellisesti.
[quote author="Vierailija" time="07.09.2014 klo 18:42"]Ei kai kukaan ole väittänyt että pitäisi itkeä hirveästi, mutta se että ei ajattele kissaansa yhtään joka juuri kuoli, vaikka jopa itkikin sen 10min. Ehkä se itku olikin teeskenneltyä koska tietää että niin pitää tehdä. Ymmärtäisin jos olisi alle kouluikäinen, mutta kyllä 8-vuotiaan pitäisi jo tuntea normaaleja tunteita, kuten surua. Kyllä minä olisin äitinä todella huolissani. Ties vaikka itse tappoi sen kissan ja on tuleva sarjamurhaaja. Eikä todellakaan maatilan lapset ole noin tunteettomia omia lemmikkejään kohtaan, karja ja muut kotieläimet on eri asia kuin lemmikki, montet kiintyvät kotieläimiinkin todella paljon.
[/quote]
En minäkään alle 10-veenä oikein osannut käsitellä tunteitani. Yhden itkun itkin, jos itkin, ja siinä sureminen. Minulta kuoli nyt pari vuotta sitten perhoskoira, joka kerkesi olla minulla jonkun vuoden pari (oli jo vajaa 10-vee, kun tuli minulle), ja yhden itkun taisin sen koiran vuoksi itkeä. Pari kyyneltä. Ihmisiin en ole tunnesidettä pystynyt luomaan niin minkäänlaista, vaikka seurustelenkin tällä hetkellä. Olen havainnut itsessäni pieniä psykopaatin oireita, muttei se silti minusta tee silmätöntä sarjamurhaajaa. Kaikki eivät ole tunteellisia ihmisiä, piste.
[quote author="Vierailija" time="07.09.2014 klo 18:49"]
[quote author="Vierailija" time="07.09.2014 klo 18:42"]
Ei kai kukaan ole väittänyt että pitäisi itkeä hirveästi, mutta se että ei ajattele kissaansa yhtään joka juuri kuoli, vaikka jopa itkikin sen 10min. Ehkä se itku olikin teeskenneltyä koska tietää että niin pitää tehdä. Ymmärtäisin jos olisi alle kouluikäinen, mutta kyllä 8-vuotiaan pitäisi jo tuntea normaaleja tunteita, kuten surua. Kyllä minä olisin äitinä todella huolissani. Ties vaikka itse tappoi sen kissan ja on tuleva sarjamurhaaja. Eikä todellakaan maatilan lapset ole noin tunteettomia omia lemmikkejään kohtaan, karja ja muut kotieläimet on eri asia kuin lemmikki, montet kiintyvät kotieläimiinkin todella paljon.
[/quote]
Et voi olla tosissasi. No, hyvä että edes sinä tiedät miten surra oikein ja täydellisesti.
[/quote]
Mitä sillä on väliä miten suree, mutta suree kuitenkin. Jos ei mitään itselle rakasta sure yhtään, niin onhan se kummallista. Ja on tutkittu asia että sarjamurhaajat ovat lapsena julmia ja tunteettomia eläimiä kohtaan.
Voihan se olla että vasta viikon tai kuukauden päästä surettaa.
Siis itku = suru? Oudon ahdas käsitys tunteista. Sureeko normaalisti jos itkee muiden nähden, että voi ikäänkuin ympäristölle todistaa surevansa? Jos muistelee kissaa mielessään, kaipaa sitä, ehkä itkee kun muut eivät näe, niin silloin ei sure oikein?